Törmäsin lupaavaan blogiin ja se sai minut ajattelemaan erästä tapausta joitain vuosia sitten.

Luotsailin varmaan ensimmäisiä bulkkereita omin nokkineni, eikä ollut niiden suhteen ihan hirveää kokemuspankkia, mistä ammentaa. Lähestyttiin satamaa ja otettiin vauhti alas, jolloin sivutuuli vaikuttaa enemmän, eli resultanttivektori kääntyy enemmän sivulle hienosti sanottuna. Kaksi hinaajaa oli kytkettynä ja koko paketti ihan hanskassa.

Huomasin, että koko höskä sortuu sivutuulen vaikutuksesta kohti matalikkoa. Kippari seisoi vieressä eikä sanonut mitään. Oletan kyllä, että huomasi saman asian. Yht’äkkiä en osannutkaan tehdä mitään. Mietin, että kai se siitä menee ja toisaalta paria vaihtoehtoa, mitä asialle voisi tehdä. Jossain prosessorin uumenissa jotkut radat törmäsivät niin, että toimintakyky laski. Oli vaikea tehdä päätöstä, vaikka se olisi pitänyt tehdä heti.

Jäätyminen ei kestänyt onneksi kovin pitkään ja sain tehtyä ihan hyvän asian, jolloin tapahtumaketju pysähtyi.

Kaksi asiaa pohdittavana. Miksi kippari ei sanonut mitään, vaikka varmasti huomasi mitä oli tapahtumassa? Vastaan tähän ihan itse. Hän sattui olemaan kulttuurista, johon ei kuulu toisen (varsinkaan auktoriteetin, joksi luotsi välillä valitettavasti muodostuu) työnteon ja päätösten kyseenalaistaminen. Ihmettelen miten valtava on tapojen omaksumisen ja kulttuurin vaikutus, koska suu ei aukea silloinkaan, kun toisessa vaakakupissa on mahdollisesti miljoonien aineelliset vahingot. Ajatusketjun seuraava osa: olisiko tätä mahdollista vaikka koulutuksella poistaa? En puhu pelkästään merenkulusta, vaan sama asia on eri muodossa vaikka yritysmaailmassa. Väärä päätös tai mikä pahempaa, päättämättä jättäminen ja firma kärsii nahoissaan. Silti ei uskalleta sanoa mitään.

Toinen asia. Itse ilmiö. Onko sillä nimeä tai onko sitä tutkittu? Vatulointi, sanoisi eräs poliitikko. Jos ei ole tutkittu, kannattaisi ehkä ruveta, sen verran inhimillisestä tekijästä on eri yhteyksissä puhetta. 

Nykyään tunnistan ilmiön itsessäni. Toimenpiteisiin on ryhdyttävä ennen kuin point of no return on ohitettu. Yleensä ensimmäinen ajatus on oikea ja paras. 

Liittykö vatulointi jotenkin ihmisen ammoisiin suojamekanismeihin? Onko parempi odotella puussa, että sen juurella oleva sarvikuono kyllästyy, kun yrittää savannin yli nopeasti karkuun?

Sitä miettiessä hyppään Mariellaan, joka saa kuskata minut lomalle. Hähää, te jotka piditte ne kesäkuun sateissa.

  
Kovasti on toivottu kuvausta komentosillan nappulaviidakosta. Ainakin miespuolisia ikuisia pikkupoikia se kiinnostaa. Itsekin taidan tätä tässä kirjoitella, koska käsiini osui aikoinaan neliväriesite, jossa luki isolla Tule merille-Kom till sjöss ja taustalla taisteluplaneetta Galacticaa muistuttava värivaloviidakko, jota kaluunapukuiset herrat peukaloivat. Sen kuuluisan kysymyksen ”Miten niiku omasta mielestä meni?” olisi sitten seuraavana kesänä voinut esittää, kun kädessä oli ruostepyssy ja niiden värivalojen lähelle pääsi ainoastaan pölynimuri kourassa. No niin, piti puhua  laitteista, eikä kertoa merimiesjuttuja.

Tärkein laite omien silmien ohella, millä laivaa navigoidaan saaristossa, on tutka. Ai miksikö? No, jos katsotaan alla olevaa kuvaa, jossa esiintyy elektroninen kartta, niin siinähän tämä Rajakarin ympäristö näyttää varsin rauhalliselta. Ei ole virtuaalisesti havaittu liikennettä.

  
Tutkassa totuus on toinen. Eikös se Veikko Lavikin laulanut aikanaan, että ”Turkulaisia on kuin muurahaisia, ne loputonta polkuansa taivaltaa. On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia, niin ettei heitä toisistaan voi eroittaa…” Siis kaikki, joissa on sininen häntä, ovat muskel- tai segelbootteja.

  
Ammattiliikenteellä ja joillakin veneillä on toki AIS-transponderit, joiden avulla ne näkyvät virtuaalisesti. Mutta ei naapurin Erkin soutuvenessä eikä lutfisk-Pärren snurrassa. Tutka erottaa nekin, kuten kuvasta näkyy.

