Kirjoitettu julkaissut Olli Taipale · 6 kommenttia

Kaaosteoriaa käytännössä

Täytyi tässä kesken vapaan käydä palaveeroksessa Helsingissä männä aamuna. Ei siinä mitään, se on ihan hyvä keino livahtaa lastenhoidosta pääkaupungin humuun.

Siispä ennen kukkoa ylös ja asemalle rautahepoa odottelemaan. Avatessani aseman ovea näin huonot merkit ilmassa. Porukkaa kuin Ilveksen maalilla, junaliikenne on siis häiriintynyt jollain muotoa. Tekninen vika liikenteenohjausjärjestelmässä, vikaa korjataan parhaillaan, junaliikenne on myöhässä toista tuntia… En muuten ymmärrä, miksi VR:ää mollataan aina näistä. Ei kukaan HKL:ää syytä, jos Mannerheimintiellä on tietöitä…

Juuri miettiessäni vaihtoehtoisia kulkuvälineitä tai koko reissun perumista, asemahalliin ilmestyi rouva, joka huuteli lähtevänsä autolla Helsinkiin, kolme mahtuisi kyytiin. Ja mikä reaktio, ei mitään reaktiota! Suomalaiset konservatiivisena kansana istuvat ilmekään värähtämättä paikallaan. Ennemmin sitä odottaa junaa pari tuntia kuin vieraan kyytiin lähtee. No minähän ampaisin liikkeelle ja pari rouvaa sitten myös. Kun kiintiö oli täysi, muutama muukin heräili, mutta juna meni jo. Tai ei siis juna mennyt, se oli vielä kaukana…

Tässähän ei sinänsä ole mitään erikoista, juna ei kulje (tapahtuu toisinaan), joku tarjoaa kyydin (sitäkin sattuu). Ihmiskokeena se on sen sijaan mielenkiintoinen. Otetaan satunnaiset toisilleen tuntemattomat neljä ihmistä ja laitetaan ne reiluksi tunniksi suljettuun tilaan tarinoimaan. Löytyy yhteisiä tuttuja eri puolilta maata ja maailmaa. On oltu myös siellä ja täällä ja koettu sitä ja tätä.

Ja puff…matkan päätyttyä alkuperäinen päiväsuunnitelma jatkuu ikään kuin kaikki olisi mennyt ilman mitään erikoisia kommervenkkejä. Juuri näitä tuntemattomia ihmisiä ei näe välttämättä enää koskaan. Ei olisi nähnytkään, ellei joku pieni osa jossain olisi pettänyt juuri tänä aamuna.

Äärimmäisen kiehtovaa, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ei sitä arkirutiinien keskellä vaan tule niin mietittyä. Kiitos vielä sinä kyydin tarjoaja, jos jostain syystä satut lukemaan. Se syyhän voi olla vaikka se, että näppäilet googleen väärän hakusanan epähuomiossa.

 

Kirjoitettu julkaissut Olli Taipale · 4 kommenttia

Resurssit hallintaan

Joku aika sitten oli ohimennen puhetta tässä blogissa BRM:stä eli nykyisestä MRM:stä. Hepreaa? No, edellä mainituthan juontavat juurensa tietenkin CRM:stä. Nyt varmaan selvisi?

Niille, joille ei selvinnyt, kyse on resurssienhallinnasta komentosiltatiimissä. Kuulostaa puisevalta, mutta ei todellakaan ole sitä. Merenkulussa on perinteisesti ollut niin, että yksi tekee, ja muut tuijottavat. Hommat hoituvat niinkin, jos se tekevä yksilö ei tee virheitä. Virheiden teko taas kuuluu ihmisen toimintaan melko luonnollisena osana. Vaikkapa komentosiltatyöskentelyssä tuo virhe voi johtaa melkoisiin taloudellisiin ja ympäristöllisiin seurauksiin, jos ne tuijottavat eivät puutu tekevän tekemisiin ajoissa.

