Ihan kielen päällä

Olen tässä luotsaillut jo kahta saksalaista sotalaivaa. Toisin sanoen istunut (tai seissyt, sotalaivassahan ei paljon istuksita) saksankielisessä kielikylvyssä kymmenisen tuntia. Se on aika harvinaista, että laivan brygalla käytetään muita kieliä kuin suomea, ruotsia tai englantia. Saksalaisia ei yleensä ole niin paljoa samassa laivassa, että riittäisi saksankieliseen keskusteluun. Eli yhtä enempää.

Ehkä noin neljännen tunnin kohdalla huomasin taas ymmärtäväni saksaa. Ihan hyvä niin, mutta ilmaisun keinot olivat vähissä. Ainoa, mitä on muistissa kouluajoilta, on ausbeimitnachzeitvonzu. Siitäkään ei sitä, mihin se liittyy.

Edellisessä kiteytyy mielestäni koululaitoksemme kieltenopetuspolitiikka. Miksi ei voida heti ensimmäisellä luokalla aloittaa vieraiden kielten puhumista? Iässä, jolloin ipanoille jää kaikki päähän. Kokeilkaa vaikka. Jos lyö vasaralla peukaloon ja huutaa ai v***u, niin voi olla ihan varma, että se sana jäi mieleen. Ei, kun odotetaan kolmanteen luokkaan, jolloin aletaan opettelemaan näitä anaufhintereitä. Jos ne jäävät kerran näin hyvin muistiin, niin varmaan jäisi se keskusteleminenkin.

Vaimo valitteli kerran, että englanti on ruosteessa, nimenomaan puhuminen. Minä siihen, että miten voi olla, kunnes tajusin, että tosiaan. Käytän englantia päivittäin, eihän sitä tarvitse sen kummemmin miettiä. Sama juttu meikäläisen saksan kanssa. Käyttää sitä pitäisi. Entäs ruotsin kanssa? Eihän sillä peruskoulun oppimäärällä tee mitään, kun ei siellä puhuta tarpeeksi. Kyllä niitä partisiipin preesenssejä joutaa sitten niistä mahdollisesti kiinnostuneet opettelemaan, kun småprat saadaan ensin luistamaan.

Toivottavasti opetusministeri sattuu lukemaan blogiani, niin saadaan tämäkin asia fiksattua kuntoon. Simple as that. Jos ei, niin kertokaa joku. Minä, jos kuka tiedän, että kielet ovat tarpeellisia.

Loppu.

t: Pakkoruotsin kannattaja

 

 

Hekokyytiä

Jokaisella on työurallaan päiviä, jotka muistaa hieman paremmin kuin toiset. Minulla ja työkavereilla oli tänään ehkä sellainen, sillä meneillään oleva Northern Coast 2014 -harjoitus rikkoi rutiinit. Venekyyti vaihtui helikopterikyydiksi, kun Puolustusvoimien NH90 heitti meidät saareen. Kolmen tunnin matka kesti 20 minuuttia. Aamulla lähtee joukko sotalaivoja kohti Turkua, jossa ne viettävät viikonlopun ennen siirtymistä harjoituksiin. Ja pitäähän sotalaivoissakin luotsi olla. Ei sitä muuten perille osaa. Sotalaivoja on luotsattu keisarinvallan aikoinakin, silloin paikallisten talonpoikien toimesta.

Kopterikyyti herätti luottamusta. On meillä aika vakuuttavia laitteita infrastruktuurissa. Laitteita, joilla pääsee lähes säässä kuin säässä kaukaisellekin ulkoluodolle muutama tonni tavaraa mukana. Se on kyllä jotain se. Syvä hiljaisuus. Sain sentään jonkun kuvan otettua puhelimella (unohdin järkkärin akun laturiin) roottorin pauhussa ja tärinässä. Tähän kyytiin voisi vaikka tottua.

Kuljetuskopteri NH90

 

The land of thousand islands

 

Perillä

 

 

Vuositarkastus

Mitämitä? Kumma musta verho laskeutuu yöksi saaristomaiseman ylle. Kastuu, vaikkei ole uimassa. Luotsivene hyppii ylös alas ja korvissa vinkuu. Erivärisiä valoja vilkkuu ympäriinsä. Kaikki ammatinvalintaan aikoinaan panostaneet ovat kaikonneet saaristosta.

