Tintti Isokarissa

Perskules. Epähuomiossa menin käymään Rajalassa, mikä tietää rahanmenoa. Ei se kyllä mun vikani oikeasti ole, sillä rajaloita on sijoiteltu strategisiin paikkoihin ympäri Suomea niin, että niissä on vaikea välttyä käymästä. Eikä se nyt IHAN vahinko ollut, sillä olin bongannut verkkokaupasta yhden vanhan Sigman, jota halusin mennä katsomaan. Se ei miellyttänyt. Koska lintuja muuttaa parasta aikaa niin, ettei taivasta tahdo erottaa, oli pakko keksiä joku ratkaisu. 35 millisellä on turha sohia taivaalle ja haluan yrittää muutaman haahkan tallentaa.

Reissulasi

 

Siellähän olisi ollut vaikkapa 300 mm f4, jollaisella kotkan kuvat pari postausta sitten on otettu. Hintaan ysiysiysi. Nythän on kuitenkin niin, että teleobjektiivi kuuluu niihin elämälle välttämättömiin asioihin, joiden hankintaa on todella hankalaa perustella kotona. Varsinkin, jos se maksaa tonnin ja on ostettu heräteostoksena. Muita tähän kategoriaan luettavia asioita ovat esimerkiksi moottorikelkka, äänentoistolaitteet sekä golfmailat. Poistuin siis kaupasta satasen hintainen 70-300 mm vanha Nikkori kainalossa. En ole zoomien ystävä, joten tämä saa olla väliaikaisratkaisu, jolla voi kokeilla onko telellä oikeasti käyttöä. Eikä harmita kauheasti, jos se menee reissussa säpäleiksi.

Sulamisvesiä

Onneksi laivojen välissä tänään sattui olemaan sopivasti nelisen tuntia saariaikaa, joten syöksyin luonnon ihmeiden kimppuun. Haahkaparvet pysyttelivät linssini ulottumattomissa ja kotkiakaan ei näkynyt. Täytyi siis tyytyä talitiaiseen…

 

…joka puolestaan body languagella osoitti, mitä mieltä se on kuvaajasta, joka haluaisi mieluummin kuvata kotkia:

 

Asia ymmärretty. Jätin tintin rauhaan ja siirryin joutsenlammelle, joka oli vielä jäässä.
 
 

Eikö västäräkistä pitäisi olla vähäsen? Ilmeisesti, sillä eilen vielä Isokaria ympäröi jääkenttä, mutta tänään ei näkynyt kalikan kalikkaa missään. Kiitos etelätuulen. Velvollisuudet alkoivat kutsua kesken lintubongauksen ja matkalla laivaan nähtiin päivän kohokohta.

 

Olettekos ennen nähneet merimetsoa, joka harjoittelee seisomaan yhdellä räpylällä?

 

Nuo mainiot miehet oransseissa veneissään

Sarjassamme luotsien työkaluja tutustumme tänään luotsikutteriin. Kutteri -nimitystä käytetään uppoumarunkoisesta luotsiveneestä. Pikavenettä nimitellään tuttavallisesti pilotiksi. Pilotista haaveillaan talvikuukausina. ”Kohta pääsee pilotilla…” ”Jokohan ens työviikolla ajettais pilotilla…?” Pilotilla ei voi ajaa jäissä, eikä siitä olisi mitään hyötyäkään. Kesäkautena sillä voi päästellä yli 20 solmua.

Asiaan. Tämä merten Juha Mieto on pitkän kehitystyön tulos. Ensimmäiset ”rautakutterit” tulivat käyttöön joskus 60-luvulla. Mukavuutta ei niissä paljon oltu ajateltu. Koneet pitivät kamalaa meteliä ja pakokaasunkäry nosti tunnelman kattoon. Kuljettajalle ei joissain mallissa ollut edes penkkiä. Saimaalta taitaa parasta aikaa siirtyä viimeiset tuon ajan tuotokset merimuseoon. Varakutterina ne ovat viime vuosina palvelleet muutenkin.

