Neuvostoliiton Reiska

climb

Ihmiset ja niiden tapaaminen sekä analysointi on tämän työn suola. Itse asiassa edellytyskin, sillä hyvä komentosiltayhteistyö edellyttää luotsilta kykyä sopeutua jo komentosillalla olevaan muuhun ryhmään. Siihen laivan omaan porukkaan. Pitää tietää, miten saa oman asiansa esitetyksi tehokkaimmalla tavalla. Jos tässä uran alun väyläopettelun jälkeen jotain vielä oppii, niin sitä.

Mulla on jopa paha tapa lokeroida ihmisiä ja teen sitä surutta työelämän ulkopuolellakin. Tuo otsikossa esiintyvä kaveri on ehdoton suosikkini, mikä on varmaan käynytkin ilmi blogissa olevista kirjoituksista.

Taustoitetaanpa nimitystä. Suomessahan on sellainen perusmiesstereotyyppi. Keski-ikäinen tai jo vähän vanhempi, Alajärveltä tai Laitilasta, ajaa harmaalla japanilaisella (ja ostaa aina uuden samanlaisen tutulta autokauppiaalta), käy risteilyllä ja Rodoksella, äänestää (viimeksi persuja, tulevaisuudessa ei enää, koska pettivät). Omistaa Veikkaus-kortin, kuuluu metsästysseuraan ja jonottaa Kärkkäisellä ämpäriä. Jorma tai Reiska on hän, kenties.

Neuvostoliitossa oli vastaava. En tiedä, onko Venäjällä. Todennäköisesti ei, ei Suomessakaan enää noita perinteisiä synny uusia. Ajat ovat muuttuneet.

Ihmistyyppinä Neuvostoliiton Reiska (jäljempänä pelkkä Reiska) on ihan mahtava. Hän puhuu sillä mustavalkoisella rätisevällä äänellä, joka on tuttu Neuvostoliiton valtiollisen television uutislähetyksestä. Hän on yleensä vähän pyylevä, muistuttaa ruumiinrakenteeltaan Mikhail Gorbatšovia. Rillit on ainakin samanlaiset. Perspiraatiota Reiska ei yritä häivyttää kemikaaleilla. Siksi työskentely kesäaikaan ahtaissa tiloissa hänen kanssaan kysyy toisinaan luonnetta.

Reiska ei oikein osaa englantia. Pakolliset hän puhuu ja ymmärtää kyllä, mutta syvempää keskustelua ei synny. Siksi hän ilahtuu silminnähden, jos luotsi puhuu venäjää. Edes muutaman sanan. Päästään kommunikaatiossa ja luottamuksen rakentamisessa ikään kuin seuraavalle tasolle. Anatomiavokabulaari ainakin kannattaa olla hallussa. Sillä rikotaan usein jää, vähän samoin kuin Suomenkin Reiskan kanssa.

Reiskan mielestä ravinto on tärkeää. Hän itse pitää vodkasta ja hapanmaitotuotteista. Onneksi ensin mainitun nauttiminen työaikana on jäänyt merenkulkupiireissä käytännössä historiaan. Luotsinkin on tärkeää syödä. Ruoka-aikaan kannetaan kyselemättä pötyä pöytään kaloreita laskematta. Samalla osoitetaan vieraanvaraisuutta, joka on tärkeä osa slaavilaista tapakulttuuria.

Luonteeltaan Reiska on iloinen ja painaa vitsiä solkenaan. Toisaalta selvästi näkee, kuka on isäntä talossa. Herra se on herra sosialismissakin. Neuvostokansalaisen hyveisiin ei kuulunut vastuun ottaminen.Siksi Reiska pyörii hieman kiusaantuneena ympäriinsä, jos sääolosuhteet eivät ole suotuisat. Luotsi saa hyvin herkästi kokeilla laituriinajoa hänen aluksellaan. Hän seuraa mielellään vierestä. Jos Reiskan laivassa on joku laite rikki, hän ei kerro. Siitä seuraisi vain ongelmia, niin kävi Leningradin meriakatemiassakin. Jos luotsi sattuu sen huomaamaan ja huomauttaa siitä, kutsutaan ”elektromekhanik” ripitettäväksi.

Sellainen on Reiska. Sydämellinen, helposti lähestyttävä ja ennalta-arvattava. Hän on valitettavan harvinainen nykyisin, kerran pari vuodessa ehkä tapaa. Pitää nauttia hänen seurastaan niin kauan, kun hän vielä on olemassa.

