Neljä vuodenaikaa

Suurin osa meistä assosioi vaikkapa Saaristomeren kolmen viikon lomapurjehdukseen heinäkuussa. Silloin se kyllä onkin parhaimmillaan ehdottomasti. Savukalaa saa melkein joka niemennokasta, väkeä piisaa ja lämmintä riittää. Kovat kelitkään eivät yleensä kiusaa. Ihan täydellinen paikka purjehtimiseen! Verrataanpa vaikka Kreikan ”saaristoon”. Meikäläisen mittapuun mukaan se on avomerta, jossa on saaria siellä täällä.

Utön herkkuja

Mutta sitten. Elokuun 15. päivä ja hups… Ei ketään missään. Viikonloppuisin mökkiläisiä ja paikalliset veneilijät käyvät purjehdusseuran mökillä. Ymmärrettävää tietysti, lomat on loppu ja oravanpyörä kutsuu.

Kolme muuta vuodenaikaa tarjoaisivat nekin jotain. Kyllä jäistä aallonmurtajaa pitkin konttailu käy elämyksestä, kun tuulee niin ettei pystyssä pysy. Isokarissa tietää tuulen olevan yli 14 m/s, kun luotsiaseman katto alkaa rämistä. Yli kahdessakympissä tuntuu, että se irtoaa… Lisäksi syksyllä on hienot värit saaristossa. Ei sitä ruskaa tarvitse Lappiin asti lähteä katsomaan.
Kunnon talven tullessa jää tarjoaa ihan hienoja muodostelmia. Muutaman kerran olen kiivennyt fyyrin toppiin eväsleipien ja termospullon kanssa. Kyllä kelpaa fiikata ja katsella merimaisemaa siellä.

Keväällä tulevat tietty linnut. Silloin näkee jo ihmisiäkin, kun lintubongarit tulevat. Isokarissa asustaa riskiläyhdyskunta, jonka touhuja on mukava seurata. Lähisaarten kallioilla on lisäksi ruokkeja. Ja varmaan paljon muitakin, olen lintuasioissa täysi maallikko. Edellä mainitut tunnistan ja merikotkan erotan variksesta. Useimmiten.

Isokari helmikuussa

Isokari heinäkuussa

Kokeilkaapa joskus! Retki saaristoon lomakauden ulkopuolella. Utössa ja Jurmossa on ainakin majoitusta tarjolla. Sinne pääsee yhteysaluksella kätevästi. Helsingistä käsin vain vähän hitaammin kuin Kanarialle.

Sir ja muita kohteliaisuuksia

Mielestäni englanninkielen hienoin sana on Sir. Sille ei oikein ole vastinetta muissa kielissä. Japanin san voisi ehkä olla lähellä sitä. En tiedä, en osaa japania. Wikipedian mielestä sanaa Sir käytetään päivittäisessä kohteliaana puhuttelusanana palvelutilanteissa. Merenkulussa perinteisenä alana tuo söör on ahkerassa käytössä. This way, Sir. Sir, you forgot your sunglasses. Thank You, Sir. Tuleehan siitä väkisin hyvälle mielelle, kun silmät ristissä laivaan tallustavalle pilotille huikataan Good Morning, Sir! Sitä lähes unohtaa, että hyppäsi juuri ulos Golfista, eikä Rolls Roycesta…
Muutenkin, jos ei nyt juuri olla Sir, niin kyllä sitten vähintäin Mister. Tai Ma’am, jos naispuolisesta on kyse. Kuinka monella suomalaisella työpaikalla (jos ei nyt oteta lukuun aivan kansakunnan kermaa) sanotaan ”Herra”? Jos sanoo, niin katsotaan vähän kieroon. Ehkä herra ei ole niin luontevan lyhyt kuin Sir.
Suomalaisilla laivoilla toimenhaltijoista käytetään virkanimitystä. Kippari. Försti. Konekakkonen tai repari. Välitön naapurikansamme ruotsalaiset taas ei titteleistä perusta. Siellä ollaan vaan Lennart tai Göran vaikka olisi minkälainen merikarhu ja seilannut kaikki seitsemän merta.
Mistähän ne meretkin muuten lasketaan?