Nykymallit valmistaa Uudenkaupungin työvene. Vuodesta 2004 alkaen on valmistettu samaa sarjaa. Uuteen vuosimalliin on tullut ehkä joitain pieniä muutoksia, mutta perusmalli on pysynyt samana. Täytyy sanoa, että kutteri on ihan älyttömän hyvä vene. Merelle voi lähteä huoletta kelissä kuin kelissä. Välillä olo on kyllä kuin pesukoneessa ja äkillistä ylenantotarvetta saattaa esiintyä. Jos joku väittää ettei tule merikipeäksi, hän ei todennäköisesti ole matkannut kutterilla syysmyrskyssä. Kutteri rullaa siis mielellään. Tämä johtuu sen pyöreäpohjaisuudesta ja 60 tonnin painosta. Näitä ominaisuuksia tarvitaan jäänmurrossa.

Full fart

Jotkut kutterit ovat saaneet nimen, mutta suurella osalla on vain numero. Meillä L-146. Kemin kutterin nimi Siperia herättää hilpeyttä asiakkaissa. Kutterin sydämenä sykkii Caterpillar, jossa on noin 850 hevosvoimaa. Lisäksi on apukone, joka tekee sähköä. Nämä eivät paljon meteliä pidä itsestään, vaan ohjaamossa voi keskustella jääajossakin normaalilla puheäänellä. Polttoainetta kutteri imee sisuksiinsa tarvittaessa 12 kuutiota ja kuluttaa sitä noin 100 litraa tunnissa. Kovassa jääajossa 200 litraa.

Kannella on platformi tai masto, josta luotsi kiipeää laivaan ja sieltä pois. Joissain kuttereissa on molemmat. Kummallakin on etunsa ja haittansa. Kaiteissa ja platformissa kiertää lämmin vesi, jotta ne pysyvät talvella sulana.

Kutteri kykenee murtamaan 40 senttistä kiintojäätä. Siinä on iso peräsin, jonka avulla sen saa heilumaan puolelta toiselle, jolloin etenemiskyky paranee. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun laivaväki on ihmetellyt, että miten ihmeessä tuo pikkuvene VOI ajella täällä jäiden keskellä.

Kyllä voi kehua retostella kutterilla syystä. Siinä on otettu käyttäjien toiveet huomioon ja se on laadukkaasti toteutettu. Työturvallisuusasiatkin ovat hyvällä mallilla, kun työkalut ovat viimeisen päälle.
Ai niin – tärkein varuste unohtui: luotsin paras kaveri, kutterinkuljettaja. Laivan kylkeen ajaminen ja sieltä pois tuleminen on oma taiteen lajinsa. Kuskit osaavat sen homman hienosti. Kutterissa on aina kahden hengen miehitys. Kuljettajan lisäksi tarvitaan turvamies, joka on kannella kun luotsi kiipeää. Näin tunnistat kutterinkuljettajan: levinnyt pitkin Suomen rannikkoa ja sisävesiä, kanarialinnunkeltainen puku, taitava veneenkäsittelijä, satunnaista aamuäreyttä saattaa esiintyä varsinkin vanhemmilla yksilöillä.
Hyvää alkavaa viikkoa kaikille! Saaristomerellä alkaa olla jo avovettä.

Minä ja kamera

Olen ollut aina kiinnostunut kameroista ja valokuvauksesta. Siksi on tosi jännä juttu, että ennen viime syksyä tämä kiinnostus on ollut melko piilevää laatua. Muistan kyllä pentuna juoksennelleeni isän Minolta X-700 kaulalla. Tuo kamera oli siihen aikaan aivan huippua. Rajoittavana tekijänä oli tietysti 24 kuvan filmirulla ja se, että suurta taideteosta ei nähnyt heti. Piti viedä rulla valokuvausliikkeeseen, maksaa melko paljon kehityksestä ja odottaa kuvien valmistumista pahimmillaan monta päivää. Huomatakseen, että taideteos ei ollutkaan Taideteos. Ellei naapurin Mustin takapuolta, takapihan ryteikköä tai veljen puolikasta naamaa voida pitää sellaisina.

Valokuvausinnostus unohtui vuosiksi muiden asioiden tieltä. 2000-luvun alussa ostin jonkun Sony Cybershotin. Megapikseleitä taisi olla pari ja kuvanlaatu ei kovin kummoista ollut. Oli kuitenkin huippua, kun kuvat näki heti. Merillä ollessa sai kuvattua eksoottisia paikkoja, kuten yllä olevaa Gambia-joen suistoa. Kamera täytti tarkoituksensa, mulla on vieläkin koneella muistoja noista reissuista. Niin kuin näkyy.