Ilmailun puolella tähän on havahduttu jo aikaa sitten, ensimmäinen CRM (crew resource management) koulutus on järjestetty vuonna 1981. Merenkulussa herättiin vähän myöhemmin, ensimmäinen BRM (bridge resource management) pidettiin vuonna 1993. Suomalaisista sitä olivat kehittämässä Silja Line ja Merenkulkulaitos. Muista kehittäjistä mainittakoon SAS Flight Academy ja Dutch Maritime Pilots’ Corporation. Nykyisin koulutusta kutsutaan nimellä MRM, Maritime Resource Management.

Homman idea on yksinkertaisesti saada kaikki mahdolliset voimavarat valjastettua turvallisuuden eteen. Opitaan kyseenalaistamaan ja avaamaan suu oikeassa paikassa. Ei välttämättä niin helppo asia, ihan millä tahansa työpaikalla. Kuinka moni on ajatellut töissä, että ”tää ei nyt mee ihan oikein, mutta en mä viiti tolle sanoa, kyllä kai se tietää, mitä tekee, kun kerran on tiimipäällikkö”? Merenkulussa tämä ”lippakulma” on perinteisesti vielä suurempi, johtuen alan auktoritäärisestä luonteesta. Kipparin tekemisiä ei helpolla kyseenalaisteta, ja luotsinakin tuntuu välillä, että saisi rauhassa ajella vaikka maailman reunalta alas, eikä kukaan puutu tekemisiin. Ilmailun puolella pahin esimerkki on varmaankin Teneriffan lento-onnettomuus vuonna 1977, jossa useat tekijät aiheuttivat 550 ihmisen kuoleman. Googlella löytyy kattavat spekulaatiot syistä ja seurauksista.

Asenteet ratkaisevat paljon. ”Tää nyt on taas tämmöstä…” on aika yleinen suhtautumistapa, kun asenteita yritetään muuttaa – ihan missä tahansa jutussa. Siksi koulutuksessa käydään läpi tilanteita, joissa oikea asennoituminen olisi muuttanut lopputuloksen toiseksi. Joku pieni asia olisi ehkä tullut huomioiduksi, jos joku olisi sen ääneen sanonut. Se joku pieni asia taas voi olla ikävän tapahtumaketjun alkupiste.

Sen huomaa aika selvästi, kun jollakulla on hyvä turvallisuusasenne, tai kurssin opit tuoreena mielessä. Asia kuin asia käydään läpi kuin pikkulapselle selitettynä. Henkilökohtaisesti koen sen erinomaisena asiana. Ei tarvitse arvailla mitään, kun puolin ja toisin on asiat selvitettynä. Vielä enemmän lämmittää, jos joku kyseenalaistaa. Aika harvoin sitä valitettavasti tapahtuu. Luotsia pidetään melko erehtymättömänä, vaarallista.

Asioihin puuttuminen ajoissa oli mielestäni vaikeimpia asioita aloittaessani luotsin työssä. Edellä mainittu ”kai se nyt tietää/huomaa” oli vahvasti mielessä. Ihminen on mestari selittelemään itselleen asioita parhain päin. ”Ehtiihän tässä vielä, vaikka on vauhtia aika reippaasti…” ”Ei se tuuli nyt varmaan niin voimakas ole…” Nykyään päästän aika helposti mielipiteen ilmoille, jos vähänkin tuntuu siltä. Siitäkin huolimatta, että se herkempiä yksilöitä voi ärsyttää. Pysyy verenpaineet paremmin kurissa, eikä harmaannu hiukset niin paljoa. Helppoa se ei aina ole, tämä ihmisten kanssa toimiminen, kokeikaa vaikka omalla työpaikallanne.

 

Kirjoitettu julkaissut Olli Taipale · 18 kommenttia

Leetä, kiitos!

