
Tätä olen spekuloinut ennenkin, mutta törmäsin jälleen tuttuihin tervetuliaissanoihin saapastellessani erään laivan brygalle. ”Perkkeele, saattana, minee rakasta sinu! Uksi, kaksi.”
Onhan se huvittavaa tietty, mutta asiaa syvemmin miettiessä tulee mieleen, että miten ihmeessä juuri edellä mainitut sanat ovat ylivoimaisesti kielemme tunnetuimmat. Ilman muuta joku mölö on mennyt ne opettamaan, en usko että ne ovat ensimmäisenä vaikkapa Berlitzin opetussuunnitelmassa. Eikä vaan joku, vaan jotkut, ilmiö on sen verran yleinen.
Toimii sama myös toisinpäin: osaan itsekin kiroilla mielettömästi venäjäksi ja alatyyliset ilmaukset ovat hienosti hallinnassa. Siitäkin huolimatta, että eihän niistä juuri hyötyä ole. Tarkemmin, kun mietin, niin em. finessejä osaan lisäksi ainakin espanjaksi, ranskaksi, italiaksi, saksaksi, puolaksi, ruotsiksi ja tietenkin englanniksi. Ja miksi ihmeessä? Kertooko se minusta jotakin ihmisenä?
Ei, sillä en ole niitä tietoisesti opetellut. Ne ovat vaan tarttuneet jostakin. Vahvasti, ei yhtään tarvitse muistella. Siksi olisi kiva tietää tuo oppimismekanismi ja voisiko sitä hyödyntää jotenkin järkevästi? Onhan se hauskaa osata sanoa ranskaksi ”paska”, mutta hyödyllisempää olisi osata kenties jotain muuta. Olisiko se tuo huumori kaiken takana? Vahva motivaatio oppimiseen syntyy siksi, että on hauskaa osata jotain? Toinen esimerkki: merikoulun lastiopin kemiasta muistan ainoastaan sen, että merkaptaanit ovat pitkäketjuisia pahalle haisevia hiilivetyjä. Muun muassa haisunäädissä on juuri näitä. Todella hyödyllistä.
Pedagogit ja lingvistit, tässä tilaisuutenne muuttaa maailmaa. Laittakaa opetussuunnitelmat uusiksi. Suostun vapaaehtoiseksi koekaniiniksi, jos joku haluaa opettaa minulle em. metodilla esim. ranskaa.