  
Iso romantiikkaratas komentosillalla on historiaa. Autopilotti on päällä lähes koko ajan. Suunnanpito- ja kääntämislaitteisto olisi parempi nimi sille, sillä ei se automaattisesti tee mitään. Ennen kuin joku ehtii saivartelemaan, kehittyneimmät laitteet saa seuraamaan trackiä, mutta se on saaristossa sen verran heikon lenkin (GPS) takana, ettei niin tietääkseni ainakaan laivakokoluokassa toimita. Ei sellaista nuoremmankaan luotsin verenpaine kestä. Kuvassa näkyy yksi parhaimmista, ellei paras laite (ei, ei ole EMRI maksanut minulle mitään, vaikka saa maksaa kyllä, jos haluaa, sitten vasta alan mainostaa tosissaan). Tikkua oikealle ja vasemmalle kääntämällä saa kurssin muuttumaan, ylös ja alas säädetään radiusta, eli kääntösädettä. Molemmat saa asetettua myös ennakkoon, jolloin laiva lähtee kääntymään ennakkoon määriteltyä kaarta pitkin nappia painamalla. Kyllä on helppoa ja mukavaa. Vastaavasti löytyy myös niin huonoja laitteita, ettei oikein meinaa Itämeri piisata ja pitää ajaa käsiruorilla, jottei ihan holtittomaksi mene matkanteko.

  
Toisin kuin esimerkiksi lentokoneissa, laivoissa on siivillä yleensä ohjauspulpetti. Siiveksi sanotaan siis komentosillan sitä osaa, joka sijaitsee keskeltä katsottuna sivussa. Oikein isoissa laivoissa se on oikeasti vähän siiven muotoinen. Siivelle mennään paaksaamaan paatti kaijaan. Eli tekemään satamamanoveerit, koska sieltä saattaa nähdä paremmin. Kuvassa olevassa mallissa näkyy karttanäytön alapuolella konetelegrammi, jolla säädetään potkurin lapakulmia. Siis käännetään potkurivirta eteen tai taakse. Vasemmassa laidassa on keula- ja peräthrustereiden ohjausvivut. Jälkimmäinen varuste on harvinaisempi laivoissa. Oikeassa alakulmassa on ruori. FU eli follow up -tyyppinen.

Muu brygalla oleva sälä on enimmäkseen erilaisia katkaisijoita, radioita, hätäpysäytyksiä ja sen sellaisia. Lisäksi vitaaleja laitteita (tutkat, hyrräkompassit ym.) on aina kaksi, joten kyllähän siinä roinaa kertyy paneeliin. Ongelma nykyisin ei olekaan tiedon puute, vaan juuri sillä hetkellä tarvittavan tiedon suodattaminen. Insinööri kun laittaa kaiken mahdollisen esille, kun sen kerran pystyy tekemään. Ja ne hälytykset. Koko ajan joku piippaa, vaikka voisi ihan hyvin olla piippamattakin. Esimerkiksi suurin osa elektronista merikartoista on sitä mieltä, että akuutti kivelleajovaara on saaristossa päällä.

Oikeassahan ne toisaalta ovat, mutta tarviiko siitä koko ajan olla muistuttamassa?

  
Merenkulkijoiden englanninkielessä on loistava termi, joka tarkoittaa ”lähitulevaisuudessa”. Tarkkaa aikaa on mahdoton määritellä, mutta se on enemmän ennemmin kuin myöhemmin. Ei puolen tunnin päästä, ennenminkin se osuu ajanjaksoon 2-15 minuuttia. Termin nimi on ”faifminits”.

Kaikki on aina ”faifminits”. Kun laivan koneet startataan, ne on ”ready in faifminits”. Samoin gangway saadaan ylös tai kippari tulee ”in faifminits”. Voisi tietysti käyttää termiä ”soon”, mutta se jättää vähän nälkäiseksi. Pitäisi tietää vähän tarkemmin. Tähän ”faifminits” on loistava. Voi halutessaan kuvitella, että viiden minuutin päästä, vaikka kaikki tietää, ettei se pidä paikkaansa.

Suomeksi se ei toimi yhtään. Jos suomalaiselle sanoo viisi minuuttia, se on viisi minuuttia. Kuuden minuutin päästä on jo hermot riekaleina. Valehteli mokoma!

Finessi on sitten ”tuuminits”. Se tarkoittaa ihan heti. Yleensä ”tuuminits” on noin kymmenen sekuntia. ”Tuuminitsillä” saa kärsimättömämminkin luotsin rauhoitettua. Otsasuoni vetäytyy takaisin paikalleen ja puna naamalla laskee. Kokenut kippari iskee ”tuuminitsillä”, jos ”faifminits” on livahtanut pitkäksi.

Kaikki on aina helpompaa, kun tietää termien oikean merkityksen. Kysykää vaikka poliitikoilta.