Tänään taas housuni kastelleena (ulkoapäin) mieleen juolahti kirjoitella syksyisistä tuulista ja niihin liittyvistä haasteista laivaan ja sieltä pois siirtymisen suhteen.

Kun luotsi kiipeää tuulisella säällä laivaan tai sieltä pois, vaaditaan onnistunutta yhteispeliä laivan, luotsin ja luotsiveneen välillä. Jos joku edellämainituista pettää, tuloksena on vettä ja sinilevää valuva, ahvenia syljeskelevä vesiasiantuntija, tai vielä pahempaa, poikkinaisia raajoja ja sairaslomia. Periaatteessa homma on aika yksinkertaista, laiva kääntää kylkensä tuuleen ja käännösliikkeen aikana sillä ei-tuuleen päin olevalla kyljellä kiipeilee notkea pilotti. Tätä kutsutaan leen tekemiseksi.

Pari pientä huomioon otettavaa seikkaa kuitenkin on olemassa. Ihan missä tahansa ei voi kääntyä minne tahansa, jottei laivan turvallisuutta vaaranneta. Ajoitus on niin ikään tärkeää. Kääntyessään laiva ”lanaa” sisäpuolen kurvin tasaiseksi aalloista, jolloin siellä on hyvä kiipeillä. Tasainen hetki on kuitenkin hyvin lyhyt, joten liian aikaisin suoritettu käännösliike on huono asia. Muutamia muitakin asioita on, jotka voivat mennä pieleen, ja välillä menevätkin.

Ylipäätään jos miettii laivan kyljellä kiipeilyä kuoppaisella merellä, niin onhan se aika pöllön kuuloista touhua ja ehdottomasti ammatin varjopuolia. Ei vaan ole keksitty oikein mitään parempaakaan laivaansiirtymistapaa. Jos kiipeily jaetaan ylöskiipeilyyn ja alaskiipeilyyn, niin jälkimmäinen on vielä erikoisen kurjaa, koska evoluutio ei ole kehittänyt luotsille takapuoleen näkevää silmää. Lisäksi alhaalla odottaa ylösalas – liikettä tekevä vene, joka tulee äkkiä nilkoille, jos ei ole tarkkana.

Henkilökohtaisesti olen selvinnyt pienillä kastumisilla. Ainoastaan kerran on tullut vähän reilummin vettä syliin – ihan omaa syytä kyllä, suunnittelussa oli puutteita. Päästyäni laivaan kippari tarjoutui ystävällisesti laittamaan housut kuivuriin, jottei märissä tarvitse istua. Olin jo suostua, kunnes muistin jalassa olevan alushousut, joissa oli pieniä hirven kuvia – ja jotka olivat värjäytyneet pesussa vaaleanpunaisiksi. Pinkit hirvikalsarit jalassa ei voi kovin uskottavasti esiintyä meriturvallisuuden takuumiehenä, joten päätin pitää housut jalassa. Eturauhasvaivat ovat pienempi paha sen rinnalla, että menee usko koko luotsilaitokseen. Nykyään tarkastan, että on ehjät björnborgit jalassa ennen töihin lähtöä.

 

Kirjoitettu julkaissut Olli Taipale · 10 kommenttia

Uhkana rakennekynnet

VTT eli teknologian tutkimuskeskus pläjäytti uudella keksinnöllä. Kohta riittää, kun laivan kylkeä rapsuttaa vähän rakennekynnellä, niin se pyyhkäisee itsekseen Ameriikkaan. Ei tarvita merimiehiä, eikä kyytiin kiipeileviä luotseja. Jää kaikenlaista turhaa hässäystä pois, ohjelmoidaan reitit vaan kynteen ja baanalle.

Periaattessa tekniikka on ollut olemassa vähän brutaalimmassa muodossa jo pitkään. Viime yönäkin luotsailin sellaista laivaa, joka osaisi ajella periaatteessa yksikseen. Periaatteessa.

