Tämä ei nyt liity luotsaamiseen millään tavalla, mutta ansaitsee tulla kerrotuksi.

Sain viime syksynä päähäni kokeilla taas juoksemista pitkän tauon jälkeen. Alkuinnostuksen huumassa ilmoittauduin kevään Helsinki City Runille. Ei sitä juoksemista montaa viikkoa kestänyt, kun polvia koski niin, että soi ja juoksut oli siltä erää juostu. Siirryin siis suksille. Pertsa -sellaisille, koska kunto eikä tekniikka riittänyt luisteluun. Kevään tuleva puolikas oli takaraivossa. Ei oikein kehdannut peruakaan, joten Intärsporttiin ja uudet tossut ja sensorit ja kaikki muutkin hilavitkuttimet kantoon.

Rauhallisempi aloitus -ja kas: mikään paikka ei ollut kipeä ja sain treenata puolikkaalle pari kuukautta rauhassa. HCR meni ilman suurempia tuskia vähän päälle kahteen tuntiin.

 -Ai mitä? Maratonille? Joo, kai mä voin lähteä. Armoton treenisessio päälle. Golfpallojakaan ei oikein kerennyt lyömään metsään. Kunnes. Eräänä viikkona piti sitten juosta pari puolikasta ja joku lenkki siihen vielä päälle. Ylirasituksesta toinen lonkka ei kestänyt kunnolla edes kävelyä, ja juoksut loppuivat taas siihen. Kuukauden stoppi kaikkeen juoksemiseen.

Ajattelin perua koko maratonin, mutta kävin pari viikkoa sitten piruuttani kokeilemassa viidentoista kilsan lenkkiä, joka meni hyvin. Löytyi hyvä kuntohoitaja, joka järjesteli lantion seudun palikat kohdalleen. Ei koskenut mihinkään. Pitäiskö yrittää…?

No piti. Kassi olalla marssin eilen Stadikan parkkiksella olleeseen vaatteidenvaihtotelttaan. Heti ovelta näky oli pysäyttävä. Rivi alastomia karvaisia takapuolia, joiden omistajat sivelevät vaseliinia kulkusiin ja mumisevat keskenään Suunnon rannetietokoneiden ominaisuuksista. Täältä siis on peräisin kaikki maailman testosteroni.

Lähtöviivalla kauhun sekainen epäusko. -Ei saakeli, en ole juossut yhtään pitkää lenkkiä kuukauteen, ei oo mitään mahdollisuuksia onnistua… Ampaisin neljän ja puolen tunnin jänöjen perään, koska kuvittelin sen olevan tarpeeksi hiljaista vauhtia. Reitti oli hieno, Ruskiksen kautta Munkkaan ja sieltä Kaskisaaren kautta Lauttasaareen ja edelleen Kaivarin kautta kohti Kauppatoria. Juoksu oli mukavaa ja merenrantamaisemat hienoja. Täähän sujuu…

Kunnes… Eka puolikas juostu ja Baanaa pitkin kohti Musiikkitaloa. Ja BANG! Mieletön kramppi toiseen takareiteen. Tähänkö se jäi? Ei sentään. Olin varannut (hienointa mahdollista ranskalaista puhdistamatonta) merisuolaa matkaan. Pari hiutaletta kielen alle ja yritys juoksemaan. Tokalla onnistui ja matka jatkui.

Voimat alkoi olla lopussa ja kilsoja takana 26. Ne hullut, jotka ovat kokeilleet tätä ennen minua, sanovat että väsymys menee ohi. Oikeassa olivat. Rämmin jollain ilveellä kolmeenkymppiin, jossa oli energiageeli tarjolla. Pysähtyä ei enää voinut, sillä jalat kramppasivat saman tien, jos otti kävelyaskeleen. Jänöt olivat loikkineet jo horisonttiin. 36 kohdalla tajusin, että jäljellä on enää normaali iltakävelylenkki ja ensimmäisen kerran tuntui siltä, että saattaisi päästä maaliin. Vedin kaikki mahdolliset suolakurkut ja banaanit, joita juottoasemilla oli tarjolla. Eikös se eka heppu, joka juoksi tämän kuollut maalissa? Ei mikään ihme.

Viimeiset pari kilsaa oli aivan kidutusta. Ei edes Töölönlahti maisemineen jaksanut piristää. Teki mieli napata kaljatuoppi matkaan viereiseltä terassilta.

Sitten se vaan tuli. Maali. Saman tien, kun pysähtyi, jalat jähmettyi puikoiksi. Aika 4:34. Jänöt ei sittenkään karanneet kuin neljä minuuttia. Ja me päästiin maaliin koko Finnpilotin porukka!

No ensi vuonna sitten kyllä harjoittelen. Maltillisesti. Sittenhän sitä voi pestä vaikka minkä kenialaisen. Kunhan ensin opin taas kävelemään normaalisti. Toivottavasti sattuu vähän matalampia laivoja ensi viikolla.