Anopin kanssa veneessä

dsc02568

On ollu taas vähän hiljaista viime aikoina. En oikein tiedä, että miten on joskus tosi helppo kirjoitella ja toisinaan ei oikein synny mitään järkevää. Niin se on vähän kamerankin kanssa. Ja koko elämän ylipäätään.

Lomaakin vietin – lokakuussa, joka on mainio lomailukuukausi Välimerellä. Turisti on poistunut takaisin Saksaan ja on edullista. Lämmintäkin, jos vertaa tänne. Kävimme perheen ja anopin kanssa Kroatiassa purjehtimassa. Tai onhan se anoppikin perhettä, mitä sitä erottelemaan. Kysyi vielä minulta, että kuinka sä viitsit anopin kanssa reissata. Niin, tosiaan. Ei pidä takertua irrationaalisiin seikkoihin, kuten lasten hankinta tai kaikki anoppiin liittyvä. Maailmassa on paljon asioita, jotka eivät ole järjellä selitettävissä. Onneksi meillä merenkulkijoilla on niin hyvä perspektiivi siinä(kin) asiassa.

Lähtötilanne oli siis paperilla huono. Sullotaan työstä rasittuneet vanhemmat energiaa täynnä olevan lapsikatraan kanssa vieraaseen purjeveneeseen ja otetaan bonuksena anoppi mukaan ensimmäistä kertaa elämässään purjehtimaan. Aloitetaan päivä varmuuden vuoksi klo 02.00 neljän tunnin virkistävän unen jälkeen. Lentokenttäsählingit, viikon ruokaostokset, veneen sisääntsekkaus… Jälkimmäinen sujui kyllä miellyttävästi.  Terveisiä vaan vuokraamon tytöille.

dsc02487

Mutta sitten. Sähläykset saatiin sählätyksi ja ruvettiin merenkulkijoiksi. Ollaan matkalla johonkin. Se edellyttää toimenpiteitä. Pitää manöveerata, navigeerata, nyppiä purjeita, hoitaa byssaa, töijätä ja olla uteliaita. Jälkimmäinen pikku- ja naisihmisten heiniä. Kaikilla on puuhaa. Porkkanana odottaa paikka, jossa ei ole ennen käyty. Johon pitää tietysti tutustua kuin paraskin löytöretkeilijä.

 

nayttokuva-2016-11-11-kello-0-40-56
The Captain himself

Sama kuvio koko viikon. Mikä sää? Paljon tuulee? Koska ollaan perillä? Mitä ruokaa? Voidaanko vuokrata mopo? Onneksi osui pienet katabaattiset vuoristotuuletkin reitille. Paljon lähemmäksi luonnonvoimia ei voi jälkikasvuaan viedä, kun roiskahtaa muutama sata litraa Adrianmerta sitloodaan…

 

 

dsc02546
Kissoja riitti.

Lopputuloksena oli mahtava reissu. Jos satutte osaamaan purjehtia, niin menkää ja veneilkää – ja raahatkaa pahaa aavistamattomia lähisukulaisia mukaan. Taatusti ennen kokemattomia elämyksiä luvassa, niin hyvässä kuin pahassa.

 

 

 

 

 

Not for navigation


Aika monessa elektronisessa karttanäytössä laivoilla on samanlainen teksti kuin yllä olevassa kuvassa. ”Not for navigation”, ”For training purposes only”, tai vastaavaa bullsittiä. 

Se on vähän kuin veisi AA-kerhon kokoukseen pullon viinaa, jossa lukisi ”ei saa juoda”. Kaikkihan sen tietää, että sumeen yllättäessä kyseisen kristallipallon ympärillä on ukkeleita kuin kärpäsiä hevonkakassa. Harjoittelemassa tietty. Jotta sitä karttaa voisi oikeasti käyttää, sen tulisi olla ”virallinen”. Sellaisiakin laivoja toki on. Virallinen kartta käyttää S57 -standardia karttapohjan osalta. Se on ehkä kököimmän näköinen karttapohja ikinä, mutta IMO:n homekorvat ovat suuressa viisaudenpuuskassa päättäneet, mikä on parasta kaikille. Toki tuo ”virallinen” pitää sisällään muitakin vaatimuksia mm. virransyötön ja kahdennuksien osalta.

