Ihmisillä on merenkulkualasta hauskoja käsityksiä, joita täytyy säännöllisin väliajoin ampua alas. Johtuneeko se sitten siitä, että meillä Suomessa ei ole kovin vahvaa merenkulkukulttuuria. Se on aivan käsittämätöntä, sillä 90 prosenttia Suomen tuontitavaroista tulee meritse. Yhdeksän tuontitavaraa kymmenestä Prisman hyllyllä on matkaillut laivalla. Luulisi, että olemme merenkulkijakansaa, mutta ei. Toisin on vaikkapa Hollannissa, jossa koko perhe vauvasta vaariin saattaa seilailla omistamallaan laivalla pitkin ja poikin. Asuntoauto ja työpaikka on yhdistetty, saattapa olla niinkin, että laiva on perheen ainoa asunto.

Ainakin näihin uskomuksiin törmää melko usein.

1. Laivat kulkevat täysin automaattisesti satamasta toiseen

Tämä käsitys on sitkeässä. Helppohan siellä, kun satelliitit vie perille… Ehkä syy moiseen on hienoissa autolautoissa, joissa kyllä on teknisesti mahdollista ajaa ennalta määritettyä reittiä automaattisesti, mutta ei nekään itsekseen kulje silti. Miksi? Koska koko homma on yhden heikon lenkin takana, nimeltään gps. Lisäksi reitillä on muitakin kulkijoita, jotka täytyy huomioida. Suurin osa maailman kauppalaivastosta on navigointilaitteiden osalta varusteltu askeettisemmin kuin hyvin varusteltu  perhepurjevene. Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että mitä isompi laiva, sen heikompi varustelu. Poikkeuksiakin tietysti on, mutta esimerkiksi elektronista merikarttaa ei todellakaan löydy joka laivasta.

2. Kapteeni ohjaa aina laivaa

Eikä se edes ole välttämättä kapteeni. Laivassa on päällikkö, joka yleensä tosin on koulutukseltaan merikapteeni (Captain). Ei kuitenkaan välttämättä. Menikö monimutkaiseksi? Iltapäivälehdet otsikoivat toisinaan sensaatiohakuisesti jonkun yhteentörmäyksen yhteydessä, että kapteeni oli hytissään nukkumassa. Kamalaa! Kyllähän nyt jokainen pystyy vaikkapa kuukauden työvuoron valvomaan putkeen. Päällikkö, master, befälhavare on komentosillalla kriittisissä paikoissa, muuna aikana aluksen turvallisesta kulusta vastaa vahtipäällikkö. Vahtipäällikönä toimii yksi perämiehistä. Pienissä laivoissa päällikkökin joutuu ajamaan merivahtia. Päällikön työstä suurin osa on nykyisin toimistotyötä, sähköposti se kilahtelee laivoissakin.

3. Merenkulkijoilla on kauhean suuri palkka, eikä veroja tarvitse maksaa

Juuri luin iltapäivälehdestä, että perämiehenä tienaa mielettömästi. Toivottavasti kukaan ei tehnyt ammatinvalintaansa tämän perusteella, saattaa tulla pettymyksiä. Merenkulkualalla kaikki maailman kansat ovat samalla työmarkkinalla. Meikäläisillä elinkustannuksilla on hieman haasteellista kilpailla vaikkapa kiribatilaisten kanssa. Siellä tuhat euroa on paljon, meillä ei kovinkaan paljoa. Veroa ei tarvitse maksaa, jos on kuusi kuukautta yhtä soittoa laivassa. Tuona aikana saa käydä Suomessa muutaman päivän kuukaudessa. Muussa tapauksessa verokarhu haluaa omansa. Tietysti, jos löytää jonkun erityistä ammattitaitoa vaativan työn (vaikkapa offshorepuolelta), saattaa päästä hyviinkin ansioihin.

4. Merimiehet pääsevät näkemään maailmaa

Kyllä! Nimittäin lomallaan, jos tilaavat ulkomaanmatkan. Työvuoron aikana näkee lähinnä merta ja satama-alueita. Nykyisin suurin osa suomalaisesta fliitistä sahaa Itämerta eestaas ja satama-ajat ovat niin lyhyitä, että tilaisuus maissa käyntiin on harvoin. Satamat ovat vielä yleensä niin syrjässä ja monen aidan takana, että ajatus pikavisiitistä ei houkuttele. Ennen merimiesjutuissa vilahtelivat Rio ja Australia, nykyään Antwerpenillä tai Luleålla ei saa samanlaista efektiä aikaiseksi.

