Itsenäiset laivat

Valtiollinen Yleisradioyhtiö julkaisi tuossa joku aika sitten jutun otsikolla ”Merenkulun suuri murros: Osa laivoista seilaa ilman miehistöä jo pari vuoden kuluttua”. Sapettaa. Ei se, että kehitys kehittyy, niinhän sen kuuluukin tehdä.

Se sapettaa, että osatotuuksilla ja huonolla otsikoinnilla annetaan asiasta täysin väärä kuva suurelle yleisölle. Näitä ”tietsä, että siljalaini ajaa parin vuoden päästä ihan itte Ruotsiin? Mitäs te sitten teette?” -kommentteja alkaa jo tuttavapiiristäkin tulla.

Parin vuoden päästä ei ajele itsenäisesti korkeintaan kuin naapurin Pertin karannut soutuvene ja muutama kokeiluluonteinen alus hyvin rajatulla alueella. Ai mistäkö tiedän? Siihen on olemassa parikin painavaa syytä.

Ensinnäkin vahdinpitoa ja aluksen miehitystä säätelee säädökset, joiden takana on kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO. Kuvaavaa on, että vieläkin on voimassa esim. konealuksen väistämisvelvollisuus purjealukseen nähden, jolla ei ole ollut kaupallisessa merenkulussa mitään merkitystä kuuteenkymmeneen vuoteen. Tai onnettomuuden tapahduttua pitäisi ruveta mölisemään radiopuhelimeen englanninkielisiä termejä ranskaksi ääntäen.

No, edellinen oli kärjistävää. Suokaa se minulle. Vaikka päätöksentekijänä olisi ketterämpikin organisaatio, on silti ratkaistavana todella visaisia kysymyksiä. Miten toimitaan itsenäisten alusten ja miehitettyjen alusten ollessa samalla pelikentällä? Tämä sama kysymys kaihertaa myös itsenäisissä autoissa. Jos aluksella ei ole päällikköä, jonka asema juridiikassa on todella vahva, kuka vastaa aluksen turvallisesta kulusta tai valvoo laivaisännän tai lastinantajan etuja? Mitä tehdään merivahinkotilanteessa tai ympäristöonnettomuuden sattuessa? Jiiänee jiiänee. Vaikka kaikki lainsäädännölliset kysymykset saataisiin ratkaistua ja integroitua lainsäädäntöön Suomessa ja Ruotsissa (mikä sekään ei ole ihan näppäisyhomma), niin miten mahtaa käydä vaikkapa Tansaniassa tai Mauritaniassa? Robolaivalta on meinaan huono pummata tupakkikartsaa.

Toiseksi, itsenäisiä laivoja ei kehitä Helinä Keiju tai J. Pukki. Jos kehittäisi, niin he varmaankin tekisivät sen rajattomilla resursseilla ilman omistajatahojen aiheuttamaa taloudellista painetta ja jakaisivat tuotoksen kaikille ilmaiseksi. Sen sijaan niitä kehittää esim. Rolls Royce, joka satsaa kehitystyöhön miljoonia ja luonnollisesti haluaa saada rahansa takaisin ja lisäksi voittoakin. Tästä johtuen se joutuu myymään kehittämänsä tuotteen jollekin kaupalliselle toimijalle, joka ostopäätöstä tehdessään arvioi hankkeen taloudellisen kannattavuuden verrattuna nykytilanteeseen.

Itsenäisten alusten operointi ei suinkaan tule olemaan laivanvarustajille ilmaista. Ison kehitystyön, kokeneiden operaattoreiden ja laitevaatimusten johdosta en itse asiassa usko sen tulevan juuri halvemmaksi kuin ITF:n minimitariffilla ja riisillä palloa ympäri paineleva myanmarilaismiehistö. Tällä hetkellä nimittäin merenkulun karussa maailmassa operointikustannuksia lasketaan etsimällä halvempaa ja halvempaa työvoimaa, joka täyttää minimipätevyysvaatimukset. En usko pääomasijoittajien olevan tietoisia tai kiinnostuneita vaikkapa ison bulkkerin laiturointioperaation vaativuudesta. Pääasia on, että homma hoituu. Monesti sen homman hoitaa ammattitaitoinen luotsi yhdessä ammattitaitoisten satamahinaajien kanssa. Vaikka eihän sitäkään kukaan todennäköisesti tiedä. Niin karulta kuin se tuntuukin sanoa ääneen, merenkulkubisneksessä päätöksiä ei tee turvallisuus, vaan raha. Poikkeuksena öljy-yhtiöt, jotka ovat hyvin turvallisuusorientoituneita, sillä mahdollisen ympäristöonnettomuuden aiheuttamat imagotappiot ja maksettavat korvaukset ovat niin valtavia, että niiltä loppuu bisnes. Eli loppujen lopuksi raha sielläkin on takana. Exxon Valdez ja Meksikonlahti 2010 esimerkkeinä.