Sitten rävähti joskus 2004. Investoin työreissulla Las Palmasissa Minolta DImage Z1:seen, jossa oli kymmenkertainen optinen tsuumi, pikseleitä vaikka muille jakaa ja hintaakin yli 500 euroa. Suomessa olisi ollut vielä enemmän. Kaikki matkat ovat onnistuneita, jos onnistuu saamaan jotain alle Suomen hintojen.

Tällä kuvailtiinkin sitten ahkerasti. Lasten syntymät, työreissut, lomareissut ja muut, mutta valokuvausta ei harrastettu vieläkään. Kamera on vieläkin tallessa kaapissa ja taitaa toimiakin. Kun sen laittaa päälle, menee ainakin kaksi sekuntia kuvausvalmiuteen. Huiss… kotka meni jo!

Pari vuotta sitten homma nytkähti eteenpäin. Harmitti töissä, kun oli niin komeita maisemia, eikä kameraa mukana. Ostin Canonin pokkarin malliltaan SX210 IS. Se kulki helposti taskussa, mikä oli myös valintakriteeri. Sillä sai loistavia kuvia niin kauan, kun valoa riitti. Hämärässä alkoivat sitten ominaisuudet loppua kesken. Canoni sai sitten osumaa sen verran, että se lopetti toimintansa. Ei ollut siitä merenkulkijaksi…

Tähän mennessä olin vain ottanut kuvia tajuamatta kuvauksesta yhtään mitään. Miksi? Koska kaikissa edellä mainituissa kameroissa oli se kiva automaattitoiminto, joka mahdollistaa siedettävän kuvan vain nappia painamalla. Kaikenlaisia kuusen ja auringon kuvia löytyi siitä kameran päällä olevasta kiekosta. Ihminenhän menee helposti siitä, mistä aita on matalin.

Sitten näin valon.

Voitin työpaikan valokuvauskilpailussa lahjakortin valokuvausliikkeeseen yllä olevalla kuvalla. Eihän se lahjakortti kyllä mihinkään riittänyt sitten lopulta… Pitkän ja värikkään harkinnan jälkeen päädyin ostamaan käytetyn semi-pro rungon ja 35 mm objektiivin. Nikoniin päädyin lopulta juuri sen takia, että siinä ei ole mitään esivalintaohjelmia. Oli pakko opetella ymmärtämään perusasiat aukoista, suljinajoista ja herkkyyksistä. Täysautomaattimoodi Nikonista kyllä löytyy, mutta en ole sitä edes kokeillut. Pokkarin virkaa toimittaa nykyään Lumia 920, jossa on ihan käsittämättömän hyvä kamera.

Harjoittelu jatkuu, valokuvauksessa ei varmaan ikinä tule valmiiksi. Olen mielettömän tyytyväinen kameraani. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kunnon pro-runko kehittää käyttäjäänsä, kun sen kanssa pääsee sinuiksi. Nyt olen vähän jo päässyt. Kun hain sen kaupasta, tuskin uskalsin koskea siihen.

Pelkäsin, että se puree.

Kesäkuvakokoelma

Säätiedotus antaa ensimmäisiä merkkejä jääkauden päättymisestä. Tässäkin blogissa on ollut jääkuvia toisensa perään, joten nyt on aika julkaista kuvia kesästä. 

Utön satama ja Ormskär fyyrin topista nähtynä
Yllä oleva näkymäkin on hieman toisenlainen joulukuussa… On se hyvä, että meillä on vuodenajat. Osaa kummasti paremmin arvostaa kesää.
Kesällä saattaa luotsiasemallakin olla yhtä vilkasta kuin joskus ennen
Näin pitkän talven jälkeen jälkikasvukin on alkanut kysellä, että koska mennään Isokariin. No mähän kyllä menen sinne ensi viikolla, mutta teistä en tiedä… 
Näkyykö Isiä?
On ihan mukavaa, kun saaressa on pitkästä aikaa vähän elämää. Kymmenen kuukautta vuodessa katsellaan toisiamme, kettua ja jänistä.
Ai, tuollahan se meneekin Kiinan poikien kanssa!
Kesällä laivakalustokin vähän muuttuu, kun jäärajoitukset poistuvat.
Pitäis toi lyhtykoju puhdistaa ja ulkokuorikin kaipaisi maalia…
Hangon läntinen
Kyllähän näitä maisemia katselee ennemmin kuin jäälakeutta. Maltetaan vielä hieman, kyllä ne sieltä vielä tulevat.
Muskelbååtti
Mulla on ollut rankka viikko. Meriturvan koulutuksen lisäksi koin vielä jotain paljon rankempaa. Hullut Päivät. Siellä ei paljon pelastuslautat auta. Jos haluaa lisää kovuutta, voi koittaa kulkea tungoksessa kahden ja puolen metrin mattorulla kainalossa.