Mutta mitä tekee luotsi?

Luotsin tärkein ominaisuus on luottamusta herättävä kädenpuristus. Näin tuumasi eräs kolleegani. Hyvin sanottu, tuo lause sisältää aika paljon. Satamiimme liikennöi laivoja, joiden miehistö tulee aivan toisenlaisista olosuhteista. On mahdollista, että tuo miehistö ei ole koskaan käynyt edes Itämerellä. Voi vaan kuvitella sen paineen, mikä kipparilla on ohjatessaan kohti kivikkoja, jossa vilkkuu erivärisiä valoja. On ihan eri asia navigoida valtamerillä kuin täällä kaislikossa. Joka vieläpä jäätyy noin kerran vuodessa. Jotkut luotsipaikat sijaitsevat paikassa, joissa isoimpien asiakkaiden osalta point of no return on ohitettu – tilaa kääntyä ympäri ei ole. Miksi? No koska ulommas ei ole asiaa merenkäynnin vuoksi. Ja sitten paikalle lehahtaa luotsi. Ei nyt viitta hulmuten, mutta reppu selässä ja oranssilla veneellä kuitenkin.
Mitä te siellä teette? Eikö ne itse osaa? Onhan niillä gps. Näitä olen kuullut työhön liittyen. Naapurini kysyi, että menettekö sinne laivaan kyytiin asti. Joo, mennään.
Mitä me tehdään, perushomma menee suunnilleen näin. Kun pilotti on saanut tomumajansa raahattua ylös komentosillalle asti, alkukohteliaisuuksien jälkeen (enemmän tai vähemmän hengästyneenä riippuen kiivettyjen kerrosten määrästä) aloitetaan informaation vaihto. Kippari briiffaa laivansa ominaisuudet, kuten minkä tyyppinen ruori ja propulsio, selittää hallintalaitteita ja niin edelleen. Luotsi esittelee reittisuunnitelmansa ja sitä verrataan laivan vastaavaan. Jos mennään sisäänpäin, luotsi ehkä kertoo satamaproseduureista tässä vaiheessa. Tuuliolosuhteita ja mahdollista hinaajan käyttöä ehkä pohditaan. Ulos mentäessä mietitään jo luotsin poistumiskuvioita. Tähän kaikkeen kuluu ehkä muutama minuutti riippuen käytettävissä olevasta ajasta. Asioita tarkennellaan sitten, kun siihen on sopiva hetki.
Väyläajon suorittaa 99 % tapauksista luotsi. Hän käyttää joko automaattiohjausta tai antaa ruorikomentoja ruorimiehelle, joka pitää annettua suuntaa tai asettaa ruorin pyydettyyn kulmaan. Luotsin toimintaa monitoroi joko kippari tai vahtipäällikkö.
Satamamanöveerit menevät sitten vähän fiftisiksti, mäkihyppytermiä käyttäen. On kippareita, jotka suorittavat laiturointimanöveerit itse pilotin vahtiessa silmä kovana vieressä, etteivät laiturirakenteet vaarannu tai tapahdu muuta odottamatonta. Sitten on kippareita, joiden mielestä kyseiset puuhat ovat luotsin hommia. Voi olla myös niin, että hallintalaitteita käyttää vahtipäällikkö ja luotsi manöveeraa verbaalisesti, eli käskee mihin asentoon mikäkin vipu tulee asettaa. Tämä yhteistoiminnan muoto tulee yleensä kyseeseen isommissa aluksissa, jolloin yleensä on vielä hinaajia jommassa kummassa tai kummassakin päässä laivaa kiinni.
No sitten se gps, joka on läsnä yhteiskunnassamme enenevissä määrin. Se on kyllä tosi hieno keksintö ja helpottaa paljon merenkulkua ja muutakin elämää. On jopa niin hienoja automaattiohjauksia, että ne osaavat seurata ennalta määrättyä träkkiä ja näin löytävät perille ihan itse. Veneissäkin on sellaisia, olen nähnyt. Hieno homma! Mihinkäs siis enää luotsia tarvitaan? Peililasit päähän vaan ja kannat pulpetille. Odotellaan, että ollaan perillä. Ei se ihan noin mene. Mitäs sitten, kun joku tulee vastaan? Gps on lisäksi yhden tahon hallinnassa ja näin ollen siis melko haavoittuva systeemi. Modernikin navigointijärjestelmä kaatuu kuin korttitalo, jos tuo gps-signaali menetetään. Sen takia tuota träkki-moodia ei käytetä ainakaan luotsien toimesta ahtailla saaristoväylillä. Ei sellaista kyllä yleensä ole edes tarjolla. Navigointi perustuu tutkaan, näköhavaintoihin ja luotsin paikallistuntemukseen. Gps toimii hyvänä apuna. Lisäksi moni laiva on aika askeettisesti varusteltu navigointilaitteiden osalta. Parempaan suuntaan ollaan kyllä menossa.

