Vanheneminen. Pelottava ilmiö, jonka alkaa havaita tässä neljänkympin tienoilla viimeistään. Miten se tuo jalka nousi noin kankeasti? Ai tuostako pitäisi hypätä? Noin pienellä kirjoitettu…?
Seuraa vastareaktio, jota kutsutaan liikunnaksi. Ehkä vanhenemisen voi pysäyttää, jos juoksee sata kilometriä viikossa, hiihtää ja pyöräilee. Omalla kohdallani reaktio on näkynyt voimakkaammin viimeisen vuoden aikana.
Liikuntaahan harrastetaan siten, että ensin mennään kauppaan ostamaan tarvittavat varusteet. Mielellään parhaat mahdolliset ja joka lajiin. Hiihtotakissahan ei voi juosta. Eikä juoksukengillä suunnistaa. Kun varustevuori on (osin vaimolta salaa) saatu kuskatuksi kotiin, valitaan parhaiten keliin sopiva urheilulaji ja aloitetaan heti täysillä.
Viikko pari sujuu hienosti, suorastaan tuntee, kuinka kunto on kohonnut ja olo on vetreä kuin nuorella notkealla puumalla. Mitä nyt vähän paikat on jumissa. Yhtenä aamuna ei sitten meinaa päästä sängystä ylös. Juoksuaskeltakaan ei voi ottaa ilman infernaalista polvikipua. Selkä on jumissa. Sykemittarista on patteri lopussa ja sataa räntää. Liikkumismotivaatio on tiessään.
Jotain jää kuitenkin takaraivoon. Olisiko olemassa järkevämpi tapa? Lasketaanko parin kilometrin kävelylenkki liikunnaksi? Mitä jos etenisi varovasti ja ei heti painaisi sata lasissa? Sain kehnosta talvesta huolimatta hiihdettyä pari sataa kilsaa – pertsaa, siinä voi ottaa rennomminkin, jos meinaa happi loppua. Nyt teen varovaisia juoksulenkkejä. Venyttelen ja luen iltarukouksen. Helsinki City Runiin ajattelin osallistua, koska meiltä on lähdössä sinne porukka. Jos vaan pysyy paikat ehjinä, katsotaan nyt.
Ette muuten naiset tiedä, miten hankalaa se on tämä miehen elämä. Kaikki pitää tehdä vaikeimman kautta. Aina.
luotsinblogi 
Nyt on pakko kysyä, että miksi muka miehen elämä olisi tässä suhteessa naisen elämää hankalampaa? Itse ainakin tunnistan kaiken tämän omasta elämästäni. Tai no, vielä ei ole tarvinnut fontteja suurentaa, siis vielä. Mutta esimerkiksi vuosi sitten innostuin juoksemisesta sillä seurauksella, että aloitettuani nollatasolta 3-4 viikottaista 3-5 km lenkkiä parin viikon aikana, en pystynyt kävelemään normaalisti seuraavaan kuukauteen. Ja hierojalla ravasin kymmenisen kertaa lihaskalvoja, pohkeita ja lonkankoukistajia avauttamassa. Enkä muuten ole juossut sen jälkeen. Siitä huolimatta ostin viime lauantaina uudet juoksulenkkarit, kun olivat niin hyvät jalassa ja makeen näköiset….
Noo… Enhän mä miesten käytöstä yleistää voi, mutta meillähän se menee niin, että minä innostun jostain, jolloin vaimo järkevästi ehdottaa, että kannattaako kuitenkin tehdä näin tai näin. Tietenkään en usko, ja hakkaan päätä seinään, kunnes on pakko kääntää takkia ja myöntää virheensä. Olen jo tosi hyvä myöntämään virheitä.
Juokse vaan sinnikkäästi, kyllä se siitä lähtee kun ottaa alun vieläkin varovammin 🙂
Taisitkin keksiä tuon jujun tuossa tekstissä. Ei ihan sata lasissa kannata ottaa heti alkuun vaan antaa tavallaan itselleen helpon porkkanan alkuun ja pikkuhiljaa asettaa sitä asteittain kauemmaksi ja kauemmaksi. Jos vaikka satasen sijaan laittaa ensin sen vitosen tai kympin lasiin. Keho adaptoituu perässä ja kun antaa ajan kulkea ja uuden tavan samalla juureutua, alkaa huomata positiivisia muutoksia ja nehän ovat niitä makeita juttuja.
Psyyke on vähän sellainen, että jos jokin uusi asia on kokemuksellisesti turhan epämiellyttävää, se pistää aikalailla vastaan eikä suostu muodostamaan siitä tapaa. Liikkumisen iloa!