Hei taas!

Olemme ottaneet sanoinkuvaamattoman tuottavuusloikan viimeaikoina, joten ei ole ehtinyt oikein kirjoitella. Vaimo tähtää samaan kotona ja on puhunut muksutkin mukaan, joten vapaaviikoista on jotenkin jäänyt yhdyssanan ensimmäinen osio toteutumatta. Yritän samaan aikaan käydä vielä koulua, mikä on ihan toivoton ajatuksenakin, sillä eihän tässä iässä enää mitään opi. Eikä ainakaan tee sillä tiedolla mitään, mutta jos puhelinluetteloita vielä olisi, niin siihen olisi kiva laittaa nimen perään ”Master of Marine techologies”, mikä ei häviä ”Master of the Universelle” kovinkaan paljoa. Jos siis selviää siitä koulusta. On siis vain viikkoja, jotka kuluvat nopeasti.

Viimeaikojen suosikki luotsauskohde on ehdottomasti ollut autolaiva.  Tuo laineille laskettu kelluva Anttilan parkkihalli, joka on lähes poikkeuksetta mielettömän ruma ja sangen haastava kapistus survoa kapeaan poijuväylään. Jostain syystä vieläpä aina seuraava kävijä tuntuu olevan aavistuksen isompi kuin edellinen.  Kuvittele olevasi se keltainen legoukko istumassa kenkälaatikon päällä, niin saat jonkinlaisen kuvitelman vallitsevista työskentelyolosuhteista. Ainoa, että sitä koko ajan hymyilyttää, joten ei tiedä syysmyrskyistä mitään. Tuskin laivan ajamisestakaan.

Toisaalta… Vaikka ajatuksena peltipurjeella varustetulla autotallilla surffaaminen ahtaalla väylällä lokakuisessa vesisateessa ei kuulosta järin houkuttelevalta, niin kyllähän se tuo työhön taas jotain uutta. Sitä ilmeisesti jollain tavalla kehittyy ammatillisesti sortokulmia ja tuulirajoja määritellessä, koska alkaa tuntua jopa oudolta ajella välillä sellaista laivaa, jossa nokka näyttää sinne, minne ollaan oikeasti menossa…

Niin, ja aika kaukana ollaan muuten vielä niistä itse kulkevista laivoistakin. Pettymys teille, jotka niitä kehitätte. Tulkaapa käymään täällä, jos ette usko kuin omin silmin. Vaikka tällä lauseella saattaa päästä samaan kerhoon sen hepun kanssa, joka ei keksinyt, mitä hyötyä tietokoneesta olisi kotioloissa.