Niin se mennä humahti taas työviikko ja istun junassa matkalla kotiin sykeantureineni ja sylkinäytteineni (ks. edelliset postaukset). Saa nähdä, kohoaako sykkeet enempi jouluhössötyksessä kotona, kun mitä ne työviikolla kohosivat.

On karmeata katsella unipäiväkirjaa. Nukunko tosiaan noin vähän? Ei sillä. Tilaisuus olisi ollut enempäänkin, mutta jotenkin se nukkumaanmeno aina venyy, vaikka tietää, että pitäisi laittaa jo pää tyynyyn. Sen ainakin tiedän, että tästä lähtien luen vain sellaisia tutkimuksia, joissa todistetaan kahvin terveysvaikutusten puolesta. Ei yhtään päivää tainnut mennä alle kymmenen kupin. Viikon helmenä tanään eteen tarjoiltu kaputsiino täydellisellä kreemalla varustettuna.

Samainen laiva kruunasi kaikin puolin työviikon. 18 metrin tuulessa laituroidessa piti oikeasti pitää kieli keskellä suuta ja hinaajat huusivat hoosiannaa. Minä radioon. Jälkeenpäin tuli kyllä hyvä fiilis, olisiko niitä onnistumisen kokemuksia, joita itse kukin työelämässä (ja miksei muussakin elämässä) tarvitsee? Fiilistä nosti vielä matkalla tarjoiltu kolmen ruokalajin lounas, valkosipulin haju haihtuu kenties ensi kesäkuussa. Että voi Italia olla hieno maa ainakin ruokien puolesta.

Joulun odotusta. Sataisi nyt lunta silleen pystysuorassa eikä vaasuorassa.