Kovasti on toivottu kuvausta komentosillan nappulaviidakosta. Ainakin miespuolisia ikuisia pikkupoikia se kiinnostaa. Itsekin taidan tätä tässä kirjoitella, koska käsiini osui aikoinaan neliväriesite, jossa luki isolla Tule merille-Kom till sjöss ja taustalla taisteluplaneetta Galacticaa muistuttava värivaloviidakko, jota kaluunapukuiset herrat peukaloivat. Sen kuuluisan kysymyksen ”Miten niiku omasta mielestä meni?” olisi sitten seuraavana kesänä voinut esittää, kun kädessä oli ruostepyssy ja niiden värivalojen lähelle pääsi ainoastaan pölynimuri kourassa. No niin, piti puhua  laitteista, eikä kertoa merimiesjuttuja.

Tärkein laite omien silmien ohella, millä laivaa navigoidaan saaristossa, on tutka. Ai miksikö? No, jos katsotaan alla olevaa kuvaa, jossa esiintyy elektroninen kartta, niin siinähän tämä Rajakarin ympäristö näyttää varsin rauhalliselta. Ei ole virtuaalisesti havaittu liikennettä.

  
Tutkassa totuus on toinen. Eikös se Veikko Lavikin laulanut aikanaan, että ”Turkulaisia on kuin muurahaisia, ne loputonta polkuansa taivaltaa. On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia, niin ettei heitä toisistaan voi eroittaa…” Siis kaikki, joissa on sininen häntä, ovat muskel- tai segelbootteja.

  
Ammattiliikenteellä ja joillakin veneillä on toki AIS-transponderit, joiden avulla ne näkyvät virtuaalisesti. Mutta ei naapurin Erkin soutuvenessä eikä lutfisk-Pärren snurrassa. Tutka erottaa nekin, kuten kuvasta näkyy.

  
Iso romantiikkaratas komentosillalla on historiaa. Autopilotti on päällä lähes koko ajan. Suunnanpito- ja kääntämislaitteisto olisi parempi nimi sille, sillä ei se automaattisesti tee mitään. Ennen kuin joku ehtii saivartelemaan, kehittyneimmät laitteet saa seuraamaan trackiä, mutta se on saaristossa sen verran heikon lenkin (GPS) takana, ettei niin tietääkseni ainakaan laivakokoluokassa toimita. Ei sellaista nuoremmankaan luotsin verenpaine kestä. Kuvassa näkyy yksi parhaimmista, ellei paras laite (ei, ei ole EMRI maksanut minulle mitään, vaikka saa maksaa kyllä, jos haluaa, sitten vasta alan mainostaa tosissaan). Tikkua oikealle ja vasemmalle kääntämällä saa kurssin muuttumaan, ylös ja alas säädetään radiusta, eli kääntösädettä. Molemmat saa asetettua myös ennakkoon, jolloin laiva lähtee kääntymään ennakkoon määriteltyä kaarta pitkin nappia painamalla. Kyllä on helppoa ja mukavaa. Vastaavasti löytyy myös niin huonoja laitteita, ettei oikein meinaa Itämeri piisata ja pitää ajaa käsiruorilla, jottei ihan holtittomaksi mene matkanteko.

  
Toisin kuin esimerkiksi lentokoneissa, laivoissa on siivillä yleensä ohjauspulpetti. Siiveksi sanotaan siis komentosillan sitä osaa, joka sijaitsee keskeltä katsottuna sivussa. Oikein isoissa laivoissa se on oikeasti vähän siiven muotoinen. Siivelle mennään paaksaamaan paatti kaijaan. Eli tekemään satamamanoveerit, koska sieltä saattaa nähdä paremmin. Kuvassa olevassa mallissa näkyy karttanäytön alapuolella konetelegrammi, jolla säädetään potkurin lapakulmia. Siis käännetään potkurivirta eteen tai taakse. Vasemmassa laidassa on keula- ja peräthrustereiden ohjausvivut. Jälkimmäinen varuste on harvinaisempi laivoissa. Oikeassa alakulmassa on ruori. FU eli follow up -tyyppinen.

Muu brygalla oleva sälä on enimmäkseen erilaisia katkaisijoita, radioita, hätäpysäytyksiä ja sen sellaisia. Lisäksi vitaaleja laitteita (tutkat, hyrräkompassit ym.) on aina kaksi, joten kyllähän siinä roinaa kertyy paneeliin. Ongelma nykyisin ei olekaan tiedon puute, vaan juuri sillä hetkellä tarvittavan tiedon suodattaminen. Insinööri kun laittaa kaiken mahdollisen esille, kun sen kerran pystyy tekemään. Ja ne hälytykset. Koko ajan joku piippaa, vaikka voisi ihan hyvin olla piippamattakin. Esimerkiksi suurin osa elektronista merikartoista on sitä mieltä, että akuutti kivelleajovaara on saaristossa päällä.

Oikeassahan ne toisaalta ovat, mutta tarviiko siitä koko ajan olla muistuttamassa?