Itse pointtiin. Minkä takia siinä pitää lukea, ettei saa käyttää navigointiin, vaikka kuitenkin käytetään? Jos lukisi vaikka ”not updated” tai jotain. Minkä takia ne koko vehkeet saa sitten kantaa sinne ohjaamoon? Eihän siinä ole järjen häivää, että pitää ruveta epäilemään kuranteilta näyttävien laitteiden reabiliteettiä. Ei autoissakaan ole mitään bonk-laitteita tai lentokoneissa. 

Asian ollessa näin koko elekronikarttojen maine vaan huononee. Muutenkin kuulee aina, että ”niihin ei voi luottaa”. Kyllä muuten voi. Paikkatietoa tulee sentin tarkkuudella joka tuutista ja siihen se vaan ruudulle ilmestyy. Aika monta asiaa tulee ihan normaalilaivassa mieleen, mihin voi luottaa paljon vähemmän.

On kokonaan toinen asia, jos ruutua tuijottelee henkilö, joka ei omaa riittävää merenkulullista yleissivistystä ja näin ollen ollaan yhden kortin varassa. Silloin ollaan huonossa tilanteessa, mutta ei se ole uusien systeemien vika. Kyllä ne ovat siitä huolimatta luotettavia. Kääntäen, olisiko tiukassa paikassa turvallisuutta edistävää toimintaa ruveta pelehtimään harppien ja kolmioiden kanssa? Ja 2×3 metriä kokoisen paperikartan, joka lipsahti vahingossa takaisin rullalle?

Statement. Käytän mielelläni kaikkia mahdollisia uusia systeemeitä. Sen lisäksi satun osaamaan oman reviirini väylästön tutkakuvan ulkoa ja omaan hyvän näkökyvyn ja halun katsoa ikkunasta ulos. Edellämainittuja elementtejä sopivasti yhdistelemällä pääsee hyvään lopputulokseen ja turvallisesti perille.

Missisippi man

Lupasin kertoilla uudesta merenkulullisesta aluevaltauksesta – tai sanottaisiinko järvenkulullisesta. Tuli tuossa alkukesällä kysely, haluaisinko ajella silloin tällöin siipirataslaivaa.

img_0843

Yleensäkin sanon lähes kaikkeen kyllä, mutta tämä kuulosti niin erikoiselta, että tässä ei ollut oikeastaan edes vaihtoehtoja. Eikä sitä tiedä, jos moinen pöllähtää joskus luotsipaikalle. Voidaan lähettää sitten erikoismies paikalle. Siispä kaupan kautta – valkoista paitaa päälle ja perehtymään ratastelun saloihin. Yritin kokeilumielessä tehdä vaimoon vaikutusta virkapuvulla, mutta ei lämmennyt yhtään. Tottunut tietysti liian hyvään.

img_0829

Värkin komentokeskuksessa oli nappuloita kuin venäläisessä pianohaitarissa. Muutenkaan aluksenkäsittelyn kanssa sillä ei ollut paljoa tekemistä. Hökötys kelluu metrin syvässä ja on suhteellisen korkea kaikkine koristesavupiippuineen. Kaikki puhui jostain tuulesta koko ajan. Järvellä, kummaa sakkia. Tämäkin asia sittemmin konkretisoitui – ponttoonihan liirasi pahemmin kuin lasten optimistijolla köli ylhäällä ja välillä sai luotsiparka laittaa peliin koko ammattitaitonsa, ettei törmätty ihan minne sattuu. Ilmankos ne muut kipparit ajelivat mielellään toisia laivoja! Lisäksi piti osata itse hoidella konehuoneen puoli. Ei ihme, että ne normaalisti laivoilla pyörivät löpönhajuiset kaverit pitävät itseään tärkeänä – onhan siinä…

2016-07-01-photo-00002327

img_0831

Parasta oli, että pääsi taas kanavaan, olenhan vanha kanavaluotsi – eikä seepra mihinkään juovistaan pääse. Ei muuta kuin survomaan rataslaivaa Suomen vilkkaimpaan sisävesisulkuun. Kamalan metallisen kirskunan saattelemana. Ne pirun dekoreerikorsteenithan ottavat sulun edessä olevaan läppäsiltaan kiinni, jos ei liruta sisään ihan toisesta laidasta… Tekemällä oppii. Mittakaava oli muutenkin kuin paremmissakin piireissä ja voisin merenkulullisesti arvioida ratasvärkin turvallisen kuljettamisen suhteellisen vaativaksi tehtäväksi. Ei siinä sulussakaan yli metriä ylimääräistä jäänyt oikein missään suunnassa.

