Niin se mennä humahti taas työviikko ja istun junassa matkalla kotiin sykeantureineni ja sylkinäytteineni (ks. edelliset postaukset). Saa nähdä, kohoaako sykkeet enempi jouluhössötyksessä kotona, kun mitä ne työviikolla kohosivat.

On karmeata katsella unipäiväkirjaa. Nukunko tosiaan noin vähän? Ei sillä. Tilaisuus olisi ollut enempäänkin, mutta jotenkin se nukkumaanmeno aina venyy, vaikka tietää, että pitäisi laittaa jo pää tyynyyn. Sen ainakin tiedän, että tästä lähtien luen vain sellaisia tutkimuksia, joissa todistetaan kahvin terveysvaikutusten puolesta. Ei yhtään päivää tainnut mennä alle kymmenen kupin. Viikon helmenä tanään eteen tarjoiltu kaputsiino täydellisellä kreemalla varustettuna.

Samainen laiva kruunasi kaikin puolin työviikon. 18 metrin tuulessa laituroidessa piti oikeasti pitää kieli keskellä suuta ja hinaajat huusivat hoosiannaa. Minä radioon. Jälkeenpäin tuli kyllä hyvä fiilis, olisiko niitä onnistumisen kokemuksia, joita itse kukin työelämässä (ja miksei muussakin elämässä) tarvitsee? Fiilistä nosti vielä matkalla tarjoiltu kolmen ruokalajin lounas, valkosipulin haju haihtuu kenties ensi kesäkuussa. Että voi Italia olla hieno maa ainakin ruokien puolesta.

Joulun odotusta. Sataisi nyt lunta silleen pystysuorassa eikä vaasuorassa.

Eräässä vakiokulkijassa on laivakoira nimeltä Filemon. Filemon on sileäkarvainen mäyris ja se suhtautuu luotsiin kuin pientonnistovarustaja konsanaan, rähisee ja hyökkää lahkeeseen kiinni samantien, kun astuu brygalle. Hetken rauhoituttuaan Filemon laskee kyllä irti ja antaa luotsin tehdä työnsä. Muutama haukahdus saattaa silloin tällöin päästä, jos ollaan linjalta sivussa tai pakkia otettaessa tärisee.

Eilen sitten yllättäen Filemon oli aivan rauhallisesti, eikä lahkeeseen ilmestynyt ylimääräisiä naskalinjälkiä. Tunsin yhtäkkiä pimeydessä, että jokin mönkii jalkaa vasten. Filemon ilmestyi kerjäämään rapsutuksia. Toki luotsilla sen verran aikaa oli. Taisi ymmärtää, että syysmyrskyssä luotsi on tärkeä kaveri. Tai sitten hyvän asiakassuhteen solmimiseen menee vain oma aikansa.

Taisin jossain vaiheessa mainita, että meillä on menossa ”Yö väylällä” -niminen tutkimus, jossa tutkitaan yötyön vaikutuksia logistiikkarattaan psyykkiseen ja fyysiseen olemukseen. Omalla kohdallani se alkoi tällä viikolla, kun Työterveyslaitoksen edustajat jakoivat nipun tavaraa, joilla sisäinen Pikku Kemistini voi tutkailla itseään seuraavan parin viikon ajan. Lisäksi jaettiin neuvoja, joilla tutkimuksen pitäisi hoitua.

Ranteeseen kiinnitettiin aktigrafi, joka mittaa mahdollisia elonmerkkejä hereillä oltaessa, sekä nukkuessa unen laatua. Pitää muistaa painaa sen nappulaa aina nukkumaan mennessä ja herätessä. Jännitti heti pirusti, että nukunko tarpeeksi laadukkaasti, enkä siksi saanut unta. Koitin huijata pitämällä käden ihan paikallaan, jotta kone luulisi minun nukahtaneen. Saa nähdä, onnistuinko.

Lisäksi pidetään unipäiväkirjaa, johon kirjataan unijaksot, työjaksot ja itsearvioidaan numeroasteikolla vireystilaa ja sen sellaista, sekä merkataan juotujen kahvikuppien määrä. Otin tutkijoilta heti luulot pois nukkumalla 2 x kolme tuntia ja juomalla alun toistakymmentä kahvikuppia ensimmäisen vuorokauden aikana. Vireystila hyvä. Ei sitä pienestä lannistuta heti.

Jossain vaiheessa pitäisi mitata sykettä pari vuorokautta putkeen tämän viikon aikana. Taidan säästää viikonlopun luvassa oleviin myrskyihin. Voi olla, että pääsee eläkkeelle, kun lataa kunnon numerot tauluun tuulen kanssa tapellessa. Sylkinäytteitäkin pitäisi ottaa ja säilöä ne koeputkiin. Sitä en taida yrittää ainakaan luotsatessa. Voi kärsiä uskottavuus, jos alkaa putkia levittelemään kesken kaiken siinä.

Hyvä se on, että tutkitaan. Vaikka tiedän kyllä jo valmiiksi, että yötyö ei ole kovin tervettä kenellekään. Blogiinkin tulee ihan levottomia juttuja näin öisin. Nyt pitää heittää vaakatasoon ja pistää aktigrafi taas väijymään kyljen kääntöjä.