Ai niin, se on syksy. Tuo joka vuosi yllätyksenä tuleva pieni mukava jakso elo-helmikuussa. Pääsikin taas unohtumaan. Syksyllä tehdään muistilistoja. Nosta laituri, pistä rotanmyrkkyä liiteriin, lannoita nurmikko ja tarkista lumikola.

Luotsin näkökulmastakin voisi laatia sellaisen. Esimerkiksi näin:

1. Opettele taas navigoimaan (mielellään melko äkkiä), ei riitäkään enää vasemman aivolohkon käyttö vajaateholla.

2. Lataa kurahousut reppuun. Kummallisia vyöryviä vesimassoja havaittu luotsipaikalla viime yönäkin.

3. Huokaise helpoituksesta, tänäkin vuonna oli vain hyvän merimiestaidon omaavia veneilijöitä ja kukaan ei jäänyt alle.

4. Tarkasta etelän lomamatkojen tarjonta ja päiväntasaajan seudun valtioiden ”palvelukseen halutaan luotsi” -ilmoitusten määrä (edellisvuonna ja ennen sitä 0).

Check. Valmiina ollaan. Syksyn kunniaksi liityin myös Twitteriin. Halukkaat voivat aika ajoin tarkistaa, josko joku englanninkielinen neronleimaus olisi päässyt ilmoille @OTaipale

 

Menovinkki

Pilotin virallinen menovinkki: käykääpä katsomassa Suomenlinnan museossa monien luotsienkin hyvin tunteman valokuvaajan Jacopo Brancatin näyttely ”A bridge to the future”. Se on avoinna ensi maaliskuuhun asti, joten vähän kauempaakin vielä ehtii. Vaikka hevosella. Näyttely kertoo perinnepurjelaivoista ja Suomenlinnan telakasta.

Kärvistelen ideatyhjiössä valokuvauksen suhteen, joten oli ilo katsella hienoja otoksia laivoista. Ennen kaikkea itseäni miellyttää ihmisten kuvaaminen. Mahtavaa, kun ihan tavallisen tuntuisesta tilanteesta saa oikean valon tai ilmeen ansiosta hienon kuvan. Tylsä kesävalo alkaa olla ohi, ja kontrasteja on kohtapuoleen tarjolla, joten olettaisin piristyväni valokuvauksen saralla, ja näin blogikin saisi vähän vauhtia. Mikähän siinä on, että tykkään varjoista ja vähän pimeistä kuvista?

Niitä oli Suokin museossa tarjolla mukavasti.

Thanks Jacopo, great job once again! It was so nice to see your cool photos of the beautiful ships and people around them.

 

 

Kuinka purjehtijaksi tullaan

Selailin Nettivenettä, mitä ei pitäisi tehdä, koska se joko tulee todella kalliiksi, tai sitten saa muuten vaan armottoman venekuumeen. Huomasin, että lähistöllä oli myynnissä optimistijolla. Se kylpyamme, josta kasvaa kovan luokan purjehtijoita, koska ulkomuodostaan huolimatta se opettaa lähes kaiken, jota purjehduksessa tarvitaan.

No ei siinä mennyt tuntia kauempaa, kun sinapinvärinen kaukalo oli vaihtanut omistajaa. Myyjä lupasi vieläpä toimittaa sen illansuussa (7-vuotias asetti sen kaupan ehdoksi). Lapset kantoivat tien viereen jakkarat, joista pystyi vahtimaan, josko odotettu kuljetus jo saapuisi. Saapuihan se, tosin tuuli oli jo illaksi tyyntynyt, mutta se ei ollut vesille lähdön este. Jokainen jollaillut tietää, että peräsintä vemputtamalla pääsee yllättävän kovaa.

Tänään tein sitten ihmiskokeen. Viritin purjeen ja systeemit ja pidin viiden minuutin briefingin, josta kuunneltiin ehkä vajaa kaksi, ja tönäisin kakarat pelastusliiveissä vesille. Seurasi alkuhässäkkää ja vahinkojiippejä. Pikku hiljaa hässäkkä alkoi muistuttaa purjehtimista. Lapset ovat taitavia keksimään asioita, jos siihen antaa mahdollisuuden.

Purjehtiminen on lapsille muutakin kuin vain mennään veneeseen ja purjehditaan. On ihan oma vene, jolla saa mennä mihin haluaa (näköpiirissä). Se on samaa vapaudentunnetta, mitä purjehdus aikuisille antaa. Kyllä se Mårtenssonin Lasse oli ihan oikeassa.