Olen tässä luotsaillut jo kahta saksalaista sotalaivaa. Toisin sanoen istunut (tai seissyt, sotalaivassahan ei paljon istuksita) saksankielisessä kielikylvyssä kymmenisen tuntia. Se on aika harvinaista, että laivan brygalla käytetään muita kieliä kuin suomea, ruotsia tai englantia. Saksalaisia ei yleensä ole niin paljoa samassa laivassa, että riittäisi saksankieliseen keskusteluun. Eli yhtä enempää.
Ehkä noin neljännen tunnin kohdalla huomasin taas ymmärtäväni saksaa. Ihan hyvä niin, mutta ilmaisun keinot olivat vähissä. Ainoa, mitä on muistissa kouluajoilta, on ausbeimitnachzeitvonzu. Siitäkään ei sitä, mihin se liittyy.
Edellisessä kiteytyy mielestäni koululaitoksemme kieltenopetuspolitiikka. Miksi ei voida heti ensimmäisellä luokalla aloittaa vieraiden kielten puhumista? Iässä, jolloin ipanoille jää kaikki päähän. Kokeilkaa vaikka. Jos lyö vasaralla peukaloon ja huutaa ai v***u, niin voi olla ihan varma, että se sana jäi mieleen. Ei, kun odotetaan kolmanteen luokkaan, jolloin aletaan opettelemaan näitä anaufhintereitä. Jos ne jäävät kerran näin hyvin muistiin, niin varmaan jäisi se keskusteleminenkin.
Vaimo valitteli kerran, että englanti on ruosteessa, nimenomaan puhuminen. Minä siihen, että miten voi olla, kunnes tajusin, että tosiaan. Käytän englantia päivittäin, eihän sitä tarvitse sen kummemmin miettiä. Sama juttu meikäläisen saksan kanssa. Käyttää sitä pitäisi. Entäs ruotsin kanssa? Eihän sillä peruskoulun oppimäärällä tee mitään, kun ei siellä puhuta tarpeeksi. Kyllä niitä partisiipin preesenssejä joutaa sitten niistä mahdollisesti kiinnostuneet opettelemaan, kun småprat saadaan ensin luistamaan.
Toivottavasti opetusministeri sattuu lukemaan blogiani, niin saadaan tämäkin asia fiksattua kuntoon. Simple as that. Jos ei, niin kertokaa joku. Minä, jos kuka tiedän, että kielet ovat tarpeellisia.
Loppu.
t: Pakkoruotsin kannattaja