Lupasin tilittää kuvauskokemuksistani Lumia 1020:lla. No nythän kävi niin kuin yleensä käy, eli yksi asia johtaa toiseen. Into piukassa hyökkäsin siirtämään puhelimen raw-kuvia Macille huomatakseni, että eihän se pirulainen tue moista tiedostomuotoa. Siis Aperture, jota olen käyttänyt.
Se oli viimeinen naula arkkuun, olen tuohon Apertureen kaivannut päivityksiä jo pitkän aikaa, mutta ei ole kuulunut. Muun muassa linssikorjausta ei siihen saa. Sen siitä saa, kun ratsastaa vaan menneiden vuosien hypetyksellä. Äänestin jaloillani ja siirryin Adoben tuotteisiin. Ainakin vuodeksi, sillä tilasin Adobe CC -pilvipalvelun vuodeksi hintaan 12 €/kk. Photarin ja Lightroomin viimeiset versiot ovat käytössä, ja 20 GB pilvitilaa. Kukapa olisi uskonut viisi vuotta sitten, että pilven myynti on ihan laillista.
Ja säätämään… Ihan kauheasti ei ole vielä ehtinyt, mutta pikkuisen pintaa raapineena voin sanoa, että pokkaria en enää osta. Päivänvalossa ainakin tulee tosi hyvää jälkeä monsterikameralla. Ja rawit kun pitää päällä, niin saa kaivettua jälkikäteen vaikka mitä, niin kuin alla olevasta valotuksellisesti haastavasta tilanteesta käy ilmi.
Ennen PhotoshoppiaJälkeen PhotoshopinPokkariräpsy ulkosaaristossa
Ei Nikon kuitenkaan verkonpainoksi vielä jouda… Jo pelkästään se fiilis, kun ottaa sen kouraan, ja kuuntelee sulkimen laulua… Lisäksi puhelinkameraa on järkkäriin verrattuna armottoman hidasta käyttää.
Lopuksi toivotetaan kaikille kansalaisille rauhaisaa vapunaikaa oheisen Photaripelleilyn myötä, joka puolestaan on Nikonilla kuvattu.
Koska maisemat näyttävät tältä, on veneilykausi alkanut. Minäkin kävin tänään veneilemässä 585 jalkaisella. Koska olin nähtävästi hankkinut säästöluokan piletin risteilylle, sain paikan, josta näkyvyys oli hieman rajoitettu. Ihan käsittämättömän häiritsevää tuijotella mokomaa tolppaa.
Toistan itseäni kuin Esko Riihelä Liikenneradiossa männä vuosina konsanaan, mutta yrittäkää kestää. Tolpan takana pohtiessa tuli veneilykausi mieleen. Ja katveeseen jäävät veneet erityisesti. Näin pienten lasten isänä olisi ihan hirveää jyrätä lomaileva lapsiperhe alleen, joten kaino pyyntö jättää laivojen keulanedustat vapaaksi on alkavan kauden kunniaksi paikallaan. Ei nyt mitään väistämissääntöjuttuja, eikä purjelaivojen oikeuksia, mutta niin se vaan toimii paremmin. Edes toinen tietää, mitä toinen on tekemässä (laivat eivät esim. kryssi (enää nykyään) ja ne ovat menossa satamiin tai ulos sieltä (ei Borstöseen tai Jurmoon).
Varsinkin, jos yläkuvan kaltaista roinaa on laivan kannella, on huomaamattomaksi joutumisen vaara suuri, vaikka sieltä yritetäänkin kuikistella tarkasti, pylväiden välistä. Helposti jää satoja metrejä pimeää aluetta keulan eteen.
Hyvää kesää ja veneilykautta. Pysytään ehjinä ja ajellaan turvallisesti ja käydään vaikka Hannalla kahvilla.
Sattuipa tänään harvinainen luotsaus. Perämies halusi ajella koko väylän ihan itse. Yleensä ei ketään moinen kiinnosta. Hyvä, kun seuraavat, mitä luotsi puuhailee.
Mikäs siinä, hyvä ilma, pieni laiva, päiväsaika. Mutta. Kertaakaan ei kaverin pää noussut elektronisen merikartan maagisesta otteesta. Oli isot ikkunat ihan turhaan, joista olisi nähnyt oikean maailman. Tuli vaan mieleen se reaktio, mitä olisi tapahtunut gps:n pudotessa…
Mietin siinä vahtiessani väylällä pysymistä, että niinhän tämä menee. Autossa navigaattori pölisee että ”kahdensadanmetrinjälkeenkiilaakaveriojaanjakäännyvasemmalle”. Sadan metrin jälkeen sama uudelleen. Ja vielä kerran. Ja mehän käännymme, vaikka siinä olisi maailman reuna edessä. Itsekin tulee netistä katsottua paljonko ulkona on lämmintä. Ja roikuttua webin armoilla muutenkin.