5. Kapteeni voi vihkiä laivassa olevan hääparin

Tätä väitetään vieläkin toisinaan ihan vakavissaan. Kapteeni Stubbing taitaa olla syyllinen moiseen luuloon. En ole kyllä vielä kuullut merikapteenista, joka olisi vihitty papiksi. Olisiko tällä nyt niin tarvettakaan ainakaan rahtilaivoilla? Tietysti, jos sukupuolineutraali avioliitto hyväksytään täällä Suomessakin, niin tilannehan voi muuttua… Ei siis pidä paikkaansa. Muutenhan samalla periaatteella bussikuski tai veturinkuljettaja voisivat vihkiä omassa kulkuneuvossaan. Se olisikin eksoottista, mentiin naimisiin nelosen ratikassa, siinä Tullinpuomin Shellin kohdalla… Suutari pysyköön lestissään!

Arvostukseni perhepäivähoitajia kohtaan on noussut sfääreihin. Kuinkahan monella työssä käyvällä on jotain aavistusta, kuinka vaativaa se on? Olen miettinyt, että onkohan niillä tädeillä joku taikasauva tai opiaatteja, joilla pikku pallerot saa marssimaan tahdissa perässä. Vai onko se eri asia, jos on omia tai vieraita lapsia? Otan tuntumaa näiden nykyajan leijonankesyttäjien työn kuvaan joka toinen viikko. Siirtyminen työelämästä kotielämään on joka kerta yhtä raju: ei paljon kysellä, että oliko rankkaa töissä.

Hunnilauman jälkiä

Ilme kertoo kaiken

Talviriemuja

Pentujen perusruokavaliota

Mahtava meininki merellä! Tänään jouduin jopa luopumaan villapaidasta ensimmäisen kerran moneen kuukauteen, kun aurinko porotti päin näköä. Keke-laseista oli niin ikään pyyhkäistävä pölyt. Täydellistä summer-lookia häiritsi ainoastaan orastava kurkkukipu, joka meinaa viedä myös äänen. Tuleepahan oltua kerrankin hiljaa ja puhuttua vain pakolliset.

Ja tänään se sitten tapahtui. Multa kysyttiin, että otanko SITRUUNAA kahviin (muru)! Ja murukahvin sijaan olisi ollut suodatinkahvia ilman keitintä tarjolla. Repesin. Kaikki helmet samassa paketissa. Onkohan joku kääntänyt tämän blogin venäjäksi? Kuuluisa kahviblogisti tuli luotsaamaan (ks. Coffee, Mr. Pilot).

Tänään loisti muukin kuin aurinko. Nimittäin meikäläinen kielitaidollaan. En ole koskaan lukenut venäjää missään, mutta olen oppinut sitä hieman (johtunee asiakaskunnasta). Mielestäni on superhauskaa heittää joku sana venäjää väliin, kun laivan henkilökunta luulee keskustelevansa keskenään venäjäksi.

-svartofki lievim bort! (paapuuri laituriin)
-lievim bort, jasna. seres skolka? (joo, paapuuri, kauan menee?)
Johon luotsi: seres shes dvaatset minuut! (tunti kakskyt minsaa)

Seuraa tuijotusta. -Ootkos muuten ymmärtänyt kaikki, mitä me ollaan puhuttu? Tottamooses. Aina kannattaa varoa, mitä ulkomailla huutelee.

Venäjää osaavat epäilemättä huomasivat tässä vaiheessa, että osaan kirjoittaa venäjää vielä vähemmän kuin puhua. Ihailen suuresti Ville Haapasalon venäjänkielen taitoa. Hän on kuulemma Venäjälle lähtiessään osannut venäjää ihan yhtä hyvin kuin minä. Tai ehkä vielä huonommin, koska minä osaan haukkua ihmisiä puupääksi, sanoa kymmenen metriä eteenpäin sekä täysi pakki. En usko, että Ville pystyi moiseen.

