Kielellisiä tosiseikkoja

#notelkkariakotästäsittenkatsotaan

Tätä olen spekuloinut ennenkin, mutta törmäsin jälleen tuttuihin tervetuliaissanoihin saapastellessani erään laivan brygalle. ”Perkkeele, saattana, minee rakasta sinu! Uksi, kaksi.”

Onhan se huvittavaa tietty, mutta asiaa syvemmin miettiessä tulee mieleen, että miten ihmeessä juuri edellä mainitut sanat ovat ylivoimaisesti kielemme tunnetuimmat. Ilman muuta joku mölö on mennyt ne opettamaan, en usko että ne ovat ensimmäisenä vaikkapa Berlitzin opetussuunnitelmassa. Eikä vaan joku, vaan jotkut, ilmiö on sen verran yleinen.

Toimii sama myös toisinpäin: osaan itsekin kiroilla mielettömästi venäjäksi ja alatyyliset ilmaukset ovat hienosti hallinnassa. Siitäkin huolimatta, että eihän niistä juuri hyötyä ole. Tarkemmin, kun mietin, niin em. finessejä osaan lisäksi ainakin espanjaksi, ranskaksi, italiaksi, saksaksi, puolaksi, ruotsiksi ja tietenkin englanniksi. Ja miksi ihmeessä? Kertooko se minusta jotakin ihmisenä?

Ei, sillä en ole niitä tietoisesti opetellut. Ne ovat vaan tarttuneet jostakin. Vahvasti, ei yhtään tarvitse muistella. Siksi olisi kiva tietää tuo oppimismekanismi ja voisiko sitä hyödyntää jotenkin järkevästi? Onhan se hauskaa osata sanoa ranskaksi ”paska”, mutta hyödyllisempää olisi osata kenties jotain muuta. Olisiko se tuo huumori kaiken takana? Vahva motivaatio oppimiseen syntyy siksi, että on hauskaa osata jotain? Toinen esimerkki: merikoulun lastiopin kemiasta muistan ainoastaan sen, että merkaptaanit ovat pitkäketjuisia pahalle haisevia hiilivetyjä. Muun muassa haisunäädissä on juuri näitä. Todella hyödyllistä.

Pedagogit ja lingvistit, tässä tilaisuutenne muuttaa maailmaa. Laittakaa opetussuunnitelmat uusiksi. Suostun vapaaehtoiseksi koekaniiniksi, jos joku haluaa opettaa minulle em. metodilla esim. ranskaa.

 

Merenkulun ABC

Saan säännöllisesti palautetta (milloin tiskin alta, milloin sen päältä) siitä, että tekstissä vilisee käsittämättömiä termejä merenkulun ihmeellisestä maailmasta. Tarkoitus ei ole turhaan brassailla sekundäärisillä argumenteilla, tulee vain puhuttua asioista niillä nimillä, jotka yleisesti ovat käytössä.

Korjataan asia ainakin osaksi oheisen termistön avulla.

