Hanki elämä

DSC02102

Meillä on yksi väylänpätkä, jossa pystyy netin kautta ohjaamaan väylän valolaitteita. Oli sitten tässä synkkä ja myrskyinen yö. Vain lepakoiden ja korppikotkien kirkuna, sekä seireenien kutsuhuudot leikkasivat tummana kaiken alleen peittävän pimeyden, jossa entinen merenkulkija ohjasti pöllilaivaa ulos merelle ohi viekkaasti vaanivien karikkojen ja törttöilevien ruotsalaisten purjeveneilijöiden.

No ei ollut, vaan ihan sateisen harmaa iltapuhde. Juuri sellainen keli, jossa vihreät ei näy mihinkään, joten päätin laittaa väylälle valot päälle. Tuleehan siinä laivahenkilökunnallekin sellainen wow-ilmiö: nythän meillä sankari on kyydissä, kun hallitsee valojakin. Oikeasti se helpottaa aika paljon, jos on vähän suttuista. Pystyy säätämään valotehoakin nollasta sataan ja laittamaan vaikka pariksi tunniksi vilkut päälle.

”Veeri nais, veeri nais, mistö pailot”, tuumi kippari siinä. ”Miten se toteutetaan teknisesti?” Aloin paasata teknisiä hienouksia ja kerroin kaikista älyväylistä, jotka välittävät kaikkea mahdollista säätiedoista vedenkorkeuksiin. ”Niin niin, mutta millä sen poijun kanssa kommunikoidaan?”, kyseli kippari. Selitin, että jokaisella poijulla on oma puhelinnumero, johon systeemi lähettää tekstiviestin, jossa on toimintaohjeet valolaitteelle. Tuli hetkeksi hiljaista. Sitten latvialainen repesi nauramaan: ”Mistö pailot, chattailet siis poijujen kanssa?”

-”Ööö, tota joo. Niin kai.”

-”Perhaps you should get a life!”

Niinpä niin. Ennen oli miehet rautaa ja laivat puuta. Nyt on software.

Työmatkalla jossain Suomessa…

vessel

…takavuosina tavoiteltiin aina radiossa jotakuta, joka reissasi jossain päin Suomea. No nykyään on kaikki kommunikaatiovälineet, mutta ei se reissaamista ole vähentänyt – päin vastoin.

 

Aika usein laivan kipparit kyselevät, että mitäs meinaat puuhailla, kun jäät laivasta pois. Sitten pääseekin selittämään logistiikkakuvioita. Meillä Saaristomerellä on varmaankin haastavin ympäristö Suomessa matkustamisen suhteen. Alue on suuri ja luotsipaikkoja on paljon. Luotseja taas nykyisin aika vähän. Reissaamiseen tuhrautuu helposti leijonanosa työpäivästä, joten turhia liikkeitä ei viitsisi tehdä.

13731500_871138393030729_3983189516050199347_n
Kesäaamun rauhaa matkan varrella. Kökar klo 06.15

Saamme ennakkotiedot laivaliikenteestä laivojen agenttien kautta ja sitten luotsinvälityksen kanssa yhdessä mietitään, mitä kannattaisi tehdä. Yleensä huomataksemme parin tunnin päästä, että pieleen meni ja ukot ovat väärässä paikassa… Muuttuvia tekijöitä on tosi paljon: säätila, viivästykset lastauksessa/purkauksessa, muuttuneet orderit… Kaikki vaikuttaa laivojen tulemisiin ja menemisiin. Meillä on käytettävissä vain rajattu määrä työtunteja vuorokaudessa, jotta varmistetaan riittävä lepo. Meidän alueella lyhyin matka luotsipaikalle kestää 45 minuuttia ja pisin 7 tuntia edellyttäen, että aikataulut sopivat. Lisäksi eri luotseilla on erilaiset ohjauskirjat, eli kaikki eivät voi luotsata kaikilla väylillä.