Airisto-Erstan

Merimies on erimies

Vietato fumare

Mutta siihen kädenpuristukseen – jos alussa hermoillut kippari hymyilee luotsauksen päättyessä, voi olla varma että tehty työ on ollut tarkoituksenmukaista.

Hyvä kuva askarruttaa edelleen

Eihän näin tärkeästä aiheesta näin helpolla eroon pääse. Kuvien on kerta kaikkiaan parunnuttava. Mielellään heti. Toimenpidelistausta siis.

1. Ei auringonlaskuja. Ei vaikka taivas miten punertaisi. Näitä nyt ottaa kaikki. Jos katsoo jotain turistikohdetta, niin tuhatpäinen turistilauma suuntaa linssinsä länteen, kun mollukka painuu mailleen. Ja reissun jälkeen hautaa kuvansa syvälle kovalevyn uumeniin. Eri asia on ottaa kuva jostakin asiasta auringonlaskun tarjoamassa valossa. Ei Picassokaan pelkkää kangasta esitellyt, jos taas haetaan (vaatimattomasti) sopiva vertailukohde.

2. Ei auringonnousuja. Katso kohta 1. Jos nyt on ihan pakko ottaa jompi kumpi, niin tämä. Turistilauma ei ole nimittäin vielä herännyt auringonnousun aikaan. Hyvä jos on mennyt nukkumaan. Joka tapauksessa tylsiä kuvauskohteita. Ja helppoja.

3. Ei kaavoihin kangistuvia selkeitä ratkaisuja. Jos edessä on vapaudenpatsas, kaikkihan siitä kuvan ottaa. Räps, ehkä miljardis otos. Tuleville polville säilyy varmasti dokumentaatiota, miten vapaudenpatsaan rapautuminen on edennyt minuutin välein.

No mitä sitten? Tyypillinen meripäällystön edustaja etenee vuokaaviomallin mukaisesti huonoja vaihtoehtoja pois sulkien. Tarkasti laskelmoiden kohti päämäärää. Yksi hyvä vaihtoehto on ruveta ottamaan käsittämättömiä valokuvia. Todennäköisesti silloin kukaan ei kehtaa sanoa mitään negatiivista, koska ei tiedä mitä kuva esittää. Siihen vielä yhdistetään hyvä bokeh, niin jopa rupeaa näyttämään hienolta.
Mukava esine näyttää tietysti aina kivalta. Niin kuin sekstantti, merenkulkuharppi tai merikartta. Vastaavasti pois suljettuja vaihtoehtoja ovat hammastahnatuubi, vaihtosukat tai viikon vanha banaani luotsirepusta löytyneitä asioita listatakseni. Iljettävä asiakin voi tietysti olla hyvä kuvauskohde, jos se on tarpeeksi harvinainen. Esimerkiksi nyt vaikka käärme. Erityisesti näin pakkasilla sen onnistuu vangitsemaan jopa Canonin automaattitarkennuksella…
Siinäpä teesejä siis. Nyt siis loppu slut huonoille kuville. Ei siis auringonlaskuja tähän blogiin, paitsi jos ei muuta ole. Nyt on, laitetaan merenkulullista saalista tältä päivältä. Toimenpidelistan mukaisesti.