Pilot over board!

Uima-allas

Reippaana ylös ja pulikoimaan! Kymmenen luotsia ja kuskia oli aamulla intoa puhkuen valmiina kohtaamaan pelastautumiskurssin haasteet. Onneksi fasiliteetit olivat kunnossa ja tarjoilu pelasi. Ilman muutamaa pannullista kahvia ja aamupuuroa ei pitkälle olisi pötkitty. Aamupäivä meni rattoisasti teoriaopintojen parissa. Mulla on ratkaisu kaikille ylipainon kanssa kamppaileville! Unohtakaa dieetit ja kamalan makuiset laihdutusliemet. Menkää veteen! Vedessä ihminen painaa kahdesta neljään kiloa. Näinkin mielenkiintoinen seikka tuli esiin, kun spekuloitiin paukkuliivien kelluttavuusominaisuuksia ja kääntökykyä.

Toimiiko vai eikö toimi?

Oli mielenkiintoista, kun tarkasteltiin juuri meidän omia varusteita ja niiden ominaisuuksia. Todettiin esimerkiksi luotsirepun (kts. Reppu ja reissumies – postaus) aiheuttavan muutoksia kellumisasennossa. Paukkuliiveillä on myös paljon heikkoja ominaisuuksia, vaikka ne mukavat päällä ovatkin. Käsi sydämelle veneilijät, ovatko huoltoasiat kunnossa?

Lounasaika. Tiedusteluistamme huolimatta allasosuutta ei voitu hoitaa teoriassa. Ei siis auttanut muu kuin vaihtaa uikkarit ja lämpökerrasto sekä haalarit ja luotsitakki päälle ja suunnata altaalle. Värväsin toimintaa tarkkailleen Terveystalon fysioterapeutin käyttämään kameraa. Kuvaajalle suurkiitos! Allasbaaria ei näkynyt, mutta simulaattorihalli oli täynnä asiaan kuuluvaa rekvisiittaa. Jopa samanlainen purjevene kuin meillä kellui altaassa! Tarkoitus ei ollut kuitenkaan ihailla maisemia altaan reunalta, joten pelastuslauttaa laukaisemaan, mars. Lautan lauettua ukot kyytiin ja merimatkalle. Nyt tiedän, miltä villasukasta tuntuu kumisaappaassa. On hiostavaa ja haisee pahalle. Tietysti valot sammutettiin ja tuuli- ja aaltokone käynnistettiin. Kannattaa välttää haaksirikkoutumista, on pitemmän päälle melko tympeää hommaa. Vieläkin tympeämpää on yrittää kiivetä lauttaan, mikä oli seuraavan harjoituksen aihe. Pelko kylmyydestä oli tässä vaiheessa turha, minulla ainakin hiki virtasi. Melkein verikin, kun ähellettiin potkivia kavereita ylös altaasta. Selväksi tuli, ei ole helppoa märissä vaatteissa.

Sitten kokeilemaan nostoa kutteriin. Kutterina toimi altaan reuna, mikä on helpompaa kuin oikeasti. Reuna ei nimittäin rullannut yhtään. Nostovälineistä parhaaksi osoittautui ihan tavallinen köysi, jonka toisessa päässä oli kelluke. Keep it simple stupid toimii tässäkin. Kaikki, missä on yli kaksi liikkuvaa osaa menee liian hankalaksi. Ainakin, jos kuvittelee todelliset olosuhteet. Todettiin putoamisen mereen olevan vältettävä asia. Jos on ihan pakko pudota, se kannattaa ajoittaa tyyneen kesäpäivään. Silloinhan putoamiset yleensä tapahtuvat.

Hii-op!