 

 
Tämä ei nyt liity luotsaamiseen millään tavalla, mutta ansaitsee tulla kerrotuksi.

Sain viime syksynä päähäni kokeilla taas juoksemista pitkän tauon jälkeen. Alkuinnostuksen huumassa ilmoittauduin kevään Helsinki City Runille. Ei sitä juoksemista montaa viikkoa kestänyt, kun polvia koski niin, että soi ja juoksut oli siltä erää juostu. Siirryin siis suksille. Pertsa -sellaisille, koska kunto eikä tekniikka riittänyt luisteluun. Kevään tuleva puolikas oli takaraivossa. Ei oikein kehdannut peruakaan, joten Intärsporttiin ja uudet tossut ja sensorit ja kaikki muutkin hilavitkuttimet kantoon.

Rauhallisempi aloitus -ja kas: mikään paikka ei ollut kipeä ja sain treenata puolikkaalle pari kuukautta rauhassa. HCR meni ilman suurempia tuskia vähän päälle kahteen tuntiin.

 -Ai mitä? Maratonille? Joo, kai mä voin lähteä. Armoton treenisessio päälle. Golfpallojakaan ei oikein kerennyt lyömään metsään. Kunnes. Eräänä viikkona piti sitten juosta pari puolikasta ja joku lenkki siihen vielä päälle. Ylirasituksesta toinen lonkka ei kestänyt kunnolla edes kävelyä, ja juoksut loppuivat taas siihen. Kuukauden stoppi kaikkeen juoksemiseen.

Ajattelin perua koko maratonin, mutta kävin pari viikkoa sitten piruuttani kokeilemassa viidentoista kilsan lenkkiä, joka meni hyvin. Löytyi hyvä kuntohoitaja, joka järjesteli lantion seudun palikat kohdalleen. Ei koskenut mihinkään. Pitäiskö yrittää…?

No piti. Kassi olalla marssin eilen Stadikan parkkiksella olleeseen vaatteidenvaihtotelttaan. Heti ovelta näky oli pysäyttävä. Rivi alastomia karvaisia takapuolia, joiden omistajat sivelevät vaseliinia kulkusiin ja mumisevat keskenään Suunnon rannetietokoneiden ominaisuuksista. Täältä siis on peräisin kaikki maailman testosteroni.

Lähtöviivalla kauhun sekainen epäusko. -Ei saakeli, en ole juossut yhtään pitkää lenkkiä kuukauteen, ei oo mitään mahdollisuuksia onnistua… Ampaisin neljän ja puolen tunnin jänöjen perään, koska kuvittelin sen olevan tarpeeksi hiljaista vauhtia. Reitti oli hieno, Ruskiksen kautta Munkkaan ja sieltä Kaskisaaren kautta Lauttasaareen ja edelleen Kaivarin kautta kohti Kauppatoria. Juoksu oli mukavaa ja merenrantamaisemat hienoja. Täähän sujuu…

Kunnes… Eka puolikas juostu ja Baanaa pitkin kohti Musiikkitaloa. Ja BANG! Mieletön kramppi toiseen takareiteen. Tähänkö se jäi? Ei sentään. Olin varannut (hienointa mahdollista ranskalaista puhdistamatonta) merisuolaa matkaan. Pari hiutaletta kielen alle ja yritys juoksemaan. Tokalla onnistui ja matka jatkui.

Voimat alkoi olla lopussa ja kilsoja takana 26. Ne hullut, jotka ovat kokeilleet tätä ennen minua, sanovat että väsymys menee ohi. Oikeassa olivat. Rämmin jollain ilveellä kolmeenkymppiin, jossa oli energiageeli tarjolla. Pysähtyä ei enää voinut, sillä jalat kramppasivat saman tien, jos otti kävelyaskeleen. Jänöt olivat loikkineet jo horisonttiin. 36 kohdalla tajusin, että jäljellä on enää normaali iltakävelylenkki ja ensimmäisen kerran tuntui siltä, että saattaisi päästä maaliin. Vedin kaikki mahdolliset suolakurkut ja banaanit, joita juottoasemilla oli tarjolla. Eikös se eka heppu, joka juoksi tämän kuollut maalissa? Ei mikään ihme.

Viimeiset pari kilsaa oli aivan kidutusta. Ei edes Töölönlahti maisemineen jaksanut piristää. Teki mieli napata kaljatuoppi matkaan viereiseltä terassilta.

Sitten se vaan tuli. Maali. Saman tien, kun pysähtyi, jalat jähmettyi puikoiksi. Aika 4:34. Jänöt ei sittenkään karanneet kuin neljä minuuttia. Ja me päästiin maaliin koko Finnpilotin porukka!

No ensi vuonna sitten kyllä harjoittelen. Maltillisesti. Sittenhän sitä voi pestä vaikka minkä kenialaisen. Kunhan ensin opin taas kävelemään normaalisti. Toivottavasti sattuu vähän matalampia laivoja ensi viikolla.