No miten se matka sitten luotsaamaan sujuu? Itselläni taitaa olla hevonen ainoa peli, jolla en ole vielä laivaan mennyt. Plakkarissa on muun muassa luotsikutteri, nopea luotsivene, firman henkilöauto, taksi, agentin mahorkankäryinen Lada 1200 L, lentokone, helikopteri, hydrokopteri, moottorikelkka (talvella kannattaa muuten käyttää pitkiä kalsareita), työkaverin vene, ruotsinlaiva, bussi, juna, polkupyörä ja yhteysalus, jossa parhaillaakin istun aikaa tappamassa.

vessel-3

Mitä kautta se matka käy? Joskus kannattaa tehdä Kolumbukset, eli lähteä länteen, niin päätyy itään. Vai miten se nyt oli? Taitaa Finnpilotin matkustusohje sanoa, että pitää käyttää tarkoituksenmukaisinta (ja edullista) kulkuneuvoa matkan luonne ja lepoajat huomioiden. Tällä reissulla edellä mainittu kaava on seuraava: luotsaus Turku-Utö, lepo saaressa, kuljetus luotsiveneellä Utö-Kökar, yhteysalus Kökar-Långnäs, kutterikuskin Hiace Långnäs-Mariehamn, luotsikutteri Mariehamn-Marhällan, luotsaus Marhällan-Färjsund, taksi Färjsund-Mariehamn, jossa lepo. Huomenna laiva ulos Färjsund-Nyhamn, jonka jälkeen paluun suunnittelua mantereelle.

Ei se nyt niin hankalaa kuitenkaan ole, vaikka mielenkiintoiselta varmaan kuulostaa. Saarihyppelyä, sellainen termihän on lanseerattu Kreikassakin.

This is Finland, the best country in the world

IMG_0634

 

Tässä joutuu aina hoitamaan näitä Matkailunedistämiskeskuksen hommia sivubisneksinä. Your pilot – the first contact to Finland. Kysymykset ihmisiltä, jotka eivät koskaan ole käyneet Suomessa, antavat myös itselle mittakaavaa asioiden tolasta maassamme. Niin, tosiaan…

Esimerkkidebatti tältä viikolta:

-Mr. Pilot! Montako lasta hallituksenne sallii teille?

-Ööö… Ei ole siihen tullut vielä rajoituksia, mutta ei meillä yleensä paria enempää ole. Tahtoo olla kallista lasten ylläpito. High taxes, juu nou.

-Niin! Koulumaksut ovat varmasti kalliita!

-No tota… Meillä on ilmainen koulutus aina yliopistotasolle saakka.

-Really?

-Joo. Ja peruskoulussa sapuska on ilmaista.

-How can it be?

Ja niin edelleen. Huomaan aina vastaavan keskustelun edetessä, että kuva Suomesta muuttuu vain ruusuisemmaksi. Ei auta enää, vaikka mainitsen karmeat kelit, lumikolan, pimeyden ja Paavo Väyrysen. Kaikki on valmiita sillä sekunnilla muuttamaan tänne pysyvästi. Your country is amazing!

Niin se onkin. Saamari. Me ei vaan itse enää huomata sitä, koska ollaan edetty tarvehierarkiapyramidissa turhan korkealle. Me ei nähdä ympärillä olevaa tilaa ja puhdasta luontoa etuoikeutena vaan pidetään sitä itsestäänselvyytenä. Tässä itsekin köröttelen 40000 saaren keskellä, joissa saa suht vapaasti jokainen liikkua, ja pidän sitä itsestään selvänä. Samassa keskustelussa kysyttiin suomalaisesta ruuasta. Missä ruokalajissa Suomi on hyvä? Piti oikein miettiä aluksi. Meinasin vastata ”Mämmi, looks like shit and tastes also just the same.” Niitähän me aina työnnämme kaikille, mämmiä, perinneruokia….

Tajusin onneksi sanoa marjat ja sienet. Ihan itsestäänselvyyksiä taas. Niin kauan, kun ostaa espanjalaisia mansikoita kaupasta. Tai perunoita. Luomua, puhdasta, tuoretta ja läheltä.

Mutta ei me huomata sitä. Valitetaan vaan, kun joku maksu nousi kaksi kymppiä vuodessa.  Lopetetaan se, uskalletaan kehua itseä ja ollaan iloisia, jos joku menestyy. Ja opetellaan myymään, eikä tarjota mämmiä.