Taas sitä oppi jotain uutta. Sen kun saisi pidettyä, että pysyisi jatkuvasti uteliaana ja kokeilunhaluisena. Se johtaa jo sinänsä aika moneen hyvään asiaan.

Paluu kirjoituspöydän ääreen

dsc02416

Naamakirja sanoi, että ei ole meikäläisestä kuulunut jotain 60 päivään. Ja WordPress uhkaa lähettää ensi kuussa laskun, joten taitaa olla parempi elvyttää tätä bloggausjuttuakin.

Kiitos, kesä meni kivasti. Kerron siitä merenkulullisessä mielessä myöhemmin. Tein uusia aluevaltauksia. Osa lomasta on onneksi vielä edessäpäin. On mukavampi katsella keltaisia lehtiä, kun tietää vielä pääsevänsä lämpimään. Ehkä. Voi siellä olla kylmääkin. Tänä aamuna raappasin auton lasia ja mietin taas luotsin uraa Kanarialla. Ei kiviä ja asiakkaille voi sanoa, että nyt on siesta. Katsellaan myöhemmin sitä luotsaushommaa.

Elämme merkittäviä aikoja. Nimittäin luotsaus täyttää tänään 320 vuotta. Ja meidän iskä vähän vähemmän. En ole oikein merkkipäiväihminen. Niitä tulee ja menee koko ajan. Mutta onhan se aika vanha ammatti tämä – ja hyvin säilynyt sellaisena, ettei siitä kukaan mitään tiedä. Asianharrastajia lukuunottamatta. Ja meikäläisen lukijoita. Jotka sitkeästi lisääntyy, vaikka yritän olla kirjoittamatta.

Tulevaisuus on kuitenkin mielenkiintoisempaa kuin menneisyys. Tällä viikolla heti pläjähtää torstaina, kun mahtava spektaakkeli saa ensiesityksensä. Pääkaupunkiseudulla silloin oleilevat merenkulkufanaatikot eivät voisi käyttää iltaansa paremmin kuin suuntaamalla tänne.

Itse en ole viime aikoina dokumentoinut merellisiä olosuhteita, vaan vaimo raahasi suolle. Joka oli itse asiassa tosi hauskaa. Otin sieltä vähän kuvia. Kannattaa klikata ne auki, niin pääsevät paremmin oikeuksiinsa kuin tuollaisena pienenä. Suo on meinaan iso eikä pieni.

Ihan turhaan ajatte Lappiin – riittää, kun ajaa Lahteen.

dsc02417

dsc02406

dsc02421

dsc02423

Hanki elämä

DSC02102

Meillä on yksi väylänpätkä, jossa pystyy netin kautta ohjaamaan väylän valolaitteita. Oli sitten tässä synkkä ja myrskyinen yö. Vain lepakoiden ja korppikotkien kirkuna, sekä seireenien kutsuhuudot leikkasivat tummana kaiken alleen peittävän pimeyden, jossa entinen merenkulkija ohjasti pöllilaivaa ulos merelle ohi viekkaasti vaanivien karikkojen ja törttöilevien ruotsalaisten purjeveneilijöiden.

No ei ollut, vaan ihan sateisen harmaa iltapuhde. Juuri sellainen keli, jossa vihreät ei näy mihinkään, joten päätin laittaa väylälle valot päälle. Tuleehan siinä laivahenkilökunnallekin sellainen wow-ilmiö: nythän meillä sankari on kyydissä, kun hallitsee valojakin. Oikeasti se helpottaa aika paljon, jos on vähän suttuista. Pystyy säätämään valotehoakin nollasta sataan ja laittamaan vaikka pariksi tunniksi vilkut päälle.

”Veeri nais, veeri nais, mistö pailot”, tuumi kippari siinä. ”Miten se toteutetaan teknisesti?” Aloin paasata teknisiä hienouksia ja kerroin kaikista älyväylistä, jotka välittävät kaikkea mahdollista säätiedoista vedenkorkeuksiin. ”Niin niin, mutta millä sen poijun kanssa kommunikoidaan?”, kyseli kippari. Selitin, että jokaisella poijulla on oma puhelinnumero, johon systeemi lähettää tekstiviestin, jossa on toimintaohjeet valolaitteelle. Tuli hetkeksi hiljaista. Sitten latvialainen repesi nauramaan: ”Mistö pailot, chattailet siis poijujen kanssa?”

