Tämä on tositarina siitä, miten ei pidä toimia.

Sain kasattua veneen kevätkunnostusmotivaation rippeet, ehkä noin 200 grammaa, ja raahustin veneelle. Se että veneen talvisäilytyspaikka sijaitsee golfkentän lähistöllä, ei tee kunnostusurakan aloittamista ainakaan helpommaksi.

Kauhee duuni, että pääsee sateeseen istumaan – yksin.

Päivän epistola oli peräsinhelojen ja peräsimen asennus. Koska olen ennakoiva kaveri, pirautin siinä samalla nosturifirmaan, koska heillähän on näin kesän alussa kiireitä.

”Haloo, olisikos teillä aikaa tällä viikolla pudottaa venettä veteen?”
”No odotas…joo, mä vähän katson poikien aikatauluja, palataan!”

Toimeen, toimeen… Helaa peräpeiliin. Riittävästi myös Sikaa väliin, jotta vedet pysyy siellä missä niiden kuuluu. Mites tää nyt vähän ahdistaa? No joo, vähän vasaraa perään ja hyvä tulee! Så där! Helat paikallaan, enää peräsin kiinni heloihin. Ja…tiluliiliitiluliiliitiluliilii-lii. ”Nosturifirmasta päivää! Ajelen tässä sinne päin, oon puolen tunnin päästä siellä.” ”Jaa”, sanoin minä peräsin toisessa kädessä ja puhelin toisessa. No, ei sitä joka vuosi tarvitse venettä vahata. Pohjaan ei kannata uhrata maalia, koska se syksyllä puhalletaan kuitenkin. Ja botski olisi vedessä tunnin päästä. Ehkä golfia huomenna?

Äijämeininkiä.

Kiukulla lapaa paikalleen. Pultinreiät ei osu sinne päinkään. Aikaa 27 minuuttia. Eikös ne helat ole keskenään erilaisia ja tietysti menivät väärinpäin. Alahela ylös ja ylähela alas. Mr M. is in the building. Kädet tuoreessa liimasiassa, otsa hiessä (lämmintä 27 graadia), pari mutteria putoaa sepeliin ja aikaa 18 minuuttia. Joskus tietää hyvin selvästi, milloin on aika luovuttaa. Nyt oli se hetki. Puhelu nosturikuskille. ”Tuli vähän ongelmia, perutaan koko juttu.”

Veneenkunnostajien sisäinen buddha luovutti niin ikään. Tämän jälkeen MIKÄÄN ei sujunut. Milloin hävisi joku mutteri, milloin loppui Sikaflex. Mitä h-vetin järkeä on omistaa venettä, omakotitaloa tai kesämökkiä? Onko se joku suomalaisten muinainen riitti, jossa autuus koittaa vasta valtaisten  kärsimysten jälkeen. Onneksi muita elollisia olentoja ei näkynyt lähimaastossa viisastelemassa, olisi tullut peräsimestä päähän. Ei kannata ikinä mennä häiritsemään, jos joku pyörii veneensä kimpussa naama punaisena, se voi olla vaarallista.

Ihan näin pitkällä ei olla vielä.

Hyvä ruoka, parempi mieli. Hyökkäsin läheiseen hotelliin läpimärkänä hiestä, mustahko ukkospilvi pään päällä, kädet edelleen tuoreehkossa sikaflexissä ja vaatteet punaisena myrkkymaalista (pehmeä myrkkyväri on paholaisen keksintö). Jostain kumman syystä minua ei heitetty pihalle, vaan sain syödäkseni. Olisiko lounasseurana olleella vaimolla ollut kompensoiva vaikutus?

Takaisin veneen kimppuun. Sisäinen buddha oli palannut työmaalle ja parin tunnin värkkäämisen jälkeen lapa oli paikallaan. Helat oikeassa järjestyksessä. Juuri kun sain viimeisen mutterin kiristettyä, soittaa nosturigubbe. ”Mites edistyy, nyt olisi taas aikaa?” ”Tänne vaan”, tuumasin minä.

Mistä tunnistaa purjehtivan lapsiperheen?

Koska olen kiusannut itseäni jo lähes kymmenen vuotta nostoilla ja laskuilla, siinä ei tapahdu yhtään turhaa liikettä. Paatti kellui elementissään puoli tuntia siitä, kun auto kurvasi pihaan. Masto pystyssä. Ai niin, kone pitäisi varmaan hakea säilytyksestä huoltoliikkeestä. No paatti voi varmaan olla laskupaikalla vartin, ei kai sitä arkipäivänä kukaan… Palattuani koneen kanssa järjettömän iso nosturi oli paikalla odottelemassa paikan vapautumista.

Äkkiä kone perään ja nykimään sitä käyntiin. Olin kysynyt huoltoliikkeessä, että kai te sitä säilytysbensaa sen verran laitoitte, että pääsee pari sataa metriä ajamaan? ”Joo, totta kai, sanoi myyjä.” Kone ei inahtanutkaan. Kurkkaus tankkiin. Tyhjä. Säilytyslokerossa olisi bensaa, mutta se on lukossa ja mulla ei tietenkään ollut avaimia mukana, koska en arvannut niitä ihan vielä tarvittavan. Siispä mela kouraan ja melomaan hätäsatamaan, eli lähimmälle tyhjälle venepaikalle.

Vaimon ystävällisesti tuoma bensiini herätti snurran henkiin ja jo kolmannella yrityksellä löysin oikean laituripaikan. Unohdan paikan

numeron joka talvi, joten olen tallentanut sen puhelimeen. Ennen sitä jouduin aina soittamaan kunnan tekniseen toimistoon ja kysymään, minkä venepaikan olen vuokrannut.

Lopputulos.

Ei sitä siis ikinä voi tietää, minä päivänä vene putoaa veteen. Tai nousee ylös. Asioilla on aina taipumus järjestyä. Mutta pitääkö siinä välissä olla aina kaiken maailman hankaluuksia?

4 kommenttia artikkeliin ”Laskin veneen vesille – vahingossa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s