Tämän päivän kuva-aiheina on mauttomien aurinkolasien ja aurinkoisen meren lisäksi kutteri. Kutteri ansaitsee tulla kuvatuksi, sillä se on harvoja laitteita, jolla voi harrastaa veneilyä neljänkymmenen sentin kiintojäässä. Ei jää venereissut haaveeksi vuodenajan takia. Jos haluaa veneillä talvella, oman kutterin voi tilata Uudenkaupungin työveneeltä. Makuupaikkoja kahdelle, kemiallinen vessa, polttoaineenkulutus noin sata litraa tunnissa (kovissa jäissä kaksisataa), ei keittomahdollisuutta, stereot, kuusi istumapaikkaa. Painoa noin 40 tonnia, hintaa vähän toista miljoonaa. Ehkä sittenkin kannattaa odottaa kesää.

Huonoja uutisia veneilijöille! Jäällä voi näköjään vielä ajaa pakettiautolla, joten ihan ensi viikonloppuna ei kannata rynnätä laskemaan venettä vesille. Vaikka sen voisi tehdäkin, pahinta veneilyintoa saattaisi laskea parinkymmenen asteen yöpakkaset. Ellei sitten ole todella innostunut veneilijä.

Jokainen on kuunnellut merisäämantraa, joka tulee radiosta ainakin neljä kertaa päivässä. Sää rannikkoasemilla tänään kello 16… Seisooko sitten joka rantakivellä innokas havainnoitsija tähystelemässä taivaalle, jotta tiedetään onko Märketissä ohutta yläpilveä? Ei, homman hoitaa säähavaintoasema. Meilläkin on Isokarissa semmoinen. Värkki käsittää tietenkin tuulipotkurin, josta ilmenee tuulihuiput ja kymmenen minuutin keskituuli. Lisäksi on tietysti lämpötila-anturi.

Mielestäni mielenkiintoisin asia on, kuinka se osaa kertoa, että näkyvyys on 8532 metriä ja ilmassa on utua. Asiaanhan piti tietysti tutustua. En ole insinööri, joten kovin tieteellisteknistä lähestymistapaa en osaa käyttää. Joka tapauksessa kojeessa on silmä, joka tarkkailee muutaman kymmenen sentin päästä tulevaa sädettä. Silmä arvioi, kuinka voimakkaana säde tulee perille ja miten valo matkalla taittuu ja sen mukaan sylkäisee johtopäätökset ilmoille. Aina ei mene ihan putkeen. Joskus se väittää, että on sumua, vaikka on ihan kirkasta. Olisikohan kettu käynyt hönkäisemässä anturiin? Tai bitti menee koneessa poikittain. Silloin tulee Ilmatieteenlaitokselta soitto, että voisittekos käydä tekemässä sitä ja sitä. Ja mehän mennään.

Aika mielenkiintoista, miten paljon arkipäiväisten asioiden takana on aikaa ja vaivannäköä. Niin kuin nyt vaikka säätiedotukset tai jäätiedotukset. Ei se itsestään selvää ole, että Merenkurkussa on pahoin päällekkäin ajautunutta jäätä. Joku tai jokin senkin tiedon meille tuottaa.

Miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta. Ihan vanha juttu, ja pitäneekö paikkansa edes. Eroja kuitenkin on, kuten vaimoni suvaitsee välillä kohteliaasti ilmoittaa. Pohjustan hieman.

Ohjauskirjaa suorittaessaan luotsi tekee niin sanotun peitepiirroskokeen. Kokeessa piirretään kaikki mahdollinen merenkulkuun liittyvä karttaan, jossa on ainoastaan saarten ääriviivat. Väylät, poijut, sektorit, suunnat, linjataulut ynnä muut pitää muistaa kokeessa ulkoa. Tämä on aina vähän tuskallinen vaihe uutta väylää suoritettaessa, mutta toisaalta sen jälkeen kaiken näkee uusin silmin.

Vaimon mielestä on ihan käsittämätöntä, että voin muistaa jotain tällaista, koska en muista mihin sukat tai muut kamppeet ovat jääneet. Puhumattakaan jostain harvemmin käytetystä esineestä. Mä en voi käsittää, että joku muistaa muurahaismyrkyn olevan kolmannessa kaapissa oikealta, toinen hylly, siinä punakantisessa purkissa. Toinen esimerkki tämän päivän hiihtolenkiltä: ”Näitkö sä siinä kun joku oli alkanut rakentaa sinne ja sinne…?” En tietenkään nähnyt, koska keskityin pääsemään mahdollisimman kovaa eteenpäin. Kuka siinä nyt ehtii sivulle vilkuilemaan. Jälleen kyseenalaistus sopivuudesta ammattiini. ”Miten ihmeessä voi olla luotsina, jos omaa tommosen putkinäön?”