-”Ööö, tota joo. Niin kai.”

-”Perhaps you should get a life!”

Niinpä niin. Ennen oli miehet rautaa ja laivat puuta. Nyt on software.

Työmatkalla jossain Suomessa…

vessel

…takavuosina tavoiteltiin aina radiossa jotakuta, joka reissasi jossain päin Suomea. No nykyään on kaikki kommunikaatiovälineet, mutta ei se reissaamista ole vähentänyt – päin vastoin.

 

Aika usein laivan kipparit kyselevät, että mitäs meinaat puuhailla, kun jäät laivasta pois. Sitten pääseekin selittämään logistiikkakuvioita. Meillä Saaristomerellä on varmaankin haastavin ympäristö Suomessa matkustamisen suhteen. Alue on suuri ja luotsipaikkoja on paljon. Luotseja taas nykyisin aika vähän. Reissaamiseen tuhrautuu helposti leijonanosa työpäivästä, joten turhia liikkeitä ei viitsisi tehdä.

13731500_871138393030729_3983189516050199347_n
Kesäaamun rauhaa matkan varrella. Kökar klo 06.15

Saamme ennakkotiedot laivaliikenteestä laivojen agenttien kautta ja sitten luotsinvälityksen kanssa yhdessä mietitään, mitä kannattaisi tehdä. Yleensä huomataksemme parin tunnin päästä, että pieleen meni ja ukot ovat väärässä paikassa… Muuttuvia tekijöitä on tosi paljon: säätila, viivästykset lastauksessa/purkauksessa, muuttuneet orderit… Kaikki vaikuttaa laivojen tulemisiin ja menemisiin. Meillä on käytettävissä vain rajattu määrä työtunteja vuorokaudessa, jotta varmistetaan riittävä lepo. Meidän alueella lyhyin matka luotsipaikalle kestää 45 minuuttia ja pisin 7 tuntia edellyttäen, että aikataulut sopivat. Lisäksi eri luotseilla on erilaiset ohjauskirjat, eli kaikki eivät voi luotsata kaikilla väylillä.

No miten se matka sitten luotsaamaan sujuu? Itselläni taitaa olla hevonen ainoa peli, jolla en ole vielä laivaan mennyt. Plakkarissa on muun muassa luotsikutteri, nopea luotsivene, firman henkilöauto, taksi, agentin mahorkankäryinen Lada 1200 L, lentokone, helikopteri, hydrokopteri, moottorikelkka (talvella kannattaa muuten käyttää pitkiä kalsareita), työkaverin vene, ruotsinlaiva, bussi, juna, polkupyörä ja yhteysalus, jossa parhaillaakin istun aikaa tappamassa.

vessel-3

Mitä kautta se matka käy? Joskus kannattaa tehdä Kolumbukset, eli lähteä länteen, niin päätyy itään. Vai miten se nyt oli? Taitaa Finnpilotin matkustusohje sanoa, että pitää käyttää tarkoituksenmukaisinta (ja edullista) kulkuneuvoa matkan luonne ja lepoajat huomioiden. Tällä reissulla edellä mainittu kaava on seuraava: luotsaus Turku-Utö, lepo saaressa, kuljetus luotsiveneellä Utö-Kökar, yhteysalus Kökar-Långnäs, kutterikuskin Hiace Långnäs-Mariehamn, luotsikutteri Mariehamn-Marhällan, luotsaus Marhällan-Färjsund, taksi Färjsund-Mariehamn, jossa lepo. Huomenna laiva ulos Färjsund-Nyhamn, jonka jälkeen paluun suunnittelua mantereelle.

Ei se nyt niin hankalaa kuitenkaan ole, vaikka mielenkiintoiselta varmaan kuulostaa. Saarihyppelyä, sellainen termihän on lanseerattu Kreikassakin.

This is Finland, the best country in the world

IMG_0634

 

Tässä joutuu aina hoitamaan näitä Matkailunedistämiskeskuksen hommia sivubisneksinä. Your pilot – the first contact to Finland. Kysymykset ihmisiltä, jotka eivät koskaan ole käyneet Suomessa, antavat myös itselle mittakaavaa asioiden tolasta maassamme. Niin, tosiaan…

Esimerkkidebatti tältä viikolta:

-Mr. Pilot! Montako lasta hallituksenne sallii teille?