GPS-signaalista on tulossa hyvää vauhtia ihan yhtä tärkeä asia kuin sähköstä. Kohta kehoitetaan radiossa pysymään sisällä, kun signaalissa on häiriö.
Teinitkin jo tunnustavat riippuvuutensa älyvärkeistä. Se, jos mikä, on hälyttävää. Vastaiskuun siis: nyt aipädi pois räpylästä ja ulkoilemaan. Niin kuin minä (aasinsiltojen kruunaamaton kuningas) juuri tein. Jos lähellä on majakka, kävele vaikka sinne. Se muistuttaa merenkulusta ennen värkkejä ja vermeitä
Tarina kuvan takana: Puhelin vaihtui Lumia 1020:een ja ”hirviökameraan”, jolla tämä on otettu. Kenttätestit alkaneet. Mielenkiinnolla odotan rawien käsittelyä. Mitähän kaikkea kuvista saa kaivettua? Raportteja siitä lähitulevaisuudessa.
Joku aika sitten joku jossain kysyi laivan käsittelystä. Siis siitä, kun se parkkeerataan laituriin ja sen sellaista.
Tässähän ne tärkeimmät...
Sehän on perinteisesti laivan kapteenin hommia hoitaa sellaiset, mutta usein joutuu (tai pääsee) luotsikin tarttumaan kahvoihin, kun kapteeni näin haluaa. Kapteenin sanahan on laki, senhän kaikki oppii jo pienenä.
Aika usein kysytään, että miten sitä ihan vieraan laivan käsittelystä selviää, joka on kyllä ihan hyvä kysymys. Välllä voi tuntua, ettei oikein mitenkään, mutta kyllä ne aina laituriin saadaan. Siispä itseanalysoimaan tämäkin asia. Kaikki luotsithan ovat entisiä merenkulkijoita, joten asiaan liittyvä yleissivistys on uran varrella tullut hankittua. Kaikki laivat ovat kuitenkin erilaisia, joten kyseiseen vesikulkuneuvoon joutuu adaptoitumaan. Henkilökohtaisesti se tapahtuu suunnilleen seuraavasti.
Havainnoidaan kyseessä oleva alustyyppi, sekä se, onko laiva lastissa vai tyhjänä. Täysi tankkilaiva verrattuna tyhjään konttilaivaan eroaa toisisistaan suunnilleen yhtä paljon kuin Pohjois-Korea verrattuna Etelä-Koreaan. Siis käsittelyn kannalta. Myös koolla on merkitystä. Noin ehkäpä yli 150 metriset laivat alkavat käyttäytyä kuin isot laivat, ne reagoivat käskyihin hitaammin ja liikkeet jatkuvat kauemmin. Tämä ei perustu mihinkään tieteelliseen, vaan ihan omaan mutuun.
Siellä lepää!
Tarkistetaan kyseessä oleva propulsio- ja peräsinjärjestelmä. Potkureita voi olla yksi tai kaksi, ne voivat olla kiinteälapaisia tai säätölapaisia. Yksipotkuriset vetävät aina pakilla jonnekin päin. Puhutaan vasen- ja oikeankätisistä laivoista sen mukaan, mihin suuntaan potkuri pyörii. Peräsin voi olla perinteinen, tai sisältää erilaisia flippejä tai fläppejä, ja niitä kutsutaan vaikka millä nimillä. Jos näin on, se on huomattavasti tehokkaampi kuin perinteinen peräsin. Peräsin ja potkuri voivat reagoida hitaasti tai nopeasti. Tämä selviää oikeastaan vain kokeilemalla.
Tarkistetaan löytyykö keulapotkuri. Sillä voi siirrellä keulaa suuntaan jos toiseenkin hitaissa nopeuksissa. Yleensä löytyy nykyisin, jos ei löydy, on isompien laivojen kohdalla edessä hinaajan tilaus. Keulapotkurit eivät pidä talvesta, silloin ne usein lakkoilevat. Ei luotsitkaan kyllä aina pidä, vaikkeivat lakkoilekaan.
Sitten on vielä muutama muuttuja, kuten tuulen suunta ja säätila yleisesti. Isommissa laivoissa tuuli voi aiheuttaa kymmenien tonnien voiman, joka tietysti pitää jollakin pystyä kompensoimaan.
Edellä mainittujen seikkojen ollessa tiedossa kokenut luotsi tietääkin jo karkeasti, miten laiva todennäköisesti tulee käyttäytymään, ja osaa sovittaa lähestymisnopeudet ja -kulmat sopiviksi, ja hioa kuvioita noin yleisesti. Aina joskus tulee pieniä yllätyksiä, mutta niihin on vain reagoitava nopeasti, ja vaihdettava taktiikkaa.
Varsin haastavaa on välillä oraalinen manoveeraus. Se tarkoittaa sitä, että joku on kiinni hallintalaitteissa, ja toteuttaa siellä käskyjä, joita luotsi antaa. Varsinkin, jos vain joka toinen käsky toteutuu. Veneilijät voivat kokeilla vaimon kanssa. Siinä en rupea neuvomaan, että kumpi on kummassa roolissa. Mutta onhan se vaikuttavaa, kun täydessä vierasvenesatamassa karjaisee ”Haard tu staarbourd, full astöön!”