Miten määritellään hyvä kuva?

Omia kuviaan ei pitäisi liikaa tuijotella. Eikä varsinkaan toisten kuvia. Netti on pullollaan hyviä kuvablogeja. Omat kuvat alkavat näyttää melko surkeilta niiden rinnalla. Tulee fiilis, että niitä ei kannattaisi ainakaan yleisesti julkaista. Toisaalta, onko se pois jostakin, jos niitä esille laittaa? Jos joku ei halua niitä katsella, niin klik klik. Bort. Voihan toisaalta olla, että esimerkiksi tämä luotsaus on jonkun mielestä sangen mielenkiintoinen aihealue. Ja se yksi joku riittää, silloin blogi on saavuttanut tarkoituksensa. Tai saaristomaisemat. Mutta jos niitä katselee päivittäin, niin turtuu. Ei Eiffeltornin hissipojankaan mielestä mokomassa rautahäkkyrässä ole mitään ihmeellistä, silti sinne vaeltaa turisteja jatkuvalla syötöllä. Voi olla, että tämä asia vaivaa meitä suomalaisia yleisestikin – ei nähdä esimerkiksi luontoa mitenkään erityisenä. Tänne ny ketään tuu mitään mettää kattomaan. Silti muutaman kerran on sattunut niin, että laivan kippari on sanonut passanneensa saapumisensa luotsipaikalle aamuksi, jotta saisi ajaa luotsimatkan päivänvalossa. Kun on niin hieno saaristo. Käytäntö, jonka soisi yleistyvän…
Mutta niistä kuvista. Mitkä ovat kuvaussäännöt? Ikuisuuskeskustelu, joka herättää tunteita yhtä paljon kuin voin käyttö ja ruotsinkielen asema. Saako photoshopata, vaiko onko se siinä laukaisunapin painuttua pohjaan. Tähän mennessä tässä blogissa olleet kuvat ovat aika luomuja, mitä nyt joku horisontti oikaistu ja vähän jotain tummaa avattu. En kyllä ymmärrä, miksei tiedostoa saisi muokata. Tiedostoa nimenomaan. Niitähän sinne muistikortille ilmestyy. Digijärkkärihän tekee kuvanottohetkellä ties mitä taikoja. On dynaamista ja vähemmän dynaamista kolmedee sitä sun tätä. Vaikka ihan manuaalilla kuvaa, taustalla tapahtuu kaikenlaista japanilaisen insinöörin keksimää prosessia. Eli kamera tekee kaikkensa, että surkeankin räpsijän kuvasta tulisi mahdollisimman hyvä. Joskus sen oletukset vaan eivät vastaa sitä, mitä linssin takana seisova suuri kuvataiteilija ajatteli. Tarkoitan tällä esimerkiksi valotusmittauksen onnistumista. Mikä siinä on väärin jälkeen päin miettiä koneen ääressä rauhassa, mitä kuvalta juuri kuvanottohetkellä halusi? Ihan sama kuin sanoisi Picassolle, että maalaa 1/160 sekunnissa taulu, ja jos ei onnistu niin voi voi. Surkea piirustelija.
Hyvä kuva on mielestäni semmoinen, joka yleisesti miellyttää silmää tai herättää ajatuksia tai tuo muistoja mieleen jostakin. Minulle on ihan sama miten se teknisesti on onnistunut, jos edes yksi edellä mainituista toteutuu. Lopputulos ratkaisee. Tässä mielestäni naiset onnistuvat paljon miehiä paremmin. Miehille on tärkeää, montako sylinteriä on ja paljonko hevosvoimia. Tietysti mitä enemmän kokemusta karttuu, sitä helpommin itseä ärsyttää tietyt asiat. Silloinhan kuva ei miellytä silmää. Ja silloin voi käyttää kuvankäsittelyä. Onneksi olen niin aloitteleva kuvaaja, ettei kaikkea karmeutta kuvissa huomaa.
Noh, tänä aamuna parin valvotun yön jälkeen, kun omat kuvat näyttivät poikkeuksellisen tylsiltä, ajattelin vähän efektoida niitä. Kylmästi horisontit vinoon, draamaa peliin ja mustavalkoisuus kunniaan. Että pääsisi edes vähän lähemmäksi niitä netistä löytyviä hienoja kuvia… Pyydän etukäteen anteeksi työkavereilta mahdollista naamataulun väärinkäyttöä.
Tässä blogissa on muuten kommentointimahdollisuus ja tosi mielelläni ottaisin vastaan kommentteja tai keskustelisin vaikkapa hyvän kuvan tunnusmerkeistä. Viikonlopun jatkoa!