Juuri siksi. Kyky keskittyä olennaiseen. Kyky nähdä vain juuri sen verran, mitä prosessori pystyy käsittelemään. Meidät kyllä testataan soveltuvuuskokeessa taloon tultaessa. On kokeita, jossa mitataan valokuvamuistia ja simultaanikapasiteettia. Kokeita, joissa mitataan kykyä seurata annettuja ohjeita. Miehet ovat varmaankin paljon matemaattisempia tehdessään päätöksiä. Kyllä tai ei. Jos tämä on näin, niin sitten toimitaan noin. Naisilla se on enemmän toisaalta -ajattelua. Asiat ovat suurena pallona, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ei ole niin selvää, onko joku juttu on tai off, vaan se voi olla maybe. Kyky päättää jostakin asiasta sekunnissa ei ole naisten vahvinta aluetta. Sen huomaa jo vaateostoksilla. Kertokaa, jos olen väärässä!

Edellä mainittu voi olla yksi syy, miksi on paljon miesvaltaisia tai naisvaltaisia aloja. Tapa ajatella ja havainnoida. Esimerkiksi Suomen luotseista kaksi on naisia (hyviä luotseja ovatkin!). Mulle testiä tehnyt psykologi sanoi ”tyypillinen meripäällystön edustaja” aikanaan, kun luotsiksi pyrin. Tästä on meillä tullut lentävä lause. Aina kun toimin rationaalisesti (vaimon mielestä jääräpäisesti), kuuluu ”tyypillinen meripäällystön edustaja”.

Tänään ei laitetakaan kuvia merestä tai laivoista, linssit on suunnattu Marsin ja Venuksen suuntaan 😉

Northern lights, f5,6 30″ ISO 800, jalustan puutteessa otettu auton katolta…

Näin se menee. Maanantaista maanantaihin töitä ja maanantaista maanantaihin vapaata. Maanantai menee ainakin minulla reissaamiseen ja muutenkin sunnuntaina on jo syytä vähän kiinnostua tulevan viikon töistä. Kahdeksan päivää siis oikeastaan töitä ja kuusi vapaata.

Ennen kännykkäaikakautta luotsit istuivat työviikkonsa luotsiasemilla ja odottelivat, että puhelin pirahti. Töihin sieltä. Vanhempien kolleegojen mukaan muutenkaan ei oikein hyvällä katsottu, jos kesken työviikon poistui asemalta. Maihin suuntautuvan luotsauksen jälkeen kuskattiin äkkiä takaisin saareen odottelemaan. Piippareiden tullessa kahle jalassa oli kuulemma vähän helpottanut. Päivystäjä pisti kaukohaun matkaan ja piipityksen kuuluessa etsimään puhelinkoppia ja kyselemään, että mikä hätänä.

Pääkallopaikka

Toista se on nykyään. Ei istu päivystäjä enää tornissa kiikaroimassa merelle. Riittää, kun muistaa pitää puhelimen päällä, jotta luotsinvälittäjät tarvittaessa tavoittavat. Saa käydä Stockmannilla ja vaikka missä, kunhan on parin tunnin varoitusajalla laivassa. Luotsia ei enää tilata radiopuhelimella, vaan sähköpostilla. Eikä tästä nyt niin montaa vuosikymmentä ole, kun luotsi on soutanut laivaan. Henkilökohtaisesti olen lähettänyt ensimmäisen tekstiviestini vuonna 1998. Pelottavaa.

Tietoa tulee joka nurkasta. Kukaan ei ohita Gotlantia enää ilman, että kaikki vuorossa olevat luotsit tietävät. Tieto lisää tuskaa toisaalta. Helposti alkaa suunnitella elämäänsä ja menojaan ennakkotietojen perusteella. Ja sitten: yksi myrsky, vähän jäiden puristusta tai lastausta haittaava saderintama, niin kaikki suunnitelmat menevät uusiksi. Luonto ei lähettele sähköposteja, eikä muutenkaan ole kovin online.

Nyt ei ole myrskyjä kiikarissa, joten tämä luotsi aikoo käyttää osan vapaaviikonlopustaan hiihtoretkellä vaimon kanssa. Samaa suunnitteleville toivotan luistavia latuja. Alla vielä talvisia kuvia. Toivon mukaan ne jo ensi viikolla muuttuisivat keväisemmiksi.

Lumityöt ne on laivassakin

Voima puhuu