Vihdoinkin siirryttiin luotsien mukavuusalueelle. Luotsirappuja viisi metriä ylös altaasta. Tämä me hallitaan, katsokaas vaan. Ei vaan tule normaalisti kiipeiltyä läpimärissä kamppeissa reppu täynnä vettä. Meinasi oikeasti jäädä kiipeämättä. Yksi hyvä syy lisää pysytellä partaan kuivalla puolella. Nytkö saa huokaista. Ei. Kouluttaja huutaa, että noniin pojat! Hypätääs sitten sieltä viidestä metristä lauenneet paukkuliivit päällä ja reppu selässä takaisin tänne altaaseen. No ei tasan hypätä, hullunako se pitää! Ensimmäinen hullu tietysti hyppäsi ja muut perässä. Laumaeläimiä selvästi.

Highlight on jäljellä. Vinssaus helikopteriin. Jälleen tuulee ja on pimeää. Äänitehosteetkin ovat mukana. Katonrajassa kymmenen metrin korkeudessa on kopteri, jonne jokainen vuorollaan hiissataan. Oikeassa tilanteessa olisi vielä mausteena roottorivirtaus, paniikki ja kylmä vesi. Nyt se oli sentään 21 asteista. Ihan riittäviä tehosteita tunnelman luomiseksi oli tässäkin.

 Halukkaat pääsivät vielä kylmävesialtaaseen kokeilemaan kylmän vaikutusta kehon toimintaan. Päivä herätti ajatuksia. On tottunut liikkumaan merellä ja katselemaan niin jääkalikoita kuin muitakin luonnonilmiöitä. Mielessä ei kovin usein käy, miten heikoilla on jos sattuu joutumaan veden varaan. Ehkä siihen painonpudotukseen on parempi ne perinteiset konstit.

On hyvä, kun on tylsää

Tänään oli se päivä. Juuri kun oli päässyt työviikon jälkeen kotosalle, piti raahata itsensä Lohjalle. Eikä millään olisi huvittanut. Sama tapahtuu aina, kun on kyseessä mikä tahansa turvallisuuskurssi. Palokurssi, jossa kastuu ja nokeutuu. Ensiapukurssi, jossa rääkätään Anne-nukke henkihieveriin. Pelastautumiskurssi, jossa joutuu kumipuku päällä suorittamaan temppuja, joista Moskovan sirkuksen hylkeetkin olisivat kateellisia.
Edellä mainittu ei johdu siitä, että minulla olisi asennevamma turvallisuusasioita kohtaan. Lähteminen vaan on hankalaa. Varsinkin, kun merenkulku-uran aikana on sammuttanut parin Rooman palon verran tulipaloja, kiipeillyt miljoona kertaa lauttaan ja sieltä pois ja pumpannut ehkä 160 annea riekaleiksi. Ensiapukursseilla ollaan muuten kieroja, ja vaihdetaan salaa sitä painalluspuhallusrytmiä. Pahaa aavistamaton kurssilainen luulee tietävänsä, että se on viisi ja viisitoista. Haa! Me muutettiinkin se yhteen ja viiteen tai kolmeen ja kolmeenkymmeneen. Väärin elvytetty!

On kuitenkin äärimmäisen hyvä ja tärkeä asia jauhaa ja jauhaa turvallisuusasioita. Ainoastaan sillä tavalla tärkeä taito saattaa tulla esiin tilanteessa, jossa ei ehdi ajatella. Saattaa. Sitähän ei tiedä ennen kuin tositilanteessa, jota toivottavasti ei koskaan tule. Siksi pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja korjata orastava asennevamma. Menet nyt sinne ja jauhat sitä samaa, se voi pelastaa henkesi tai jonkun muun hengen.

Luotsien ja luotsikutterin kuljettajien turvallisuuskoulutuksen järjestää Suomessa Meriturva. Taloon tullessa käydään kahden päivän kurssi ja kerran viidessä vuodessa käydään päivän kertauskurssi. Lisäksi harjoitellaan omalla luotsiasemalla Meriturvan kouluttajien johdolla.