Kaikki edellämainittu ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö itsenäiset laivat tulisi. Totta kai ne tulevat ja pitääkin tulla. Aikahorisontti vain on jotain ihan muuta kuin kaksi vuotta. Negaationi pohjautuu lähinnä yleiseen harhakuvitelmaan, että olisi jotenkin simppeliä koodata ihmiskunnan tuhansia vuosia vanha merimiestaito pieneen purkkiin ja odotella maissa, että Kiinasta saapuu konttikuorma. Ihan niin helposti se ei todellakaan käy.

Ei lentokoneisiin tai kuuraketteihinkaan varmaan oikein uskottu ennen niiden keksimistä.  Jos minun pitäisi ennustaa tulevaisuutta, niin sanoisin, että ensimmäisiä sovelluksia voisivat olla satamahinaajat ja vihivaunutyyppisesti samaa lyhyttä väliä sahaavat alukset, joista Norjassa jo piakkoin löytyykin toimiva esimerkki. Toisaalta on sellaisia merenkulun muotoja, joihin itsenäisten laivojen tulo on ylipäätään epävarmaa tai kestää vielä todella pitkään. On syytä myös muistaa, että edellä mainittujakin operoi ammattitaitoinen ihminen.

Työnantajani Finnpilot liittyi juuri One sea -ekosysteemiin, jonka pyrkimyksenä kehittää alan toimijoiden kesken autonomista meriliikennettä. On mielestäni erittäin hyvä, että olemme mukana. Miltään muulta organisaatiolta ei varmasti löydy yhtä paljoa kokemusta siitä, miten erityyppiset ja eri lastitiloissa kulkevat alukset käyttäytyvät ahtailla saaristoväylillä. Oma sovelluksemme aiheeseen liittyen on eLuotsaus. Lainsäädäntö mahdollistaa luotsauksen etänä ensi vuonna. Tutkimme, onko sitä mahdollista turvallisesti toteuttaa ja minkälaisia toimenpiteitä se vaatii laitteiston ja luotsauskäytäntöjen suhteen.

Että vaikka blogin suhteen on hiljaista ollut, niin kaikenlaista pientä puuhaa on myös luotsausalalla meneillään.

 

 

 

 

 

Sedov ja kaverit


Meillähän on nyt Tall Ships Races täällä Turussa. Olisi itsestään selvää blokkailla hienoista vanhoista purjelaivoista ja siitä, kuinka hienoja ne ovat. Ovathan ne ja on se luotsillekin mukavaa vaihtelua. Palella ulkona heinäkuussa… Suomen kesä, da da.

En siis mene detaljeihin, tulkaa itse katsomaan. Ja tutustumaan meidän veneeseen Suomen Joutsenen pukspröötin alle. 

Sen sijaan viime öisen työmaan kipparin kanssa tuli juttua purjelaivoista. Hän meni hartaan näköiseksi ja sanoi olleensa Sedovilla kadettina 1989. Kertoi, mitä silloin neuvostoaikana vaadittiin. Kuri oli ollut kova, mutta merimiestaidot tuli opeteltua. Olivat joutuneet myrskyyn Pohjanmerellä. Pelkällä takilalla vauhtia 17 solmua lähes ohjauskyvyttömänä. Voi olla, että oli vähän merimieslisää, mutta kuitenkin.

Mietin, miten tärkeää on, että näitä aluksia vielä seilaa. Ei varmaan missään saa yhtä hyvää tuntumaa luonnonvoimiin ja miten paljon ne opettavat nuorille yhteistyön merkitystä. Ja tarjoavat tilaisuuksia voittaa itsensä. Kuka tahansa ei takilaan kiipeä.

Menkää katsomaan. Turku. Sunnuntaihin asti. Hop hop. 





Sairastuin


…saabismiin pari vuotta sitten (tässä vaiheessa tarkkaavaisimmat ovat jo havainneet, että tämä kirjoitus ei liity luotsaukseen millään tavalla). Saabismista ei voi parantua, mutta se voidaan sopivalla lääkityksellä pitää hallinnassa. Esimerkkinä Motonetin kuvasto ja harrastajien foorumit. 