Mikäs. Mukavaahan se on laivaa ajella laituriin. Se on sitä hommaa, jota luuli merenkulun olevan, ennen kuin rupesi merenkulkijaksi.
Näin alkavan venekauden kunniaksi, jokainen voi miettiä, että kannattako muuten ajella keulan edestä...
Vanha työmaani Saimaan kanava se avattiin taas liikenteelle talviunien jälkeen. Siitäpä tuli mieleen juttu, jonka meinasin kertoa työkavereille tässä alkuöisen luotsauksen jälkimainingeissa. Enpä kerrokaan, vaan laitan sen tänne.
Aikoinaan oli Kristina Brahe laivassa kipparina Kurjen Pekka, jonka monet Saimaa-piireistä muistavat. Siihen aikaan kanavassa uitettiin tukkilauttoja, ja Brahea vastaan oli tulossa hinaaja Helmi lautan kanssa. Pekka halusi tietää, miltä puolelta lautta ohitettaisiin, ja kutsui hinaajaa radiopuhelimella.
-”Hinaaja Helmi, tässä Kristina Brahe, kummalta puolelta sopii ohittaa?”
Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului vastaus.
-”No ruahe, tiällä Helemi Orvokki. Onhanse niinnii, että tämmösellä rupukalla kun reteliä ruttuun rettuuttaa, ni suapihan sitä männä kummalta puolelta tahtojaan.”
”Suomenna.” Oli Pekka tuumannut Savon mailta kotoisin olevalta ruorimiehelleen.
Voi olla, että nykymerenkulussa ilmaukset ovat täsmällisempiä, mutta elävyys on kyllä hieman kärsinyt. Täytynee tänä kesänä pistäytyä vaikka Savonlinnassa höyrylaivaristeilyllä, jospa sitä tavoittaisi palasen katoavaa kansanperinnettä.
Maailman merillä seilaa aika paljon edellisessä postauksessakin mainittuja lemmikkieläimiä. Nyt, jos äkkiä mietin, niin vastaan on tullut ainakin koiria, kissoja, papukaijoja, undulaatteja ja kilpikonnia. Onneksi ei mitään kovin eksoottista ja vihaista.
Muutama on jäänyt oikein mieleenkin. Niin kuin se koira, joka kärsi tilapäisestä peräpään halvaantumisesta. Se raahautui pelkällä etuvedolla luotsin jalkoihin, ja jäi sinne kohtalaisen pitkän luotsauksen ajaksi. Pian kävi ilmi, että takavedon lisäksi katalysaattorikaan ei toiminut kunnolla. Matka jatkui nokka nutturalla piskin päästellessä synkkiä pilviä jalkatilassa. Toivottavasti henkilökunta tajusi, että se oli koira, eikä luotsi.
Kerran erään laivan koira karkasi satamassaoloaikana. Sitä etsittiin kissojen ja koirien kanssa, mutta ei vaan löytynyt. Lopulta laivan oli pakko lähteä, ja hurtta jäi ahteriin. Kippari oli surkeana, koska lemmikki puuttui matkasta. Routa ajoi porsaan lopulta kotiin, mutta koska laiva oli jo matkalla, joutui nelijalkamatruusi päästelemään taksilla perästä seuraavaan satamaan. Kalliksi ne tulevat välillä elukoidenkin retket.
Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO on päättänyt, että suunnitelmissa olleet miehittämättömät laivat ovat liian vaarallisia, joten niiden kehittämisestä luovutaan. Koska merkittäviä kustannuspaineita merikuljetuksia kohtaan mm. rikkidirektiivin takia esiintyy, laivojen miehitysvaihtoehdoksi on tarjolla niin sanottu Navikoira, josta havainnekuva alla.
OOW
Suomalaiset kulkevat tässä asiassa kehityksen kärjessä, sillä Navikoira -sana on tunnettu ainakin Tampereella ja Pohjanmaalla jo kymmeniä vuosia. Ennen koirien laajamittaista käyttöönottoa on ratkaistava vielä useita ongelmia, kuten kuinka saada vahdissa oleva koira pysymään hereillä koko vahdin ajan. Dead man's alarmin sijaan on kehitteillä A cat in the neibourghood alarm.
Väsynyt vahtipäällikkö
Koulutus- ja praktiikkavaatimukset menevät niin ikään uusiksi, sillä nykyisten vaatimusten mukainen noin kymmenen vuotta on koirien elinikään suhteutettuna kohtuuton. Koulutuksen järjestäminen saattaa olla tavallisille koirakouluille liian kova pala, joten tarkoituksen soveltuvia merikoirakouluja ollaan perustamassa Helsinkiin ja ruotsinkielisille koirille Ahvenanmaalle.
Jäämme mielenkiinnolla odottelemaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Posted with Blogsy
luotsinblogi 