Harvaan asiaan maailmassa voi luottaa yhtä paljon kuin Neuvostoliittolaiseen hienomekaniikkaan. Sen tietää niin Ladan omistaja talvipakkasessa kuin jokilaivan kipparikin.

Halusin päästä perestroikasta osalliseksi, mutta en juuri nyt tarvitse Ladaa (ajattelen autoista hyvin ruotsalaisesti, hienohelma kun olen), enkä jokilaivaakaan, joten pulttasin Sonyn nokalle vanhan Helios 44M-2/58:n. Se on oodi Neuvostoliitolle. Sillä voi heittää kuvausreissulla kimppuun käyvää karhua – ja poimia sen jälkeen rautaköntin takaisin kiinni kameraan. Nappulat on kuin sen Tšigulin lämmityslaitteesta, tehty kestämään vähän karvaisemman kouran otetta. Ja kolmenkympin pakkasta. Rautaa, lasia ja vietereitä, ei yhtään muovista osaa.

Onneksi jokin Punaisen Lokakuun 58. voitonpäivän Kaali- ja Kamerakombinaatti on väsännyt kakkuloita vuosien saatossa tuhansia ja taas tuhansia, niin riistäjäkapitalisti saa hankkia niitä nykyisinkin edullisesti. Hinnat pyörii kahdenkympin kieppeillä.

Neuvostoliittohan oli mustavalkoinen, joten tämä linssi on niin sanotusti mukavuusalueella kuvissa, jotka muistuttavat Kouvolaa. Vielä kun saisi vipattavaa videokuvaa ja siihen rahisevaa nasaaliääntä, niin А вот. Värit ovat vähän tuhnuisia, mutta niin ne oli Larssin penkeissäkin. Mahorkka ei sentään haise. Eikä kaalisoppa.

Sikälikin kyseessä on kulttikamaa, että neuvostoinsinööri yritti kopioida Carl Zeissin maineikasta Biotar -linssiä, mutta votkapäissään oikaisi jossain kohdassa. Lopputulos ei ole ihan esikuvansa veroinen. Sattui kuitenkin onnekas vahinko, sillä linssin tekemä Bokeh (eli ne pallurat siellä ei-tarkassa alueessa) vääntyvät helposti spiraalin muotoon luoden hienon efektin. Valitettavasti tämän postauksen kuvissa se ei oikein erotu, koska valo-olosuhteet olivat harmaahkot.

Muotokuvia ja maisemia kuvailemaan hyvässä valossa siis! Taidan lähteä etsimään Leonid Brežnevin (Леони́д Ильи́ч Бре́жнев) näköisiä miehiä ja auringossa kimmeltäviä ulapoita.