Luotsin työssä on kyse vähän samasta jauhamisesta. Samoja väyliä kerta toisensa perään. Välillä tuntuu, että on tylsää. 98 prosenttisesti näin merenkulullisesti onkin. Mutta sitten. Se kerta, kun tapahtuu. Tulee laitevika kriittisessä paikassa tai tapahtuu jotain muuta odottamatonta. Silloin rutiini auttaa ja luotsilla on mahdollisuus olla se viimeinen stoppari tapahtumaketjun edetessä kohti onnettomuutta. Täytyy pitää itsensä valmiina. Nyt ymmärrän, miksi valintakokeen psykologisessa testissä tuijotettiin puoli tuntia ruudulla pomppivaa palloa ja kun se pomppasi kahdesti peräkkäin, piti painaa nappia mahdollisimman nopeasti.
Näillä ajatuksilla kohti huomista kurssipäivää.

300 mm

Viime viikolla minulla oli jälleen yhtenä päivänä linssi lainassa. Lainaajalle kiitos! Kyseessä oli Nikkorin kiinteäpolttovälinen 300 mm f/4D IF-ED. Täytyy sanoa, että huikeaa jälkeä tulee. Siitäkin huolimatta, että putken toisessa päässä on valokuvauksellisesti poropeukalo.

Törmäsin moukantuurilla kotkapariskuntaan, enkä keksinyt hätäpäissäni muuta kuin painaa laukaisinta. Onneksi sattui aukot ja muut olemaan edes sinne päin. Yllä oleva kuva on melko rankasti cropattu, mutta silti ihan siedettävän terävä. Etäisyyttä kuvanottohetkellä ehkä parisataa metriä. Vannon kyllä kiinteäpolttovälisten nimiin, näitähän voi rauhassa tsuumailla jälkeen päin. Ainakin, jos tarkoituksena ei ole tehdä julisteita.

Isokarin satamajäänmurtajat

En osaa sanoa, miltä nämä blogissa näyttävät, mutta tietokoneen näytöllä alkuperäisessä koossa tarkkuus on oivallista. Ilmeisesti blogialustat peukaloivat hieman tiedostokokoa.

Olen elänyt kuvitelmassa, että pitkäpolttovälisellä ei olisi kauheasti käyttöä. Näin aika moni kuvaajakin sanoo. Taitaa olla jälleen aika kääntää takkia. Yllä olevan kuvan kaltaista bokehia ei olisi kyllä saanut normaaliobjektiivillä aikaan millään. Tämän takia valokuvaus on niin mukava harrastus. Aina tulee uusia oivalluksia. Vaimon mielestä ne oivallukset käyvät vaan tosi kalliiksi. Mikäpä miesten touhu ei kävisi.

Päiväranta on jo auringonottokunnossa

Yllä oleva biitsikuva on hyvä esimerkki, miten aika tavanomaisesta paikastakin voi saada ihan kiehtovan kuvan. Kyllähän siitä ilosta kannattaa vähän satsata kalustoon.

Tilanne ei ole vielä niin kesäinen, kuin yläkuvasta voisi olettaa…

…ainakin, jos uimista suunnittelee, kannattaa laittaa tohvelit jalkaan. Muuten raapii ikävästi nuo telit.

Tällä viikolla matka vie Lohjalle Meriturvan pelastautumiskurssille. Palelee jo valmiiksi. Jos suinkin on mahdollista ja saan luvan, otan kuvia sieltä ja kerron kuinka kävi. Olisikohan siellä Rajalassa nuo putket yhtään halventuneet, jos kävisi katsomassa…

Reppu ja reissumies

Niin kuin ministerillä on salkku, on luotsilla reppu. Paitsi kuulemma Raumalla, mutta siellä moni muukin asia on toisin. Giäl esimerkiksi. Ministerien salkut ovat eri painoisia, luotsien reput ovat järjestään painavia. Minulla noin 12 kiloa. Yhdessä elopainoni kanssa syntyy siis meriasiantuntijapaketti, joka painaa yli 0,1 tonnia. Vieläpä ilman mahdollisia eväitä.

Survival kit

 

Yllätyin hieman, että näinkin paljon mukana raahattavaa painoa kertyy. Siispä repun sisältö piti inventoida.

 

Löysin tavaroita seuraavista ryhmistä:

Luotsauksessa tarvittavat kamat

  • Käsi-VHF
  • Kartat, reittisuunnitelmat, satamakansio ja tarpeelliset laskulomakkeet ja asiakirjat, kyniä
  • Kurahousut, joita on mukavampi käyttää kuin istua märissä housuissa. Kerran tuli aalto syliin ja housut olivat litimärät. Kippari tarjoutui laivassa laittamaan housut kuivuriin. Kieltäydyin, koska jalassa oli pesussa vaaleanpunaiseksi värjäytyneet kalsarit, joissa oli hirven kuvia… Sen jälkeen olen oppinut laittamaan kurahousut jalkaan!
  • Aurinkolasit, ehdoton turvallisuusvaruste!