Kevät on taudin kannalta pahinta aikaa. Järjetön Blocketin ja Nettiauton selailu aiheuttaa hiirisormeen vammoja ja lisää avioerojen riskiä. Lapasesta lähti omalla kohdalla tänä keväänä.

Viikkojen autokuumeilun jälkeen yksi Tukholman seudulla ollut helmi lipsahti kynsistä, kun olin liian hidas. Huomasin, että jos Ruotsista aikoo ostaa auton, pitää joko asua siellä …tai sitten vaan ostaa se. Päädyin jälkimmäiseen, koska ensimmäinen aiheuttaisi jo varsin merkittäviä muutoksia vähän kaikkeen. Tein siis juuri niin, kun ei saisi tehdä: ostin auton näkemättä sitä. Ainakaan en jäänyt toiseksi tällä kertaa.

Pari pikku ongelmaa oli ratkaistavana. Saaben oli Värmlannissa ja se pitäisi hakea parin päivän aikaslotissa, joka oli käytettävissä. Sekin erinäisin järjestelyin. Se pitäisi myös maksaa. Vaikka kaikki muu nykyään on lähes reaaliaikaista, rahaliikenne ei. Ei ehtinyt jäädä Ruotsiin odottelemaan rahojen siirtymistä. Ajatus setelitukusta taskussa lento- ja rautatieasemilla ei houkutellut.

Tein siis taas niin kuin ei ikinä pidä tehdä. Maksoin koko summan etukäteen myyjän tilille. Perustuen luotsin ammatissa kehittyneeseen ihmistuntemukseen ja siihen, että kantaruotsalainen eläkeläismies tuskin on muutaman tonnin takia valmis vaihtamaan maisemaa ja piileskelemään lopun ikäänsä pettynyttä suomalaista saabistia. Ainoa riski siis oli, että auto on aivan romu.

Kohti dugamlaochfriaa siis kuusivuotiaan kanssa, sillä on tärkeää opettaa pojalle, miten tehdään autokauppoja. Hienosti alkoi. Lento oli tunnin myöhässä ja oli ihan tipalla, että ehtisimme Karlstadin junaan. Ehtimistä ei yhtään edesauta se, että matkustaa kuusivuotiaan kanssa, jolla on kakkahätä. Loppujen lopuksi juna missattiin yhdellä jävla minuutilla. Tilanne alkoi saada tragikoomisia piirteitä, kun kuljimme pitkin Vasagatania etsimässä hotelleista yösijaa, jota ei ollut. Joka paikka täynnä. Tai yksi olisi ollut – kolme ja puolisataa per yö. Ei antanut luonto periksi – varsinkaan, kun neljäsataa kilometriä lännempänä oli jo yksi hotelli maksettu. Guuglailin mahdollisuuksia ja… Osloon lähtisi bussi tunnin päästä, Karlstadissa klo 3 yöllä. Kuusivuotias ilmoitti pitävänsä busseista, joten…


Bussi oli viimeistä satulaa myöten täynnä, mutta onneksi olin älynnyt ostaa liput samantien puhelimella. Busseista pitävä matkailija veti hirsiä syötyään ensin kaikki eväät, ja minä vuoroin surffailin netissä ja pilkin pienessä horroksessa. Niin sitä päästiin perille. Ei yhtään taksia missään ja sataa vettä. Hotelliin kolme kilometriä. Kesken unien herätetty matkailija ei vaikuta tyytyväiseltä. Pelastava enkeli saapuu medelsvenssonin hahmossa. Hän, joka tajuaa tilata taksin etukäteen.

-”Vill ni samåka med mig?”

Visst, ja ei kun viemään setä kotiin ja hotlalle. Enää ei tarvinnut jännittää muuta, kun tuleeko ketään aamulla ja onko mitään autoa.

Tulihan sieltä. Pieni koeajo, nimet paperiin ja kohti Stockholmia. Auto oli suurinpiirtein sitä, mitä pitikin ja ainakin ensimmäiset 600 km Lahteen sujuivat hienosti. Samalla tehtiin pieni lomamatka ja monta kivaa juttua olisi jäänyt väliin, jos oltaisiin tylsästi marssittu Suomessa autokauppaan tai käytetty välikättä tuonnissa.


Carlsson på taket sen jo aikanaan tiesi, kyllä Saabilla on hieno ajaa!

Mitä, jos tilaa pizzaa kesken luotsauksen ja miten se liittyy Norjaan?