  • Autopilotti = Laite, joka pitää aluksen asetetulla suunnalla. Ei auto -liitteestä huolimatta toimi autonomisesti, eikä korvaa pilottia (ks. kohta Pilotti)
  • Bulbi = Laivan keulassa vesirajassa oleva pallomainen osa, jonka tarkoitus on tuottaa ilmakuplia laivan rungon ja veden väliin, jolloin kitka pienenee. Vaimot saattavat käyttää termiä myös pilotin (ks. kohta Pilotti) rintakehän ja vyötärön välisestä alueesta.
  • Captain = Hän, jolla on ylin valta laivassa.
  • Deck = Täkki, laivan kansi. Kansiosastolla työskentelevää henkilöä kutsutaan täkkäriksi. Koneosastolla työskenteleviä kutsutaan vaikka miksi, mutta siten etteivät he kuule.
  • ECDIS = Elektroninen merikarttajärjestelmä.
  • Fööri = Laivan keulaosa, peräosasta käytetään nimitystä ahteri.
  • G-piste = Ei se G-piste, mitä juuri ajattelit, vaan gravitaatiokeskipiste. Käytetään laskettaessa laivan vakavuutta. Tavataan puhua yhdessä metasentripisteen kanssa, nämä määrittävät, kuinka vakaa laiva on. Ei ole lastioppi valunut hukkaan minunkaan kohdalla…
  • Hydrokopteri = Pahaa meteliä pitävä jääkulkuneuvo. Huonona puolena mainittakoon jarrujen ja jousituksen puute.
  • Icing = Jäätäminen. Katso pari postausta taaksepäin.
  • Jääkelkka = Alumiininen kulkusilta, joka tyrkätään kiintojäältä ränniin (ks. kohta Ränni) ja jota pitkin pilotti (ks. kohta Pilotti) kipittää ohiajavan laivan kyytiin
  • Kutteri = Talvikäyttöön soveltuva uppoamarunkoinen luotsinkuljetusväline.
  • Luotsileidarit = Köydestä ja puusta tehty laivan ulkosivulla roikkuva kuntoilumahdollisuus, jota pitkin luotsi pääsee laivaan ja sieltä pois
  • Maili = yksi latitudi- eli leveysasteminuutti, 1852 m
  • NM = Nautical Mile, ks. edellinen kohta
  • Ohjauskirja = Viranomaisen myöntämä luotsauslupa tietylle väylälle, luotsikohtainen.
  • Pilotti = Luotsi = Pitkän merenkulkukokemuksen omaava ja toisinaan aamuäreä merikapteeni, joka toimii laivan kapteenin paikallisasiantuntijana. Tuntee luotsaamansa väylät kuin omat taskunsa. Huom! Termiä voidaan käyttää myös nopeasta luotsiveneestä.
  • Q = Keltainen lippu, joka ilmaisee karanteenia. Kiskaistaan eritoten arabimaissa mastoon ennen satamaan tuloa, ja voidaan laskea paikallisten viranomaisten saatua pari kartonkia Marlboroa.
  • Ränni = Jäähän avattu kulkuväylä, jota pitkin liikkuminen on toisinaan hidasta.
  • Syväys = Lukema, joka ilmoittaa, kuinka syvällä laiva makaa. Voidaan lukea valkoisista numeroista laivan ulkosivulla kymmeninä sentteinä (esim. 62 = 6,2 m)
  • Thrusteri = Sivuohjailupotkuri. Voi olla laivan perässä tai keulassa. Voidaan käyttää vain hitaissa nopeuksissa.
  • Utsikt = Yytsikki = Tähystäjä. Mies tai nainen, joka valppaasti katselee komentosillalta ulos hämärän aikaan.
  • Viippaus = Trimmi. Ilmoittaa, makaako laiva perä syvemmällä (perätrimmi) vai keula syvemmällä (keulatrimmi)
  • Watch Officer = Kapteenin sijainen, joka kapteenin poissaollessa käyttää ylintä päätäntävaltaa komentosillalla. Perämies sanoittaisiin suomeksi.
  • X-band radar = 3 sentin aallonpituudella toimiva tutka. Veneilijät, joilla on tutka! Muistakaa kehua iltanuotiolla, että teillä on X-band radar, se tekee lähtemättömän vaikutuksen.
  • Yankee, jenkki. Kansainvälisten tavausaakkosten Y-kirjain tai Amerikan kansalainen.
  • Zulu, kansainvälisten tavausaakkosten Z-kirjain. Koska en ole yhtään rasisti, en liitä tätä mihinkään kansallisuuteen.

 

Jääkelkka

 

Lähestyvä asiakas

 

Hydrokopteri

 

Momentum

Kävimme vaimon kanssa katsomassa Esko Männikön valokuvanäyttelyn Helsingin Taidehallissa. Suosittelen. Näyttely on auki vielä 2. maaliskuuta asti. Jos satut olemaan kulmilla, kävele sisään.

Ihailen Männikön kykyä pysäyttää hetki juuri oikein. Sen kun oppisi. Inspiraatiota se kuitenkin tarjosi, joten päätin tarjoilla momentumeja työpäivästä. Tarina kuvien takana on kaikissa sama: minä räplään kameraa, ja muut ovat kuin olisivat muutenkin. Onneksi räplään kameraa melkein aina, niin kukaan ei kiinnitä siihen enää juuri mitään huomiota.