Se aika keväästä

  
…kun kysellään, kuka haluaa osallistua firman joukkueessa tulevan kesän juoksutapahtumiin. Ihminen unohtaa niin nopeasti kaikki irronneet varpaankynnet ja lenkit vesisateessa, että ei tajua olla suostumatta. Niin, että taas ollaan treenaamassa maratonille. Eikä se nyt niin kumma juttu kyllä ole loppujen lopuksi. Paljon vaikeampaa on treenata maralle kuin juosta se.

Sen verran olen jo aloittelijaa pidemmällä, etten halua nähdä yhtään ranneketta, sykemittaria tai yleensä muutakaan vehjettä, joka mittaa jotakin ja on olevinaan välttämättömyys. Laitan vaan luurit korviin, rokit täysille ja juoksen. Keskityn olennaiseen. Jeh.

Miksi vaimot on vähän kuin laivat?

12670529_809223149222254_6707312940417342341_n

Meinasin kirjoittaa, että mitä eroa on vaimoilla ja laivoilla, mutta huomasin niiden olevan aika samankaltaisia.

Kummastakaan ei välillä oikein tiedä, millä tuulella ne ovat. Saattavat olla kuin ihmisen mieli tai vaihtoehtoisesti yhteiselo ei tunnu sujuvan oikein mitenkään. Riippuu vähän päivästä. Juuri, kun luulee osaavansa kaiken, tulee kynsille. Vähän muistutuksena, että haasteeton elämä on tylsää.

Se, että tätäkin kysymystä piti ruveta pohtimaan, johtuu siitä, että tänään luotsasin laivaa, joka oli aikoinaan ensimmäisiä asiakkaitani tässä ammatissa. Eikä sen jälkeen ole tavattu. Vähän siihen oli tullut ryppyjä matkan varrella. Täysin merkityksettömiä. Vähän kuin se vaimo. Valloittava luonne oli tallella. Aikanaan hyvin tehty. Käyttäytyi nätisti, kun osasi käsitellä. Pakottamalla ei tullut kuin harmia. Dialogia se on laivankäsittelykin, ei sanelupolitiikkaa.

Siitä harvinainen laiva, että on ollut alusta alkaen samalla omistajalla. Mutta jos hyvän löytää, niin ei siitä kannata luopua. Vaikka välillä vähän vikuroisikin.

 

Mitä mukaan saareen?

  
Moi.

Pitkästä aikaa. On tökkinyt koko some ja nettimaailma jatkuvine jauhamisineen asioista joita pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Kuitenkaan ei mitään tehdä. Kekkonen takaisin.

Ajattelin julistaa omaa ruokavaliotani. Ketä kiinnostaa? 

Meikäläisten elämähän on vähän liikkumispainotteista täällä ja välillä olisi hyvä varautua siihen, että kauppaa ei ole hollilla ja nälkä voi tulla keskellä yötäkin. Jos ei halua vetää pakastepitsoja. En haluaisi.

Tänään ehdin kunnolla kauppaan. Olen ruuan suhteen toivoton kermapylly ja saatan nyhjätä hyvän tovin hyllyjen välissä lueskelemassa pakkauksista, ettei niihin ole piilotettu mitään epäkuranttia. Perusperiaatteena on se, että tuotteesta on saatava selvää, mitä se oikeasti on. En osta mitään jauhettua, kuten einespullia tai nugetteja. Tavaran pitäisi olla helposti kuljetettavissa vähän lämpimämmässäkin. Talvellahan ongelmaa ei tässä tule. Lisäksi nälän pysyminen loitolla pidemmän aikaa olisi kiva ihan siltä varalta, ettei laivassa satu olemaan pöytä katettuna. Aika usein siellä saa kuitenkin syödäkseen. Ystävällistä!

Edellämainittuja teesejä noudattaen matkaan lähti huomista varten grillattu broileri (-30%, luotsi on luotsi :)), salaattia, auringonkukansiemeniä (naurakaa vaan, ne on helkkarin hyviä, kysy vaikka talitiaiselta), tomaatteja (kauheaa kuraa Suomessa talvella), maustettua luomujugurttia, luomumaitoa, pirkkamozarellaa (-30!! Jackpot), pakastemustikoita, banaaneja ja  (ette kerro vaimolle) suklaalevy.

Jostain syystä autiolla saarella tekee aina mieli suklaata. Tehköön, kyllä tuo muuten tarkastelun kestää.