Toinen asia kokonaan on, kuka haluaisi päästää 25000 tonnia bensaa kurvailemaan kauniissa saaristossamme ilman, että sitä kukaan passaa päälle. Mitä, jos käy ”akuankat”, ja joku Amerikan päässä nojaa vähän väärään vipuun niin, että putoaa pelistä pois koko satellittisysteemit? Saattaa päätyä bensat Kansasin sijasta Kökariin, eikä niin kovin hallitustikaan.

En haluaisi kuulostaa uuden teknologian vastaiselta, koska en sitä ole. Päinvastoin, olen ”klik”-ihminen pahimmasta päästä. Ulkolämpötilakin tulee katsottua netistä, eikä siitä elohopeatangosta. Ja työssä on kyllä kovasti hyötyä uudenaikaisista aparaateista. Sen huomaa aina siinä vaiheessa, kun se karvalakkimallinen asiakas saapuu huonolla kelillä.

Tiettyä teknologiakriittisyyttä on syytä silti olla. Ainakin niin kauan, kun ne laitteet eivät ymmärrä käyttää tervettä harkintaa. Ykkösen ja nollan välille pitää vielä keksiä joku välimuoto. Aina syytetään ja kritisoidaan välillä sitä inhimillistä tekijää, mutta kyllä sillä on monta vaaratilannetta ja onnettomuutta estettykin. Ihan jo tällä rantavesistösektorilla, uskokaa pois!

 

Kirjoitettu julkaissut Olli Taipale · 4 kommenttia

Kirjallisia tuotoksia

Jaaha… huomaan olleeni pois blogin äärestä taas jonkin aikaa. Samaa pätee muuten laivoihin, vaihdamme par aikaa työviikkoa. Se tarkoittaa sitä, että parittomat työviikot muuttuvat parillisiksi ja päinvastoin. Näin pääsee jokainen odottamaan joulupukkia kotikuusen äärellä joka toinen vuosi. Homma toteutetaan tekemällä puolentoista viikon työjaksot syksyllä, joten sorvin ääreen pääsee vasta torstaina.

Kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Sama pätee näköjään näihin kirjoitteluhommiin. Olen päätynyt luomaan huippujournalistin uraa luotsausyhtiömme sisäiseen lehteen. Jostain kumman syystä New York Timesin headhunterit eivät ole vielä soitelleet meikäläiselle, vaikka olen ollut toimituskunnassa mukana jo useita viikkoja, joten mediaura taitaa olla kivikkoinen kuin Merikarvian saaristo konsanaan.

John Nurmisen säätiö sen sijaan lähestyi erinäisten välikäsien kautta. Säätiöllä on Puhdas Itämeri -sivusto, josta löytyy ”Minä ja Itämeri” -kirjoitussarja. Siinä eri ihmiset kertovat suhteestaan Itämereen. Ajatukseni ilmestyvät sinne varmaankin marraskuun kuluessa, mikäli ne painokelpoiseksi katsotaan. Niitä odotellessa kannattaa käydä tutustumassa edellisten kirjoittajien kertomuksiin. Todella mielenkiintoista, ja hyvän asian puolesta!

Kamerallani on menossa se kausi, että se ei suostu tuottamaan hyviä kuvia. En tiedä miksi, ruskankin pitäisi olla parhaimmillaan. Ei hätää, viimeisen vuoden aikana arkistooni on kertynyt 4500 uutta kuvaa. Laitan tähän muutaman mielestäni hyvin onnistuneen. Aika erilaisia asioita kameran linssin läpi tulee katseltua.

 

P.S. Mikähän siinäkin on, että joka vuosi kuvittelee, ettei sairastu influessaan, eikä tarvitse sitä rokotetta. Sitten kun taas sairastuu, miettii miksei sitä voinut käydä ottamassa. Ätshii!