Yö(k)!

Onnellisia ne, jotka ovat valinneet sellaisen työn, jossa yöllä nukutaan ja päivällä kukutaan. Jossakin aikaisemmassa kirjoituksessani jo aihetta sivusin. Minulla se on ollut koko työurani vähän toisin päin. Hämärähommiksi on mennyt. Niin kuin nyt esimerkiksi viime yö, joka meni suurinpiirtein näin:

0200 Pring pring…”Huomenta! Tunnin päästä pukkaisi keikkaa!”
0201-0202 Kaduttu ammatinvalintaa ja sitä, ettei tullut mentyä seitsemältä nukkumaan.
0202-0203 Todettu, ettei katumiset auta ja noustu ylös.
0203-0230 Aamutoimet ja valmistautuminen luotsaukseen
0230-0245 Reippailtu viidentoista asteen pakkasessa asiakkaan luo. Matkalla otettu yksi kuva.
0245-0300 Laivalla. Lähtöbriiffaukset ja liikenneilmoitukset ym.
0300 Lähtö luotsausmatkalle.
0315 Todettu näkyvyyden olevan tasan nollassa. Kaduttu jälleen ammatinvalintaa.
0330 Päästy väljemmille vesille.
0330-0600 Luotsattu, hörpitty kahvia (ks. edellinen blogikirjoitus) ja juteltu niitä näitä.
0600 Havaittu outo valoilmiö taivaalla. Huomattu laivan yliperämiehen olevan innokas valokuvaaja. Vieläpä Nikon-miehiä…
0600-0830 Luotsattu edelleen ja juteltu valokuvauksesta.
0830-0900 Lähestyminen satamaa, jäiden putsausta laivan ja laiturin välistä, kiinnittäytyminen
0900 Narut kiinni. Turvallisesti perillä!
0900-0930 Nautittu aamiaista kapteenin pöydässä… Todettu, ettei ammatti ole sittenkään hullumpi.
0930-0945 Ajeltu taksilla.
0945-1900 Lepoa.

Onneksi ollaan menossa kohti valoisampaa vuodenaikaa. Kesäöinä saaristomaisemaa katselee mielellään. Suosittelen esimerkiksi purjehtijoille. Sen sijaan, että yrittää ehtiä mahdollisimman aikaisin satamaan saadakseen vielä vapaan paikan, kannattaa joskus veneillä yö. Varsinkin, jos omistaa kameran. Voi saada the kuvan. Sitä odotellessa…

Coffee, mr. Pilot?