Henkilökohtainen hygienia ja naposteltavat

  • Varakalsareita ja sukkia
  • Hammasharja ja -tahnaa
  • Buranaa, oletteko koskaan kärsineet päänsärystä kaukana sivistyksestä?
  • Ice Poweria, vanhuus tulee
  • Purkkaa (-30 % luonnollisesti!)
  • Suklaapatukoita (tiedän, tiedän ravintoterapeutit)
  • Yleensä pähkinöitä tai rusinoita (joskus muumioitunut banaani)

Harrastusvälineet

  • Ipad
  • Järjestelmäkamera
  • Latureita edellisiin
  • Kerran mulla oli teleskooppivirveli, mutta myin sen kipparille mojovalla voitolla

Sitten kuorrutetaan vielä koko komeus yllä olevalla setillä. Se käsittää tuulen- ja vedenpitävän takin, paukkuliivit, strobolampun hihassa, jäänaskalit, pipon kokardilla, kiipeilyrukkaset, lompakon ja kännykän. Amerikkalaiset kommandotkin olisivat kateellisia.

Kaamea arsenaali kerta kaikkiaan. Luulisi, ettei kaikkea tuota tarvitse, mutta ainakin Saaristomerellä reissut saattavat yllättäen venähtää. Olen monta kertaa lähtenyt vain nopealle keikalle ja huomannut torstaina, että onkin tullut oltua jo kolme päivää reissussa…

Luotsin blogikirja on nyt myös Facebookissa, käykää tykkäämässä, jos tykkäätte. Sinne voi myös kommentoida, kritisoida tai muuten vaan asiallisesti ilmaista mielentilojaan. Laitan tähän loppuun vielä kuvan viikolta. Pitääkin muuten soitella anopille, mistähän sekin nyt tuli mieleen.

Saariston kuningas

 

 

Kaalisoppaa, kaalisoppaa

Monesti kuulee työelämäjargonia, kuten työskentelytavat tulee sopeuttaa toimintaympäristöön. Meillä se ei jää pelkäksi korulauseeksi. Työskentelyolosuhteet vaihtelevat välillä rajusti.

Aamupäivän laiva

Iltapäivän laiva

Keskitytään jälkimmäiseen. Asiakkaana oli vanha venäläisalus. Moni luotsi ei oikein pidä näistä, koska varustus ja konetehot ovat neuvostoajalta. Itse otan nämä elämyksinä. Palanen mennyttä maailmaa, joka ei kvartaaleista välitä.

Itälaiva lähestyy

Neuvostoliiton laivastossa on tiettyjä ominaisuuksia, jotka ovat samoja laivayksilöstä riippumatta.

  1. Tuoksu: Sekoitus vanhan Ladan sisustusta, keitettyä kaalia ja huonosti toimivaa viemäriä.
  2. Äänimaailma: Hyrräkompassi vinkuu (niin että tulee hulluksi), vhf-puhelimet ovat täysillä, radion asema ei ole kohdallaan, paneelit resonoivat ja brygan lattia narisee.
  3. Ergonomia: Mikä se on? Vehkeet kestävät karhun kosketuksen. Joka paikka on täynnä nappuloita ja mittareita, joiden viisarit vipattavat villisti. Edelleen verrattavissa vanhaan Ladaan: toimivaa, mutta epäkäytännöllistä. Kaikki on maalattu vihreällä tai sinisellä vasaralakalla. Olo on kuin Iljushinin ohjaimissa.

Huomaa mittarien valaistusjärjestelmä

Pienistä käytännön seikoista huolimatta mahtavaa! Vielä jos radiossa laulaisi Alla Pugatshova, eikä Anssi Kela. Vauhtikaan ei päätä huimaa, vaikka Skodat jauhavat alakerrassa täysillä. Konevanhuksia ei saa kiusata liikaa, muuten tulee konehuoneesta vihainen puhelu. Välillä jäädään jäihin kiinni, mutta pienien pyristelyjen jälkeen matka jatkuu.