 

Kirjoitettu julkaissut Olli Taipale · 4 kommenttia

Merimiesjuttuja

Työn parhaisiin hetkiin kuuluu se, kun saa jonkun provosoitua kertomaan suu vaahdossa merimiesjuttuja. Näin entisenä merenkulkijana sitä on kiinnostunut, mitä kuuluu paikoille, joissa on itsekin vieraillut. Tässä eräänä yönä eräs puolalaiskippari päivitti kuulumiset.

”Maaariooo” on kuulemma kadonnut Välimeren radiotaajuuksilta. ”Monkey” harvemmin enää kutsuu ”banana shipiä” kuulemma. Tämän kaltainen öinen mölinä oli VHF:ssä yleistä vielä kymmenen vuotta sitten.

Sen sijaan ”frendejä” vielä riittää tietyissä maissa. Yhteistä ”frendeille” on se, että heillä kaikilla on mielessä ”present”. Jos ”presentiä” ei kuulu, tiedossa on ”biiig problem”. Samoin käy, jos mastoon on unohtunut kiskoa keltainen lippu. Silloin tulee ”penalty”. On olemassa keino, jolla edellä kuvatut vaikeudet ovat pyyhittävissä pois. Sen nimi on ”Marlboro”. Näissä tietyissä maissa viranomaisten tunnollisuus on huippuluokkaa. Tullikin tulee tekemään sisäänselvityksen välillä kaksi kertaa. Tosin jälkimmäiselle ”tullille” tulee yleensä karvas pettymys, kun se kuulee tullin jo käyneen. Mistäs nyt ”presentit” otetaan?

Venäläinen byrokratia on niin ikään aihe, josta juttua piisaa. Siellä taikasana on ”stämp”, jota ilman mikään ei ole minkään arvoista. Huomaan, etten ole ainoa merenkulkija, joka on ihmetellyt, miten ihmeessä se koppalakki pysyy naispuolisten viranomaisten kampauksen päällä. Enkä ainoa, joka on yrittänyt saada heitä hymyilemään – turhaan. Kaskujen kertominen heidän kanssa asioidessa on melko tuhoon tuomittua, tuloksena on parhaimmillaankin piinallista tuijotusta.

Suomea pidetään merenkulkijan kannalta helppona ja mukavana paikkana. Viranomaisia ei näy, jos heillä ei ole erillistä syytä tulla vierailulle. Kaikilla on omat tupakit ja lippuja ei vahdata. Luotsejakin sanovat hyviksi ja ammattitaitoisiksi. Tiedä sitten ovatko vaan vieraskoreita vai tarkoittavatko oikeasti.

 

Kirjoitettu julkaissut Olli Taipale · 12 kommenttia

Oli synkkä ja myrskyinen yö…

Sataa vettä ja kattopellit paukkuu tuulessa. Tekisi mieli kääntyä ovella ympäri, painua takaisin punkkaan ja vetää peitto korviin. Meri on juuri nyt mitä luotaantyöntävin elementti. Eikä ole kuin muutama viikko siitä, kun asia oli toisin.

Yö…
…ja päivä. Aina tuulee.

Mutta: katkaiskaamme negatiivisen ajattelun kierre. Naks. Nyt luotsia tarvitaan, jos koska. Jos aina olisi kaunis kesäpäivä, kuka meitä kaipaisi…? Korkeintaan vaimo satunnaisesti kotosalla (imuroimaan). Sitä kaivaa itsekin pahalla kelillä ylimääräisen vaihteen silmään. Kymmenet ja sadat tehdyt luotsaukset samalla väylällä muodostavat tietopankin, josta on tiukan paikan tullen hyvä kaivaa. Vaikka ei se aina helppoa ole silti. Joku pieni asia laivassa voi tehdä asioista hankalia. Rikkinäinen lasinpyyhin, sähläävä miehistö, väärin sijoitettu tai säädetty hallintalaite… Vähän kuin antaisi hammaslääkärille black&deckerin ja sanoisi, että poraa tolla. Ei meinaa tulla mitään, vaikka kuinka tietäisi, miten asiat tehdään.