Olen suuri kahvin ystävä. Se on eduksi työssäni, sillä vieraanvaraiset merenkulkijat lähes ensimmäiseksi kysyvät, josko kahvia saisi olla? Kysymys saa jopa huvittavan suuren prioriteetin välillä. Pelastusliivejä päältä äheltävä ja ulkovaatteista muutenkin kuoriutuva paikallisasiantuntija hahmottaa tilannetta komentosillalla, kun pimeydestä kuuluu ”kopii, mistö pailot?” Vaikka mukavaahan se on tuntea itsensä tervetulleeksi…
Melko monenkirjavaa mokkaa on tullut hörpittyä lyhyen urani aikana. Itäinen naapurikansamme suosii pikakahvia. Hau meni spuuns on valittevan yleinen kysymys kahvitarjouksen jälkeen. Tällä tiedustellaan, kuinka monta lapiollista järkyttäviä nescafe-murusia tulisi kuppiin annostella. Vaikka ei ne aina ole neskafeeta. Kerrankin eräs herra lapioi raakaa suodatinkahvia kiehuvan veden sekaan. Yllättävän hyvää siitä tuli, kun antoi hetken aikaa painua. Pannukahvia periaatteessa. Vaikka olen kyllä edelleen sitä mieltä, että kahvinkeitintä tulisi mahdollisuuksien mukaan käyttää.
Ei se vielä tällä selvä ole. Seuraava kysymys on milk oor sugar. Nyt tarkkana! Pika-analyysi miehistön kansallisuudesta, laivan edellisestä satamasta, yleisestä hygieniatasosta sekä kylmälaitteiden määrästä ja sijainnista. Erityisvarovaisuutta noudatettava pimeään vuorokaudenaikaan! Tykkään nimittäin juoda kahvini maidolla, mutta maidon pyytäminen voi vaarantaa turvallisuutta. Pahin vaihtoehto on peltinen säilykepurkki, johon on ilmeisesti naulalla hakattu reikä. Reiästä valuu kaadettaessa etäisesti maitoa muistuttavaa tahnaa. Tämä on jossain ulkomailla näkemys kahvimaidosta, jossa parasta ennen on joskus 2030-luvulla. Ei maistu kovin hyvältä kahvin seassa edes tuoreena, juoksettuneena saattaa aiheuttaa ylimääräistä vilkkautta pilottiparan ruoansulatuselimistössä. Muita vaihtoehtoja ovat pulveri, joka taikoo kahvin eri väriseksi ja pahan makuiseksi, tai parhaassa tapauksessa jääkaapista haettu oikea purkki. Sekin kyllä voi olla vsop:ta. Jos siis haluaa pelata varman päälle, niin just black on hyvä vastaus maustetiedusteluihin.
Kahvin annostelutiheys vaihtelee suuresti. Joidenkin mielestä on hyvä tiedustella kymmenen minuutin välein, josko otettaisiin vähän lisää. Meibi sam moor kopii? No, eihän kahvin ystävä nyt kahvista kieltäydy, varsinkin jos se oli hyvää. Jees, pliis! Neljän tunnin luotsauksen aikana sitä alkaa muuttua jo ruskeaksi kahvin ansiosta. Toisten mielestä taas yksi kupillinen on ihan hyvä annostus.
Eri kansallisuuksilla on eri kahvittelutavat. Hollantilaisilla on lähes kaikilla automaatti, joka surauttaa pavut jauhoiksi, ja keittää tuoreen kupillisen hyvää kahvia. Hup Holland! Ruotsalaiset juovat yllättävän paljon tummempaa kuin me. Itsekin pidän tuosta skånerostista. Venäläiset eivät taas ole kahvikansaa yhtään. Tsai maistuu siellä enemmän. Tosin nuoressa sukupolvessa on jo kahvinjuojia enemmän.
Se on joka tapauksessa varmaa, että yhtään onnistunutta merimatkaa ei voi tehdä ilman kahvia! Rikkidirektiivin lisäksi pitäisi Itämerelle säätää kahvidirektiivi, jossa määriteltäisiin tarkkaan happotasot ja systeemit. Ei olisi mitään asiaa Tanskan salmien sisäpuolelle Nescafe-purkin kanssa!