Hätätelegrammi

Ruoka-aika! Olisiko luotsilla nälkä? Ilman muuta, venäläinen ruokahan on loistavaa! Povar(kokki) tulee pian brikan kanssa ylös. Pozaluista, Gospodin Lotsman! Ruokalaji on tuttu. Se käsittää yhden mielettömän kokoisen lihapullan, jonka täytteenä on jotain smetanapitoista, perunaa sekä niin paljon paistettua sipulia, että lokkiakin rupeaisi närästämään. Ruokajuomaksi on tietty kompottia (marjoista ja hedelmistä tehty mehu). Hyvää! Venäläinen vieraanvaraisuus ja ystävällisyys on jotain, jota me suomalaiset harvoin pääsemme näkemään.

Försti tarkkailee

Kiireisimmät suihkivat ohi.

Iltapäivä ehtii vaihtua yön pimeydeksi, ennen kuin määränpää häämöttää. Luotsistakin alkaa jo tuntua, että Neuvostonostalgia riittäisi jo tältä päivältä. Moskovan valot on soinut päässä jo tarpeeksi. Kymmenen tuntia ja 58 mailia tekee keskinopeudeksi 5,8 solmua. Toisinaan sama matka menee kolmessa ja puolessa tunnissa. Mitenkäs se oli, pitää mukauttaa itsensä toimintaympäristöön…

Yössä kohtaavat laivat.

Helsinki on stadi

Ajelin tänään kurssilta työmaalle päin. Koska ylimääräistä aikaa sattui olemaan, päätin pyöräyttää Merisataman kautta. Pitihän sitä tiedustella jäätilannetta, sekä omaa työhyvinvointia ylläpitääkseen tehdä pikku promenaadi rantsussa.

Arvatkaas onnistuiko karusellista ohi kävely ilman piipahtamista kahvilla? Noup…
Helsingin ihan parhaita puolia on rantsu. Toimii kesäisin ja talvisin. Mä en tajua muutenkaan, miksi Helsinkiä aina mollataan. Ainoa paikka Suomessa, jossa voi piipahtaa kahvilla tai kaupassa lähes mihin vuorokauden aikaan hyvänsä (bensiksiä ei lasketa!). Näin neljännen polven paljasjalkaisena stadilaisena pitää aina välillä tehdä pyhiinvaellusreissu juurilleen. Jokin siinä on, vaikkei pitkiä aikoja ole stadissa asunutkaan.

Talviunessa…

Pyhiinvaellusreissuista puheenollen, hukkuneiden merimiesten muistomerkki on mielestäni hieno ikuisine tulineen. Merimiehessä se herättää ajatuksia. Vuosittain pyhäinpäivänä Merimieskirkko järjestää siellä muistotilaisuuden. Hieno kunnianosoitus hukkuneille kolleegoille!

Ankkurinsa jo lekottaneille

Muistomerkiltä vähän Munkkisaareen päin on kallio, johon oli raapusteltu kaikennäköistä merihenkistäkin. Eipä ole aiemmin osunut silmään tämäkään. Miksiköhän ankkuri on muuten niin suosittu esine kaikessa mahdollisessa? Ehkä muoto yhdistettynä symboliikkaan tekee siitä sellaisen. Merenkulkija assosioi siitä mutaisen kettingin, joka on spuulattava tai hikiset talkoot, kun kuokka ei suostu tulemaan oikeinpäin ylös. Sori vaan etukäteen, jos menin romuttamaan jonkun romanttiset mielikuvat!

Ankkurisymboliikasta hurmioituneena lavastin suuren vaivannäön tuloksena ja taiteellisuuspuuskan siivittämänä alla näkyvän spektaakkelin, jonka nimi voisi olla vaikka ”Askeleet kohti Viroa” tai ”Kosteat kengät”. Odottelen Valtion taiteilija-apurahaa. Todennäköisesti saan odotella rauhassa.

Tässä ja edellisessä postauksessa olen käyttänyt ipadin blogiappsia nimeltä Blogsy. Se tuntuu olevan parempi kuin Blogger, joka on aivan luokaton. Lupaan yrittää vähän panostaa myös blogin ulkoasuun. Ensi kerralla taas ehkäpä vähän enemmän merenkulkuun ja luotsaukseen liittyvä postaus.