Vesisateet, lounaisvirtaukset ja uusi työviikko; täältä tullaan.

 

 

 

 

Grrr…

Luova tauko bloggaamisessa, kestänyt näemmä viisi päivää. Painokelvollisia asioita ei ole käynyt mielessä, siitä ovat pitäneet Suomen ulkomaankaupan ruohonjuuritasolle konkretisoitunut logistiikkaketjun transoseaaninen aikataulu sekä ilmojenhaltija huolta yhteistyössä. Minkä ihmeen takia sitä pitää kello kahden aikaan yöllä olla luotsipaikalle pyrkimässä? Räntäsateessa? Haloo. Onneksi ei ole tuullut juuri pariakymppiä kovempaa, muuten olisi voinut ammatinvalinta harmittaa.

Jotain enemmän mieltä hivelevää jäi sentään kuluneesta viikosta käteen. Tämä postauksen ainoa kuva nimittäin. Elämysmatkailijalle suosittelen kerran elämässä -kokemusta: hiippaile autiolla saarella pimeässä ja säkkisumussa kuvaamaan aavemaisesti hehkuvaa majakkaa. Mitä sitä ei tekisi hyvän kuvan eteen.

 

Corleone

Metsässä ei liikahda lehtikään. Eikä öisessä satamassa. Tunnelma on kuin vanhan ajan gangsterileffassa. Sumu leijuu aution sataman yllä. Keltaisia kiiluvia rotansilmiä kurkistelee teräspinojen välistä. Jostain nousee höyryä. Puuttuu vain se paikalle lipuva musta Chevrolet, josta nousevat lierihattuiset miehet loiskauttamaan ruumissäkin mustaan veteen…

”Tehtävä suoritettu, Capo di tutti Capi…” Paksun sikarin takaa kuuluu hyväksyvä murahdus, ikkuna sulkeutuu ja auto lipuu pois.

 

 

 

Jään muodostuminen alusten kansirakenteisiin on…

…voimakasta tai erittäin voimakasta. No ei itseasiassa viimeaikaisten havaintojen perusteella enää ole. Havaintoja on sitä paitsi vaikea tehdä, sillä kaiken kattava sumu on vallannut ainakin läntiset merialueet. Hyvä kun näkee puoli metriä, eli tutkaan saakka. On siis palattu normaaliin talvisäähän (tuulee, sataa ja ottaa pattiin).

Tuo varoitus on aika yleinen radiossa talvella merisään yhteydessä. Kyse on ikävästä ja vaarallisesta ilmiöstä. Voimakkaimmillaan jäätäminen on silloin, kun ajellaan kovalla pakkasella sivuvastaiseen tai vastaiseen mereen ja meri on jäätön. Aallot murtuvat laivan keulaa vasten, ja niistä nousee ilmaan hienoa vesisumua, joka laskeutuessaan laivan pakkasella olevalle rungolle jäätyy saman tien. Pikku hiljaa kerros muodostuu paksummaksi ja paksummaksi.

Jokainen, joka on ottanut tuntumaa lumikolaan, tietää kuinka paljon jää ja lumi voi painaa. Jos ajatellaan, että laivaan kertyy vaikkapa kymmenen sentin kerros jäätä 50 x 10 m alueelle, tulee siitä ylimääräistä painoa jo vajaat 50 tonnia, eli rekka-autolastillisen verran. Asiaa pahentaa vielä se, että tuo paino kertyy aluksen yläosiin, jolloin aluksesta tulee kiikkerämpi. Erityisen huono tilanne on, jos jäätä kertyy kansilastiin, sillä kansilastissa aluksen vakavuus on jo valmiiksi heikompi. Lisäksi jää harvemmin tajuaa kertyä tasaisesti alukseen, ennemmin sitä tulee jommalle kummalle puolelle, jolloin laiva kallistuu.

Ja se jälkipyykki. Jos jää kertyykin nopeasti, sen poistaminen on työlästä ja vaatii aikaa. Kaikki sen tietävät, jotka ovat raapanneet auton ikkunaa. Oikein pahasti jäädytetyn laivan sulattelu voi kestää päiväkausia, vaikka kuinka hakataan ja höyryllä sulatetaan.