Liittyy se itse asiassa Ruotsiinkin. Pitää ehkä avata hieman.

Saimme vieraita Norjasta. Paikallinen organisaatio halusi tutustua PPU-projektiimme, jossa olen ollut mukana. PPU tulee sanoista Portable Pilot Unit eli meidän tapauksessa iPad, jossa on ammattikäyttöön tarkoitettu karttasofta ja eräitä muita luotsauksen tukitoimintoja mukana. Halusin demonstroida laitetta käytännössä, joten piti tunkea Helsingin luotsin mukaan luotsausmatkalle.

Viking Linen chartraama HSC Express ajelisi koko illan harjoitusmatkoja luotsivapautusta varten Eteläsataman ja Harmajan välillä. Sinne siis! Kysely vetämään: pääsisikö mukaan? Välkommen, sanoivat.

Ajeltiin siinä sitten edestakaisin kollegan luotsatessa ja miehistön treenatessa. Me turistit räpläsimme laitettamme. Nälkähän siinä sitten ennen pitkää tuli, eikä mukana ollut keittiöväkeä. Mukana ollut aluksen ruotsalainen omistaja keksi, että jos tilattaisiin pizzaa laiturille.

No helkkari, varför inte. Kotipizzan sivut esiin. Ensimmäinen kompastuskivi, ne ei ole kuin suomeksi. Meny tosin löytyi på svenska. Konsultoin tilausprosessia, koska sapuskat piti saada maksettua verkkokaupassa, joka oli vaan suomeksi. Osoite…ööö…käykö koordinaatit? Ei käyneet, keksittiin joku katu Katajanokalta. Viimein oli kaikki kapritsioosat ja muut ladottu sisään… eiku sätt till tre kebaber. Mikä majoneesi? Tuleeko kuitupohjalla? Ihan kuin olisi pikkujouluja viettävältä duuniporukalta yrittänyt tiedustella juomatilausta saunaosastolle…

Sitten maksamaan kaiken väännön jälkeen. Fan! Svenskalainen MasterCard ei kelpaakaan. Kauhea nälkä ja ei vaan toimi. Voisiko Mr Pilot ehkä käyttää omaa korttiaan, jos saa käteistä laivan  kassakaapista vastaavan summan? No kyllähän se käy, mitä sitä ei asiakkaan eteen tekisi. Pitää vaan keksiä, että millä selittää vaimolle Visa-laskun, jossa on kahdellasadalla pizzaa… Luotsatessa tuli nälkä…

Harmajan kohdalla ympäri ja kokka kohisten kohti Eteläsatamaa, jossa pizzalähetti toivottavasti odottaa. Sitten soi ruotsalaisen puhelin. Pizzapaja calling.

-Mihin ne pizzat pitää oikein toimittaa? Onko teillä joku vene?

-Ei ei. Ei vene. Laiva, lautta. Tullaan kohta laivalla. Iso punainen. Kyljessä lukee Viking Line. Ei jouda odottelemaan, meillä on kiire merelle, katsokaa, että tuotte ajoissa.

Aprillipäivän läheisyydestä huolimatta pizzat tuli perille. Kaikkea sitä vaan joutuu. Pelkkä väylän hallinta ei nykyisessä hektisessä maailmassa enää riitä.

10000

Ei. En aio kertoa Riitta Väisäsestä tai siitä, miten italialaiset huijasivat Martti Vainiota. Kuuntelin tänään autossa radiota. Siellä puhuttiin, että jos haluaa olla jossain oikein hyvä, pitää sitä harjoitella 10000 tuntia. Reilu vuosi siis yhtä kyytiä. Oikein hyväksi aviomieheksi olen siis pätevöitynyt jo aikaa sitten, se ei ollut kovin vaikeaa. Kyllähän siinä täytyy kaikki tunnit laskea, ei meillä ainakaan eroilla välillä.

Sen sijaan jonkun erikoisjutun harjoitteleminen on paljon työläämpää. Pelaan jääkiekkoa noin 1,5 tuntia viikossa. Äkkiä laskettuna voisin siis havitella NHL-sopparia kaudelle 2225-2226 tällä tahdilla. Jos harjoituskausi kestää 8 kuukautta. Toivottavasti putki kulkee vielä silloin.