-Ööö… Ei ole siihen tullut vielä rajoituksia, mutta ei meillä yleensä paria enempää ole. Tahtoo olla kallista lasten ylläpito. High taxes, juu nou.

-Niin! Koulumaksut ovat varmasti kalliita!

-No tota… Meillä on ilmainen koulutus aina yliopistotasolle saakka.

-Really?

-Joo. Ja peruskoulussa sapuska on ilmaista.

-How can it be?

Ja niin edelleen. Huomaan aina vastaavan keskustelun edetessä, että kuva Suomesta muuttuu vain ruusuisemmaksi. Ei auta enää, vaikka mainitsen karmeat kelit, lumikolan, pimeyden ja Paavo Väyrysen. Kaikki on valmiita sillä sekunnilla muuttamaan tänne pysyvästi. Your country is amazing!

Niin se onkin. Saamari. Me ei vaan itse enää huomata sitä, koska ollaan edetty tarvehierarkiapyramidissa turhan korkealle. Me ei nähdä ympärillä olevaa tilaa ja puhdasta luontoa etuoikeutena vaan pidetään sitä itsestäänselvyytenä. Tässä itsekin köröttelen 40000 saaren keskellä, joissa saa suht vapaasti jokainen liikkua, ja pidän sitä itsestään selvänä. Samassa keskustelussa kysyttiin suomalaisesta ruuasta. Missä ruokalajissa Suomi on hyvä? Piti oikein miettiä aluksi. Meinasin vastata ”Mämmi, looks like shit and tastes also just the same.” Niitähän me aina työnnämme kaikille, mämmiä, perinneruokia….

Tajusin onneksi sanoa marjat ja sienet. Ihan itsestäänselvyyksiä taas. Niin kauan, kun ostaa espanjalaisia mansikoita kaupasta. Tai perunoita. Luomua, puhdasta, tuoretta ja läheltä.

Mutta ei me huomata sitä. Valitetaan vaan, kun joku maksu nousi kaksi kymppiä vuodessa.  Lopetetaan se, uskalletaan kehua itseä ja ollaan iloisia, jos joku menestyy. Ja opetellaan myymään, eikä tarjota mämmiä.

Se aika keväästä

  
…kun kysellään, kuka haluaa osallistua firman joukkueessa tulevan kesän juoksutapahtumiin. Ihminen unohtaa niin nopeasti kaikki irronneet varpaankynnet ja lenkit vesisateessa, että ei tajua olla suostumatta. Niin, että taas ollaan treenaamassa maratonille. Eikä se nyt niin kumma juttu kyllä ole loppujen lopuksi. Paljon vaikeampaa on treenata maralle kuin juosta se.

Sen verran olen jo aloittelijaa pidemmällä, etten halua nähdä yhtään ranneketta, sykemittaria tai yleensä muutakaan vehjettä, joka mittaa jotakin ja on olevinaan välttämättömyys. Laitan vaan luurit korviin, rokit täysille ja juoksen. Keskityn olennaiseen. Jeh.

Miksi vaimot on vähän kuin laivat?

12670529_809223149222254_6707312940417342341_n

Meinasin kirjoittaa, että mitä eroa on vaimoilla ja laivoilla, mutta huomasin niiden olevan aika samankaltaisia.

Kummastakaan ei välillä oikein tiedä, millä tuulella ne ovat. Saattavat olla kuin ihmisen mieli tai vaihtoehtoisesti yhteiselo ei tunnu sujuvan oikein mitenkään. Riippuu vähän päivästä. Juuri, kun luulee osaavansa kaiken, tulee kynsille. Vähän muistutuksena, että haasteeton elämä on tylsää.

Se, että tätäkin kysymystä piti ruveta pohtimaan, johtuu siitä, että tänään luotsasin laivaa, joka oli aikoinaan ensimmäisiä asiakkaitani tässä ammatissa. Eikä sen jälkeen ole tavattu. Vähän siihen oli tullut ryppyjä matkan varrella. Täysin merkityksettömiä. Vähän kuin se vaimo. Valloittava luonne oli tallella. Aikanaan hyvin tehty. Käyttäytyi nätisti, kun osasi käsitellä. Pakottamalla ei tullut kuin harmia. Dialogia se on laivankäsittelykin, ei sanelupolitiikkaa.

Siitä harvinainen laiva, että on ollut alusta alkaen samalla omistajalla. Mutta jos hyvän löytää, niin ei siitä kannata luopua. Vaikka välillä vähän vikuroisikin.