Luotsikutterikin jäätyy, niin kuin kuvista näkyy. Sen suunnittelussa on kuitenkin otettu talvi huomioon. Kutterin kaiteissa ja luotsiplatformissa kiertää lämmin vesi, joten ne pysyvät sulana ja näin ollen kulkeminen sujuu turvallisesti. Fönstereissä on niin ikään sähkölämmitys, joten siitä maisemien ihailu ei jää kiinni.

Tarina kuvan takana

Valitettavan harvoin itse on mahdollisuus saada luotsin otto- tai jättökuvia. Tässä laivassa se onnistui, sillä lastissa olevan laivan reelinki on samalla tasolla kutterin kanssa, joten kameran pystyi pitämään kaulassa. Päällikölle ollaan toivotettu hyvää matkaa ja luotsi on matkalla alas, jossa vene jo innokkaasti vartoo. Huomaa kesäisen sulat platformit veneessä, safety first!

 

Siitä jalustasta…

Kusti oli polkaissut sillä välin, kun olin töissä ja kaipaamani jalusta ilmestynyt läheiseen postiöfiisiin. Kurvasin siis sinne kumit vinkuen ensi töikseni.

Taivashan on pilvessä seuraavat viisi kuukautta ja täysikuu on toistaiseksi peruttu, joten ainakin aluksi pitää keskittyä arvioimaan kapistuksen teknistä puolta. Ehkä joskus tulevaisuudessa käy ilmi, mitä hyötyä siitä on. Ja pitääkö aina kaikesta olla jotain hyötyä? Pääasia, että on jalusta. Eihän sellaiseen ihmiseen voi luottaa, joka ei jatkuvasti kanniskele järjestelmäkameraa (Nikonia luonnollisesti) ja jalustaa repussaan ympäriinsä.

Päällisin puolin näyttää siltä, että Kiinasta on tullut laatua kerrankin. Esim. yhtään muoviosaa ei paketista löydy, vaan kaikki osat ovat alumiinia tai kumia. Pari kuusiokoloavainta seurasi mukana mahdollista purkamis- ja puhdistustoimenpiteitä varten. Samoin pikakiinnityslevy kameralle.

Tästä se lähtee...

 

Kasaaminen käy näppärästi. Jalat saa säädettyä kolmeen eri kulmaan, ja jatkopalat tulevat esiin yhdellä ranneliikkeellä. Keskiputki lähtee tarvittaessa irti, jos haluaa lisää tukevuutta. Vailla minkäänlaista referenssiä en osaa kyllä tukevuudesta muuta sanoa, kuin ettei se mihinkään hetku eikä notku. Ainakaan puolitoistakiloinen setti päällään vitkalaukaisinta käytettäessä. Isolla lintukalustolla voisi tilanne olla toinen, mutta sellaista ei ole tarkoitus hommatakaan. On se sen verran omituista puuhaa tuo lintujen tiirailu.

...mites tää kuulapään pannaus nyt on...

 

Så där!

Parasta on koko. Ei sitä jalustaa tulisi raahailtua, jossei se menisi näin pieneen tilaan. Painoa kuulapään kanssa on reilu kilon ja pituutta 30 cm. Siis kuljetusasennossa. Toisessa ääripäässä noin 140 cm.

 

Mieletöntä täysikuuta odotellessa tein kuvausmatkan meidän olohuoneeseen, josta oheinen kuva on napattu 20 s valotusajalla. Suurin homma oli saada kakarat ja koira pysymään poissa sen aikaa.

 

 

Blogi 1 v.

Tänään vuosi bloggailua täynnä. Yksi somevuosihan vastaa ainakin kymmentä normaalia, joten onhan sitä siinä…

Tämä on 138. postaus blogiin, joten keskimäärin vähän alle kolmen päivän välein on juttua pulpunnut. Ei tosin tasaisesti, sillä olen huomannut tässäkin olevan produktiivisia kausia, sekä hieman vähemmän sellaisia. Alkuinnostuksen jälkeen päätin nimittäin olla väkisin vääntämättä mitään. Jos ei ole aihetta tai kuvia, niin sitten ei ole. Mitä sitä vapaaehtoisesta harrastuksesta stressaamaan.