dsc03234

Olen ollut luotsina ensi kuussa 11 vuotta. Ihan pitkä aika missä tahansa muussa työpaikassa, paitsi meillä. Kaikki alle 20 on ”se uusi kaveri”. Tarkan brygatuntimäärän voisi toki selvittää, mutta en nyt viitsi siihen savottaan ryhtyä. Tyydytään arvioimaan. Meillä kertyy laivan ajamista sellainen 20 tuntia työviikossa. Se ei ole siis koko työaika, vaan pelkkä brygalla olo. Kuljetuksista tulee helposti toinen mokoma lisää, ja sitten on kaikki muu touhu vielä till. Vuodessa saa näin ollen tahkota menemään noin 420 tuntia erilaisilla vesikulkuneuvoilla. Tuo äskeinen kertaa 11 tarkoittaa siis sitä, että 4620 tuntia on tullut jo luotsailtua. Se on kyllä alakanttiin, sillä aloittaessani Saimaalla tuli enemmän timmoja. Jos sovitaan, että puolivälissä ollaan matkalla erinomaiseksi luotsiksi. Ihan tosi paljon hankalampaa kuin aviomieheksi pätevöityminen!

Pieniä merkkejä toiston määristä alkaa jo näkyä. Lähinnä silloin kuin tapahtuu jotain erikoista. On huonot olosuhteet, tai joutuu tekemään jonkun asian normaalista poikkeavalla tavalla. Jääkiekkoilijoilla sanotaan jonkun tulevan selkäytimestä. Niin tapahtuu luotseillakin. Sitä vaan tietää, mitä kohta tapahtuu, tai miten näin ja näin toimiminen vaikuttaa johonkin. Ainakin silloin kilisee kellot heti, kun joku tekee jotain, mitä ainakaan ei kannata tehdä. Tai jos joku asia ei jotenkin täsmää. Heti herää epäilykset.

Kiinnostava prosessi tuo oppiminen. Voisikohan kokemusperäisestä oppimisesta ammentaa jotakin tuottamukselliseen opetukseen? Siis siihen, jota kouluissa tehdään. Lopullinen läpimurto ainakin on tekemättä. Pisatutkimuksista huolimatta. Ottaa nyt joku viisas selvää, minkälainen prosessi tapahtuu aivoissa 10000 tunnin toistojen aikana ja muuttaa sen helposti opetettavaksi asiaksi.

Siinä ratkeaa Suomen ongelmat ja varmaan parit muutkin.

 

 

 

Neuvostoliiton Reiska

Ihmiset ja niiden tapaaminen sekä analysointi on tämän työn suola. Itse asiassa edellytyskin, sillä hyvä komentosiltayhteistyö edellyttää luotsilta kykyä sopeutua jo komentosillalla olevaan muuhun ryhmään. Siihen laivan omaan porukkaan. Pitää tietää, miten saa oman asiansa esitetyksi tehokkaimmalla tavalla. Jos tässä uran alun väyläopettelun jälkeen jotain vielä oppii, niin sitä.

Mulla on jopa paha tapa lokeroida ihmisiä ja teen sitä surutta työelämän ulkopuolellakin. Tuo otsikossa esiintyvä kaveri on ehdoton suosikkini, mikä on varmaan käynytkin ilmi blogissa olevista kirjoituksista.

Taustoitetaanpa nimitystä. Suomessahan on sellainen perusmiesstereotyyppi. Keski-ikäinen tai jo vähän vanhempi, Alajärveltä tai Laitilasta, ajaa harmaalla japanilaisella (ja ostaa aina uuden samanlaisen tutulta autokauppiaalta), käy risteilyllä ja Rodoksella, äänestää (viimeksi persuja, tulevaisuudessa ei enää, koska pettivät). Omistaa Veikkaus-kortin, kuuluu metsästysseuraan ja jonottaa Kärkkäisellä ämpäriä. Jorma tai Reiska on hän, kenties.

Neuvostoliitossa oli vastaava. En tiedä, onko Venäjällä. Todennäköisesti ei, ei Suomessakaan enää noita perinteisiä synny uusia. Ajat ovat muuttuneet.

Ihmistyyppinä Neuvostoliiton Reiska (jäljempänä pelkkä Reiska) on ihan mahtava. Hän puhuu sillä mustavalkoisella rätisevällä äänellä, joka on tuttu Neuvostoliiton valtiollisen television uutislähetyksestä. Hän on yleensä vähän pyylevä, muistuttaa ruumiinrakenteeltaan Mikhail Gorbatšovia. Rillit on ainakin samanlaiset. Perspiraatiota Reiska ei yritä häivyttää kemikaaleilla. Siksi työskentely kesäaikaan ahtaissa tiloissa hänen kanssaan kysyy toisinaan luonnetta.