Kahvittelu-ja navigointipiste
Tuoretta kahvia

Aurajoki 2

Taas Aurajoella. Tämähän toistaa jo itseään. Pitäisiköhän blogin nimeksi muuttaa jokivarren joikuja tai kaislikossa suhisee?
Joka tapauksessa merellä ei tänään ollut kovin kuvauksellista lupaavasta aamusta huolimatta. Pelkkää sumua, mutta ei valokuvaussumua. Valokuvaussumu käsittää sumupankkeja sopivissa kohdissa ja siihen yhdistettyä auringonvaloa hiukkasen.
Joten kamera kaulassa iltalenkille. Täytyy sanoa, että Turun kaupunki on panostanut Aurajoen valaistussuunnitteluun. Joki näyttää mukavalta iltavalaistuksessa. Lisäksi päivän penkissä istuskellut pilotti sai kaipaamansa liikunta-annoksen. Ja noin viidennentoista kahvikuppinsa. Luen ainoastaan niitä tutkimuksia, joissa kahvin todetaan olevan hyväksi terveydelle.
Ei ihme, että huippukuvaajien hienoissa kuvissa on monesti urbaaniympäristöä. On paljon helpompaa saada näyttäviä kuvia kaupungin valoista ja yksityiskohdista kuin tasaisen tylsästä peltoaukeasta esimerkiksi.
Ohessa iltakävelyn satoa. Lupaan, että Aurajoki kolmosta ei ainakaan hetkeen ilmesty tähän blogiin.



Lapsikuvausta

 Olen löytänyt vaativan kuvauskohteen. Lapset. Merimaisemat ovat niihin verrattuna melko armollisia. Ehtii rassata aukot kohdalleen ja ottaa uusiksi jos on tarvis. Voi ottaa vähän eri kulmasta ja kokeilla erilaisia valotuksia.
Kokeilepa pentujen kanssa samaa. ”Ootas isi vähän säätää herkkyyttä ja pitäskös valkotasapainon olla…Hei HEI takas! Tuu nyt…” Vaihtoehto 2: sähän et musta kuvaa ota (ks. kuva alla). Tai ota mun hienoista kengänpohjista.
On siirryttävä järeämpiin keinoihin. Pitää höynäyttää muumikansaa. Aloitteleva valokuvaaja tuumaustauon pidettyään tuumaa, että paras konsti siihen on järjestää niille mieluista puuhaa. Muita vaihtoehtoja olisivat kiristys ja lahjonta. Ihan niin kuin kaikessa muussakin kasvatuksessa. Varjopuolena jälkimmäisissä on se, että kuvista tulee helposti pönötyskuvia. Lapsen naamasta loistaa kilometrin päähän, että hän on nyt tässä vain ja ainoastaan tämän valokuvan takia. Jokainen voi tutkailla albumeistaan sukujuhlista ja kanarianmatkoilta otettuja kuvia.

No photos today, thank you!
Tyttöenergiaa

Siis pulkkamäkeen. Siinä ei ehdi kiinnostua aloittelevasta valokuvaajasta. Ei ehdi edes väistää. Valokuvaaja lyö jatkuvan automaattitarkennuksen päälle, yrittää väistellä ylämäestä sinkoavia pommeja ja kuvaa sarjatulella. Keskimäärin yksi kuudestakymmenestä ruudusta on onnistunut. Se on jo kaksi ja puoli rullaa vanhana filmiaikana. Se oli vielä kalliimpaa ennen tämä valokuvausharrastus.

En varmaan laske…
No ehkä mä lasken kuitenkin…

Pala kakkua.

Varsinkin poikiin toimii vedätys. Naispuoleiset eivät luonnostaan usko kaiken maailman selityksiin. Jokainen voi kokeilla kotona. Ylinnä olevassa kuvassa pojalle on uskoteltu, että edessä oleva jyrkkä mäki on pakko laskea ihan yksin. Näin saadaan sopivan dramaattinen ilme mallin kasvoille. Valokuvaajalta vaaditaan kovaa luontoa. Pitää sysätä taka-alalle mahdolliset jälkikasvulle aiheutetut lapsuudentraumat. Tuleehan niitä muutenkin, ja pääasiahan oli hyvä kuva.
Seuraavassa kuvassa on kerrottu, että ei siinä mäessä nyt niin kovaa mene ja isi on tässä ihan lähimaisemissa. Piltti saadaan huijatuksi mäkeen ja lopputuloksena on onnistumisen kokemus, joita vanhempien tulee lapsilleen järjestää. Win-win tilanne, isukki sai hyvän kuvan.

Vapaat on taas kulutettu yllättävän nopeasti ja ensi viikolla siirrytään jälleen lapsiaiheista meriaiheisiin. Toivottavasti ilmojen haltija järjestää vähän hyvää valoa valokuvaajille.