Tähän mennessä bloggailu on ollut varsin mukaansa tempaava juttu. On mukavaa nähdä lukijoiden määrän pikku hiljaa lisääntyvän. On mukavaa havaita, että itse oppii kuvaamisesta koko ajan lisää, vaikkei se vielä välttämättä kuvissa näykään. Pinnan alla kuplii… Odottakaas vaan, otan vielä Kaikkien Merikuvien Äidin (epähuomiossa todennäköisesti)!

Ennen kaikkea on ollut todella mukavaa huomata, miten paljon luotsi ammattina kiinnostaa. Kuulun niihin onnellisiin, jotka oikeasti pitävät työstään, joten on ollut kiva jakaa sen parhaita puolia myös muille. Saa nähdä, alkaako sitä toistamaan itseään toisen vuoden myötä. Toivottavasti osaan kehittyä kuvaajana ja kirjoittajana niin, että löydän asioihin uusia näkökulmia. Postaustoiveet auttavat myös asiaa, välillä ei tule mieleenkään, että tämä tai tuo asia saattaisi jotakuta kiinnostaa.

Blogin pitämiseen menee melko paljon aikaa, varsinkin kun yrittää saada sinne vain omia kuvia mukaan. (Okei, pari olen pöllinyt vaimolta, ja vieläpä kysymättä…) Tähän mennessä sitä on aina löytynyt, ja eiköhän se niin ole, että mukaviin asioihin aikaa aina jostain löytyy.

Kiitokset huomiosta tähän mennessä, jatketaan vuoteen kaksi!

 

Winter wonderland

Turpa huurussa...

Tuo kaikkien kaipaama talvi on täällä. Jäät tulivat pakkaskauden myötä ja tänä aamuna ropsautti pikkuisen kuorrutusta päälle. Nyt voidaankin ruveta spekuloimaan mahdollisella kevään tulolla ja jäiden lähtemisellä. Ihmismieli on siitä kummallinen, että se ei koskaan ole tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen, vaan aina pitää haikailla jo tulevaa.

Jotenkin on kiva, kun ikuinen lokakuu vihdoin loppui, vaikka meikäläisten hommia talvi vähän mutkistaakin. Veneet ja vehkeet on jäässä ja on liukasta. Ulkomaanelävä ei ole tullut ajatelleeksi, että jos luotsileidarit rikaa pari tuntia ennakkoon, niin tuloksena on veistoksellinen möykky laivan ulkosivulla. Pitää pestä jäitä pois laivan ja laiturin välistä, ennen kuin päästään kiinnittymään. Kestää, kestää… Koitetaan runnoa laivaa ympäri satama-altaassa, eikä meinaa tulla mitään. Luukut on jäässä, kaikki on jäässä. Jäärännikohtaamisia, murtajia, soittelua sinne tänne…

Kaikenlaista ylimääräistä. Mutta jotenkin toisaalta mukavaa. Tapahtuu kaikenlaista ja pitää vähän tsempata itsekin, jotta asiat sujuvat. Merenkulku ei olekaan sitä, että ajellaan gps:n avulla viivaa pitkin jalat pöydällä, vaan merimiestaidot on valjastettava käyttöön. Muuten ei Suomen talvesta selviä.

Ai niin, tiedättekö, mikä on mukavuusalueelta poistumisen äärimmäinen muoto? No, tietenkin paksuihin toppavaatteisiin sullottu ghanalainen, joka pieni kumivasara kourassa naputtaa jäätä ruuman luukusta 20 asteen pakkasessa. Sen kauemmaksi on vaikea päästä.

1/180 f11 ISO 400 30mm

Tarina kuvan takana

Lyöttäydyin jälleen kutteriin ottamaan kiipeilykuvasarjaa, koska sellaisia ei ymmärrettävästi yleensä ole tilaisuus ottaa. Ainakaan, jos itse on se kiipeilijä. Tässä esimakua rawina, julkaisen loput myöhemmin, kun olen saanut ne käsiteltyä. Pakko kai investoida kenttämallin kuvankäsittelylaitteistoon, eli macbookiin…