Reiska ei oikein osaa englantia. Pakolliset hän puhuu ja ymmärtää kyllä, mutta syvempää keskustelua ei synny. Siksi hän ilahtuu silminnähden, jos luotsi puhuu venäjää. Edes muutaman sanan. Päästään kommunikaatiossa ja luottamuksen rakentamisessa ikään kuin seuraavalle tasolle. Anatomiavokabulaari ainakin kannattaa olla hallussa. Sillä rikotaan usein jää, vähän samoin kuin Suomenkin Reiskan kanssa.

Reiskan mielestä ravinto on tärkeää. Hän itse pitää vodkasta ja hapanmaitotuotteista. Onneksi ensin mainitun nauttiminen työaikana on jäänyt merenkulkupiireissä käytännössä historiaan. Luotsinkin on tärkeää syödä. Ruoka-aikaan kannetaan kyselemättä pötyä pöytään kaloreita laskematta. Samalla osoitetaan vieraanvaraisuutta, joka on tärkeä osa slaavilaista tapakulttuuria.

Luonteeltaan Reiska on iloinen ja painaa vitsiä solkenaan. Toisaalta selvästi näkee, kuka on isäntä talossa. Herra se on herra sosialismissakin. Neuvostokansalaisen hyveisiin ei kuulunut vastuun ottaminen.Siksi Reiska pyörii hieman kiusaantuneena ympäriinsä, jos sääolosuhteet eivät ole suotuisat. Luotsi saa hyvin herkästi kokeilla laituriinajoa hänen aluksellaan. Hän seuraa mielellään vierestä. Jos Reiskan laivassa on joku laite rikki, hän ei kerro. Siitä seuraisi vain ongelmia, niin kävi Leningradin meriakatemiassakin. Jos luotsi sattuu sen huomaamaan ja huomauttaa siitä, kutsutaan ”elektromekhanik” ripitettäväksi.

Sellainen on Reiska. Sydämellinen, helposti lähestyttävä ja ennalta-arvattava. Hän on valitettavan harvinainen nykyisin, kerran pari vuodessa ehkä tapaa. Pitää nauttia hänen seurastaan niin kauan, kun hän vielä on olemassa.

Anopin kanssa veneessä

On ollu taas vähän hiljaista viime aikoina. En oikein tiedä, että miten on joskus tosi helppo kirjoitella ja toisinaan ei oikein synny mitään järkevää. Niin se on vähän kamerankin kanssa. Ja koko elämän ylipäätään.

Lomaakin vietin – lokakuussa, joka on mainio lomailukuukausi Välimerellä. Turisti on poistunut takaisin Saksaan ja on edullista. Lämmintäkin, jos vertaa tänne. Kävimme perheen ja anopin kanssa Kroatiassa purjehtimassa. Tai onhan se anoppikin perhettä, mitä sitä erottelemaan. Kysyi vielä minulta, että kuinka sä viitsit anopin kanssa reissata. Niin, tosiaan. Ei pidä takertua irrationaalisiin seikkoihin, kuten lasten hankinta tai kaikki anoppiin liittyvä. Maailmassa on paljon asioita, jotka eivät ole järjellä selitettävissä. Onneksi meillä merenkulkijoilla on niin hyvä perspektiivi siinä(kin) asiassa.

Lähtötilanne oli siis paperilla huono. Sullotaan työstä rasittuneet vanhemmat energiaa täynnä olevan lapsikatraan kanssa vieraaseen purjeveneeseen ja otetaan bonuksena anoppi mukaan ensimmäistä kertaa elämässään purjehtimaan. Aloitetaan päivä varmuuden vuoksi klo 02.00 neljän tunnin virkistävän unen jälkeen. Lentokenttäsählingit, viikon ruokaostokset, veneen sisääntsekkaus… Jälkimmäinen sujui kyllä miellyttävästi.  Terveisiä vaan vuokraamon tytöille.

dsc02487

Mutta sitten. Sähläykset saatiin sählätyksi ja ruvettiin merenkulkijoiksi. Ollaan matkalla johonkin. Se edellyttää toimenpiteitä. Pitää manöveerata, navigeerata, nyppiä purjeita, hoitaa byssaa, töijätä ja olla uteliaita. Jälkimmäinen pikku- ja naisihmisten heiniä. Kaikilla on puuhaa. Porkkanana odottaa paikka, jossa ei ole ennen käyty. Johon pitää tietysti tutustua kuin paraskin löytöretkeilijä.