Valitse harrastuksesi huolella

DSC01491-HDR

Kun tekemisen puutteessa alkaa harrastaa jotakin, kannattaa hetki miettiä. Ennen kuin alkaa, nimittäin. Unohda valokuvaus. Unohda myös golf, ei se mene se pallo reikään vähillä lyönneillä, vaikka telkkarissa näyttää menevän. Oikeasti menee metsään, eikä löydy sieltä enää koskaan ja taas meni monta euroa. No golf ei kuulu nyt tähän, kun piti unohtaa valokuvaus.

Jotain vähemmän hermoja riipivää kannattaa alkaa, kuten se banzai-puiden leikkaaminen tai sähköpostimerkkien keräily. Valokuvaus on pirullista. Tulee katseltua muiden valokuvia ja alkaa kuvitella, että itsekin voisi ottaa hienoja talvisia kuvia. Sitä lähtee ulos 24 asteen pakkaseen ottamaan maisemakuvia. Lumiset puutkin on muka hienoja, vaikka ovat ihan tavallisia, mutta niitä yrittää vaan kuvata vieläpä pimeässä. Väärät asetukset kamerassa ja niitä näpit jäässä pitää suhria vielä enemmän vääriksi. Kunnes saa ne kohdalleen ja jälkeenpäin huomaa, että unohti tarkentaa. Tai unohtui laittaa kortti kameraan. Turhaan tuli seisottua kengät lunta täynnä pellolla. Eikä riitä, että näpit jäätyy. Kun loppuu akutkin ja kaikki rajalasta ostetut ylikallit romppeet putoaa sinne hankeen. Siinä se on peltohiirellä ihmetteleminen, että mikäs filtteri se tämä on. Saisiko hyvän peilin pesäkolon seinälle?

Ja niin muuten. Satuinko olemaan paikalla, kun oli niitä komeita olosuhteita vähän aikaa sitten merellä? Merisavua ja sellaista. En sattunut! Olin kotona. Yllätys. Mutta on se hollolalainen peltokin ihan komeaa. Merisavua oli joka iltalehdessä, mutta ei ollut peltoa. Niinpä laitankin sitä tulemaan. Kuun kera. Ei huomannut, että yritin kuvata sitä ja jäi vahingossa esille.

DSC01494-Pano

DSC01498

Tavaritš

untitled-0482
Itä ja länsi kohtaavat. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Harvaan asiaan maailmassa voi luottaa yhtä paljon kuin Neuvostoliittolaiseen hienomekaniikkaan. Sen tietää niin Ladan omistaja talvipakkasessa kuin jokilaivan kipparikin.

Halusin päästä perestroikasta osalliseksi, mutta en juuri nyt tarvitse Ladaa (ajattelen autoista hyvin ruotsalaisesti, hienohelma kun olen), enkä jokilaivaakaan, joten pulttasin Sonyn nokalle vanhan Helios 44M-2/58:n. Se on oodi Neuvostoliitolle. Sillä voi heittää kuvausreissulla kimppuun käyvää karhua – ja poimia sen jälkeen rautaköntin takaisin kiinni kameraan. Nappulat on kuin sen Tšigulin lämmityslaitteesta, tehty kestämään vähän karvaisemman kouran otetta. Ja kolmenkympin pakkasta. Rautaa, lasia ja vietereitä, ei yhtään muovista osaa.

Onneksi jokin Punaisen Lokakuun 58. voitonpäivän Kaali- ja Kamerakombinaatti on väsännyt kakkuloita vuosien saatossa tuhansia ja taas tuhansia, niin riistäjäkapitalisti saa hankkia niitä nykyisinkin edullisesti. Hinnat pyörii kahdenkympin kieppeillä.

 

untitled-01208

Neuvostoliittohan oli mustavalkoinen, joten tämä linssi on niin sanotusti mukavuusalueella kuvissa, jotka muistuttavat Kouvolaa. Vielä kun saisi vipattavaa videokuvaa ja siihen rahisevaa nasaaliääntä, niin А вот. Värit ovat vähän tuhnuisia, mutta niin ne oli Larssin penkeissäkin. Mahorkka ei sentään haise. Eikä kaalisoppa.