Pieniä ylimääräisiä perhosia vatsaan huono sää aina aiheuttaa. Joka muuta väittää, valehtelee tai on syyntakeeton. Ehkä sen tekee tietoisuus siitä, että virheisiin ei ole kauheasti varaa. Lisäksi mielessään käy läpi eri skenaarioita hankalien paikkojen hoitamiseksi. Onneksi usein huomaa, että kärpästä on tapettu lekalla ja homma hoituu paljon helpommin kuin on kuvitellut. Mutta onhan se hyvä, että on plan b, c, d ja ehkä e:kin olemassa…

Mielenkiintoista tämä ihmismielen toiminta, olisikohan liian myöhäistä opiskella psykologiaa?

 

Kirjoitettu julkaissut Olli Taipale · 10 kommenttia

Ei oo valoo

Yö saaristossa

P…a. Taas se meni. Kesä meinaan. Kävin viime yönä etsimässä ulospääsyä saaristosta (ja löysinkin). Tuntui, että joku on taas kantanut lavasteet varastoon poissa ollessani. Ihan pelkkää mustaa, ei edes saarten ääriviivoja näy, vaikka ne ovat vieressä. Ja joka vuosi se tuntuu yhtä oudolta. On siirryttävä visuaalisesta navigoinnista instrumentaaliseen.

Lokakuinen auringonnousu

 

Seuraavat kuukaudet tuijotellaan tutkan ruutua ja vilkkuja. Kökötellään pimeällä vintillä kuin lepakot konsanaan. Viime yönä romanialaisperämies kyseli, mitkä talvirenkaat kannattaisi ostaa. En oikein tiennyt sikäläisestä rengasmarkkinasta, mutta suosittelin Nokiaa ihan sillä perusteella, että saataisiin vienti vetämään. Vaikka Venäjällä nekin taidetaan tehdä nykyisin. Romaniassa ei muuten saa käyttää nastoja. Onneksi tuli ruvettua luotsiksi, muuten tuokin tiedonjyvänen olisi jäänyt saamatta.

Syksyisiä ajatuksia

Onnittelen kaikkia toimistotyöntekijöitä ammatinvalinnasta. Ja muitakin, joiden ei tarvitse keikkua syysmyrskyissä – erään evp. Kolleegan sanoin – ei etsien valtaa vaan loistoa. Meikäläisillä koittaa vuosittainen pay back time. Tämän siitä saa, kun hehkuttaa kauniita kesäöitä ja ties mitä midnight suneja.

Täytän ensi kuussa 40 vuotta. Kadehdin suuresti entisiä kolleegoitani, jotka pääsivät eläkkeelle 55-vuotiaana. Olisi enää 15 lokakuuta jäljellä. Sen jälkeen voisi häipyä sinne, missä räntä ei sada ja perustaa vaikka purjehduskoulun tai mitä nyt mieleen juolahtaa.

Noo, laitetaan nyt vähän valoa tunnelin päähän 🙂

Onneksi syysdepressio yleensä loppuu kevääseen mennessä.

 

Kirjoitettu julkaissut Olli Taipale · 2 kommenttia

Eka purjehdusreissu ulkomailla, mitä jäi käteen?

Muutama päivä Suomessa. On aika totutella työelämään kesän rientojen jälkeen. Vaikeaa se on, ajatus ei kulje ja ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä (siis luotsailun lisäksi). Tuttua varmaan monelle.

Aika listata pros &cons of Croatia. Ihan varmasti ei jäänyt viimeiseksi reissuksi Välimerelle, itse asiassa ajattelin buukata lennot saman tien ensi syyskuulle, kun ne tulevat myyntiin. Kroatia maana oli tuttu jo entuudestaan ja pidän sikäläistä tapaa toimia paljon särmenpänä kuin italialaisten tai kreikkalaisten. Lisäksi siellä on Välimeren maista ainoana oikeaa saaristoa. Kreikan saaristoa en pidä oikein saaristona ehkä muutamia kohtia lukuunottamatta. Lisäksi, aina kun olen itse käynyt siellä, on tuullut vähän turhankin paljon. Se voi olla tietysti huonoa tuuriakin.