 

nayttokuva-2016-11-11-kello-0-40-56
The Captain himself

Sama kuvio koko viikon. Mikä sää? Paljon tuulee? Koska ollaan perillä? Mitä ruokaa? Voidaanko vuokrata mopo? Onneksi osui pienet katabaattiset vuoristotuuletkin reitille. Paljon lähemmäksi luonnonvoimia ei voi jälkikasvuaan viedä, kun roiskahtaa muutama sata litraa Adrianmerta sitloodaan…

 

 

dsc02546
Kissoja riitti.

Lopputuloksena oli mahtava reissu. Jos satutte osaamaan purjehtia, niin menkää ja veneilkää – ja raahatkaa pahaa aavistamattomia lähisukulaisia mukaan. Taatusti ennen kokemattomia elämyksiä luvassa, niin hyvässä kuin pahassa.

 

 

 

 

 

Not for navigation


Aika monessa elektronisessa karttanäytössä laivoilla on samanlainen teksti kuin yllä olevassa kuvassa. ”Not for navigation”, ”For training purposes only”, tai vastaavaa bullsittiä. 

Se on vähän kuin veisi AA-kerhon kokoukseen pullon viinaa, jossa lukisi ”ei saa juoda”. Kaikkihan sen tietää, että sumeen yllättäessä kyseisen kristallipallon ympärillä on ukkeleita kuin kärpäsiä hevonkakassa. Harjoittelemassa tietty. Jotta sitä karttaa voisi oikeasti käyttää, sen tulisi olla ”virallinen”. Sellaisiakin laivoja toki on. Virallinen kartta käyttää S57 -standardia karttapohjan osalta. Se on ehkä kököimmän näköinen karttapohja ikinä, mutta IMO:n homekorvat ovat suuressa viisaudenpuuskassa päättäneet, mikä on parasta kaikille. Toki tuo ”virallinen” pitää sisällään muitakin vaatimuksia mm. virransyötön ja kahdennuksien osalta.

Itse pointtiin. Minkä takia siinä pitää lukea, ettei saa käyttää navigointiin, vaikka kuitenkin käytetään? Jos lukisi vaikka ”not updated” tai jotain. Minkä takia ne koko vehkeet saa sitten kantaa sinne ohjaamoon? Eihän siinä ole järjen häivää, että pitää ruveta epäilemään kuranteilta näyttävien laitteiden reabiliteettiä. Ei autoissakaan ole mitään bonk-laitteita tai lentokoneissa. 

Asian ollessa näin koko elekronikarttojen maine vaan huononee. Muutenkin kuulee aina, että ”niihin ei voi luottaa”. Kyllä muuten voi. Paikkatietoa tulee sentin tarkkuudella joka tuutista ja siihen se vaan ruudulle ilmestyy. Aika monta asiaa tulee ihan normaalilaivassa mieleen, mihin voi luottaa paljon vähemmän.

On kokonaan toinen asia, jos ruutua tuijottelee henkilö, joka ei omaa riittävää merenkulullista yleissivistystä ja näin ollen ollaan yhden kortin varassa. Silloin ollaan huonossa tilanteessa, mutta ei se ole uusien systeemien vika. Kyllä ne ovat siitä huolimatta luotettavia. Kääntäen, olisiko tiukassa paikassa turvallisuutta edistävää toimintaa ruveta pelehtimään harppien ja kolmioiden kanssa? Ja 2×3 metriä kokoisen paperikartan, joka lipsahti vahingossa takaisin rullalle?

Statement. Käytän mielelläni kaikkia mahdollisia uusia systeemeitä. Sen lisäksi satun osaamaan oman reviirini väylästön tutkakuvan ulkoa ja omaan hyvän näkökyvyn ja halun katsoa ikkunasta ulos. Edellämainittuja elementtejä sopivasti yhdistelemällä pääsee hyvään lopputulokseen ja turvallisesti perille.

Missisippi man

Lupasin kertoilla uudesta merenkulullisesta aluevaltauksesta – tai sanottaisiinko järvenkulullisesta. Tuli tuossa alkukesällä kysely, haluaisinko ajella silloin tällöin siipirataslaivaa.

img_0843

Yleensäkin sanon lähes kaikkeen kyllä, mutta tämä kuulosti niin erikoiselta, että tässä ei ollut oikeastaan edes vaihtoehtoja. Eikä sitä tiedä, jos moinen pöllähtää joskus luotsipaikalle. Voidaan lähettää sitten erikoismies paikalle. Siispä kaupan kautta – valkoista paitaa päälle ja perehtymään ratastelun saloihin. Yritin kokeilumielessä tehdä vaimoon vaikutusta virkapuvulla, mutta ei lämmennyt yhtään. Tottunut tietysti liian hyvään.