Sikälikin kyseessä on kulttikamaa, että neuvostoinsinööri yritti kopioida Carl Zeissin maineikasta Biotar -linssiä, mutta votkapäissään oikaisi jossain kohdassa. Lopputulos ei ole ihan esikuvansa veroinen. Sattui kuitenkin onnekas vahinko, sillä linssin tekemä Bokeh (eli ne pallurat siellä ei-tarkassa alueessa) vääntyvät helposti spiraalin muotoon luoden hienon efektin. Valitettavasti tämän postauksen kuvissa se ei oikein erotu, koska valo-olosuhteet olivat harmaahkot.

untitled-01193
Huomaa pyörivät valot taustalla!

Muotokuvia ja maisemia kuvailemaan hyvässä valossa siis! Taidan lähteä etsimään Leonid Brežnevin (Леони́д Ильи́ч Бре́жнев) näköisiä miehiä ja auringossa kimmeltäviä ulapoita.

untitled-01215.jpg
Aa,Вольво!

Kuvat mielessä

Kuva. Tuo arkipäivässämme oleva tärkeä juttu. Nykyaikana monesti kuvien määrä korvaa laadun. On niin helppoa ottaa kuva, kun kamera on aina mukana. Tämä aika tulee dokumentoitua paremmin kuin koskaan.

Mitä niille kuville tapahtuu? Ne päätyvät täyttämään kovalevyjä ja pilviä. Jos tallentaa kaikki mahdolliset kuvat, hyville kuville käy huonosti. Ne hukkuvat kuvavirtaan. Ei kukaan jaksa katsoa ensin 75 huonoa kuvaa ja sitten yhtä hyvää. Sitten on somekuvat. Minkäläisen kuvan annat itsestäsi ja elämästäsi yleensä? Kellään ei näytä olevan sotkuisia kämppiä eikä pahaa ruokaa. Cropattu elämä…

Saan itse aikaiseksi sataa kuvaa kohti ehkä 0,5-1 sellaista, joka miellyttävät itseäni. Pahinta on tulla koko ajan krantummaksi. Blogiinkin joutuu laittamaan sellaista, josta ei vältämättä pidä, koska ei vaan ole hyviä kuvia. Ja olen ymmärtänyt, että blogissa kuuluisi olla kuvia. Muuten se muistuttaa Valtiovarainministeriön talouspoliittista katsausta. Diaarinumero vaan puuttuu.

untitled-00650
Kuva, josta itse pidän. Sori nelosen ratikka, jos jouduit vähän odottelemaan…

Ennen tallensin kaikki kuvat. Nykyään en. Siirrän kuitenkin kaikki kuvat kamerasta koneelle ja katson ne isolta näytöltä. Osa (hyvin suuri) lentää suoraan roskiin. Osaa yritän muokata ja heitän ne vasta sen jälkeen roskiin. Sitten hyvin pieni osa on sellaisia, jotka ilahduttavat. Ne laitan talteen ja teen niistä albumeita.

On niin paljon mukavampaa katsella sellaisia albumeita, joissa on vaan hyviä kuvia.

Vivere movere est

untitled-00768

Aamukahvi nenän edessä täällä Maarianhaminan luotsiasemalla vaihteeksi. Pidän tästä paikasta, koska kaikki on lähellä. Vaikka menisi toiselle puolelle pääsaarta, niin ei siinä paljoa yli tuntia kulu. Eikä ole ruuhkaa kauheasti missään.

Tuo 365 -projektini on laittanut ajattelemaan liikkumista. Jo viikon jälkeen sitä näkee kuvista, kuinka mahdottoman paljon tulee vaihdettua paikkaa. Tietty tämä duunikin pistää menemään, mutta muutenkin. Ennen Helsingistä Turkuun reissaaminen oli vähän sama kuin nyt lähtisi tästä Australiaan. Pari päivää yöpymisineen ja hevosen vaihtoineen . Nyt vaihdetaan vaan konetta jossain…

Mietin, mitä kaikkea liikkuminen ja erilaiset ärsykkeet tekevät mielelle? Jatkuvasti pitää sopeutua uusiin olosuhteisiin ja erilaisiin tilanteisiin. Onko ihmisen käyttis alunperin suunniteltu siihen? Mukautuuko se ajan mittaan siihen? Mitä kaikkea aiheutuu, ennen kuin se mukautuu?

Pidäpä kuukauden ajan liikkumispäiväkirjaa, voit yllättyä. Mukavaa päivää!