Mutta niihin hyviin ja huonoihin puoliin. Aloitetaan veneestä. Lähes kaikki vuokraveneet näyttävät olevan 40+ jalkaa pitkiä. Se on vain hyvä, sillä keli voi nousta nopeastikin, ja silloin on hyvä, että veneessä on painoa. Veneet on varustettu niin, että niillä osaa purjehtia sokea Reettakin. Meidänkin veneessä (Beneteau Oceanis 43) oli rullaiso ja -genoa, plotterit ja autopilotit sekä keulapotkuri. Venettä olisi voinut purjehtia yksin. Mukavakin se oli. Lämmintä vettä tuli hanasta, vessoja oli pari, löytyi biminit ja uimatasot. Tilaa oli seitsemälle mukavasti. Vaikka vene oli vain pari vuotta vanha, tuntui jokainen pikkunippeli jäävän käteen. Kolhuja vähän siellä täällä. Uunista ei ollut ruoanlaittoon. Vuokrakäyttö on ilmiselvästi kovaa käyttöä veneelle. Hieno vene kaikkiaan muutamalla häiritsevällä ominaisuudella varustettuna.

Marinat. Kalliita, ahtaita, suojattomia. Tarpeettomia. Noin satkun yö joutuu maksamaan siitä, että saa olla sillinä suolassa ja kuunnella latvialaisen poikaporukan versiota ”O Sole Mio” -sta. Kannattaa siis ottaa vene dinghyllä ja perämoottorilla varustettuna. Näin voi kätevästi olla poijussa tai ankkurissa, joissa on tarjolla hieman enemmän yksityisyyttä. Pikkukylissä saa parkkeerata perä kiinni ravintolan terassiin ilmaiseksi, kunhan lupaa käydä siellä syömässä. Itse arvostan enemmän ankkurissa tarjolla olevaa rauhaisaa yötä ja aamu-uintimahdollisuutta.

Saaret. Todella hienoja, ainakin missä kävimme. Kirkasta vettä, jossa paljon kaloja, joten snorklailu kannattaa. Saarilta voi vuokrata eri menopelejä, me kokeilimme fillaria, mopoa ja avorellua. Kun rellu oli jo alla, havaitsimme tarjolla olevan myös avokuplavolkkareita, joka olisi ollut ilmeinen valinta. Paljon pieniä kyliä ja nähtävää useammaksikin reissuksi.

Kaupungit. Tutustuimme viikon aikana neljään. Pienemmät olivat Hvar ja Vela Luca, isommat Dubrovnik ja Split. Yleisesti ottaen todella siistejä kaikki, kaduilta voisi vaikka syödä. Dubrovnikissa haisee vahvasti risteilyalusturismi – ja hinnat ovat sen mukaisia. Split oli jotenkin aidompi, vaikka sielläkin turisteja vilisee.

Ajankohta. Täydellinen! Kesän jäljiltä vedet ovat lämpimiä, ja pahin turistikausi on jo ohi. Ei ole niin täyttä, hinnat ovat alhaisemmat, eikö ole tuskaisen kuuma. Yli 20 koko viikon kuitenkin. Vettä satoi viikon aikana noin kaksi minuuttia.

Ensi vuonna siis uudelleen, ehkä pohjoiseen saaristoon. Siellä pitäisi olla vähemmän väkeä. Kenties kokeilemme lasten kanssa purjehtimista seuraavaksi. Nyt purjehdushanskat naulaan ja kaivamaan sukset esiin. Sitä ennen taidan painua kokemaan lokakuisen yön Saaristomerellä.