img_0829

Värkin komentokeskuksessa oli nappuloita kuin venäläisessä pianohaitarissa. Muutenkaan aluksenkäsittelyn kanssa sillä ei ollut paljoa tekemistä. Hökötys kelluu metrin syvässä ja on suhteellisen korkea kaikkine koristesavupiippuineen. Kaikki puhui jostain tuulesta koko ajan. Järvellä, kummaa sakkia. Tämäkin asia sittemmin konkretisoitui – ponttoonihan liirasi pahemmin kuin lasten optimistijolla köli ylhäällä ja välillä sai luotsiparka laittaa peliin koko ammattitaitonsa, ettei törmätty ihan minne sattuu. Ilmankos ne muut kipparit ajelivat mielellään toisia laivoja! Lisäksi piti osata itse hoidella konehuoneen puoli. Ei ihme, että ne normaalisti laivoilla pyörivät löpönhajuiset kaverit pitävät itseään tärkeänä – onhan siinä…

2016-07-01-photo-00002327

img_0831

Parasta oli, että pääsi taas kanavaan, olenhan vanha kanavaluotsi – eikä seepra mihinkään juovistaan pääse. Ei muuta kuin survomaan rataslaivaa Suomen vilkkaimpaan sisävesisulkuun. Kamalan metallisen kirskunan saattelemana. Ne pirun dekoreerikorsteenithan ottavat sulun edessä olevaan läppäsiltaan kiinni, jos ei liruta sisään ihan toisesta laidasta… Tekemällä oppii. Mittakaava oli muutenkin kuin paremmissakin piireissä ja voisin merenkulullisesti arvioida ratasvärkin turvallisen kuljettamisen suhteellisen vaativaksi tehtäväksi. Ei siinä sulussakaan yli metriä ylimääräistä jäänyt oikein missään suunnassa.

Taas sitä oppi jotain uutta. Sen kun saisi pidettyä, että pysyisi jatkuvasti uteliaana ja kokeilunhaluisena. Se johtaa jo sinänsä aika moneen hyvään asiaan.

Paluu kirjoituspöydän ääreen

Naamakirja sanoi, että ei ole meikäläisestä kuulunut jotain 60 päivään. Ja WordPress uhkaa lähettää ensi kuussa laskun, joten taitaa olla parempi elvyttää tätä bloggausjuttuakin.

Kiitos, kesä meni kivasti. Kerron siitä merenkulullisessä mielessä myöhemmin. Tein uusia aluevaltauksia. Osa lomasta on onneksi vielä edessäpäin. On mukavampi katsella keltaisia lehtiä, kun tietää vielä pääsevänsä lämpimään. Ehkä. Voi siellä olla kylmääkin. Tänä aamuna raappasin auton lasia ja mietin taas luotsin uraa Kanarialla. Ei kiviä ja asiakkaille voi sanoa, että nyt on siesta. Katsellaan myöhemmin sitä luotsaushommaa.

Elämme merkittäviä aikoja. Nimittäin luotsaus täyttää tänään 320 vuotta. Ja meidän iskä vähän vähemmän. En ole oikein merkkipäiväihminen. Niitä tulee ja menee koko ajan. Mutta onhan se aika vanha ammatti tämä – ja hyvin säilynyt sellaisena, ettei siitä kukaan mitään tiedä. Asianharrastajia lukuunottamatta. Ja meikäläisen lukijoita. Jotka sitkeästi lisääntyy, vaikka yritän olla kirjoittamatta.

Tulevaisuus on kuitenkin mielenkiintoisempaa kuin menneisyys. Tällä viikolla heti pläjähtää torstaina, kun mahtava spektaakkeli saa ensiesityksensä. Pääkaupunkiseudulla silloin oleilevat merenkulkufanaatikot eivät voisi käyttää iltaansa paremmin kuin suuntaamalla tänne.

Itse en ole viime aikoina dokumentoinut merellisiä olosuhteita, vaan vaimo raahasi suolle. Joka oli itse asiassa tosi hauskaa. Otin sieltä vähän kuvia. Kannattaa klikata ne auki, niin pääsevät paremmin oikeuksiinsa kuin tuollaisena pienenä. Suo on meinaan iso eikä pieni.

Ihan turhaan ajatte Lappiin – riittää, kun ajaa Lahteen.

dsc02417

dsc02406

dsc02421

dsc02423