Aika monessa elektronisessa karttanäytössä laivoilla on samanlainen teksti kuin yllä olevassa kuvassa. ”Not for navigation”, ”For training purposes only”, tai vastaavaa bullsittiä. 

Se on vähän kuin veisi AA-kerhon kokoukseen pullon viinaa, jossa lukisi ”ei saa juoda”. Kaikkihan sen tietää, että sumeen yllättäessä kyseisen kristallipallon ympärillä on ukkeleita kuin kärpäsiä hevonkakassa. Harjoittelemassa tietty. Jotta sitä karttaa voisi oikeasti käyttää, sen tulisi olla ”virallinen”. Sellaisiakin laivoja toki on. Virallinen kartta käyttää S57 -standardia karttapohjan osalta. Se on ehkä kököimmän näköinen karttapohja ikinä, mutta IMO:n homekorvat ovat suuressa viisaudenpuuskassa päättäneet, mikä on parasta kaikille. Toki tuo ”virallinen” pitää sisällään muitakin vaatimuksia mm. virransyötön ja kahdennuksien osalta.

Itse pointtiin. Minkä takia siinä pitää lukea, ettei saa käyttää navigointiin, vaikka kuitenkin käytetään? Jos lukisi vaikka ”not updated” tai jotain. Minkä takia ne koko vehkeet saa sitten kantaa sinne ohjaamoon? Eihän siinä ole järjen häivää, että pitää ruveta epäilemään kuranteilta näyttävien laitteiden reabiliteettiä. Ei autoissakaan ole mitään bonk-laitteita tai lentokoneissa. 

Asian ollessa näin koko elekronikarttojen maine vaan huononee. Muutenkin kuulee aina, että ”niihin ei voi luottaa”. Kyllä muuten voi. Paikkatietoa tulee sentin tarkkuudella joka tuutista ja siihen se vaan ruudulle ilmestyy. Aika monta asiaa tulee ihan normaalilaivassa mieleen, mihin voi luottaa paljon vähemmän.

On kokonaan toinen asia, jos ruutua tuijottelee henkilö, joka ei omaa riittävää merenkulullista yleissivistystä ja näin ollen ollaan yhden kortin varassa. Silloin ollaan huonossa tilanteessa, mutta ei se ole uusien systeemien vika. Kyllä ne ovat siitä huolimatta luotettavia. Kääntäen, olisiko tiukassa paikassa turvallisuutta edistävää toimintaa ruveta pelehtimään harppien ja kolmioiden kanssa? Ja 2×3 metriä kokoisen paperikartan, joka lipsahti vahingossa takaisin rullalle?

Statement. Käytän mielelläni kaikkia mahdollisia uusia systeemeitä. Sen lisäksi satun osaamaan oman reviirini väylästön tutkakuvan ulkoa ja omaan hyvän näkökyvyn ja halun katsoa ikkunasta ulos. Edellämainittuja elementtejä sopivasti yhdistelemällä pääsee hyvään lopputulokseen ja turvallisesti perille.

Lupasin kertoilla uudesta merenkulullisesta aluevaltauksesta – tai sanottaisiinko järvenkulullisesta. Tuli tuossa alkukesällä kysely, haluaisinko ajella silloin tällöin siipirataslaivaa.

Yleensäkin sanon lähes kaikkeen kyllä, mutta tämä kuulosti niin erikoiselta, että tässä ei ollut oikeastaan edes vaihtoehtoja. Eikä sitä tiedä, jos moinen pöllähtää joskus luotsipaikalle. Voidaan lähettää sitten erikoismies paikalle. Siispä kaupan kautta – valkoista paitaa päälle ja perehtymään ratastelun saloihin. Yritin kokeilumielessä tehdä vaimoon vaikutusta virkapuvulla, mutta ei lämmennyt yhtään. Tottunut tietysti liian hyvään.

Värkin komentokeskuksessa oli nappuloita kuin venäläisessä pianohaitarissa. Muutenkaan aluksenkäsittelyn kanssa sillä ei ollut paljoa tekemistä. Hökötys kelluu metrin syvässä ja on suhteellisen korkea kaikkine koristesavupiippuineen. Kaikki puhui jostain tuulesta koko ajan. Järvellä, kummaa sakkia. Tämäkin asia sittemmin konkretisoitui – ponttoonihan liirasi pahemmin kuin lasten optimistijolla köli ylhäällä ja välillä sai luotsiparka laittaa peliin koko ammattitaitonsa, ettei törmätty ihan minne sattuu. Ilmankos ne muut kipparit ajelivat mielellään toisia laivoja! Lisäksi piti osata itse hoidella konehuoneen puoli. Ei ihme, että ne normaalisti laivoilla pyörivät löpönhajuiset kaverit pitävät itseään tärkeänä – onhan siinä…

Parasta oli, että pääsi taas kanavaan, olenhan vanha kanavaluotsi – eikä seepra mihinkään juovistaan pääse. Ei muuta kuin survomaan rataslaivaa Suomen vilkkaimpaan sisävesisulkuun. Kamalan metallisen kirskunan saattelemana. Ne pirun dekoreerikorsteenithan ottavat sulun edessä olevaan läppäsiltaan kiinni, jos ei liruta sisään ihan toisesta laidasta… Tekemällä oppii. Mittakaava oli muutenkin kuin paremmissakin piireissä ja voisin merenkulullisesti arvioida ratasvärkin turvallisen kuljettamisen suhteellisen vaativaksi tehtäväksi. Ei siinä sulussakaan yli metriä ylimääräistä jäänyt oikein missään suunnassa.

Taas sitä oppi jotain uutta. Sen kun saisi pidettyä, että pysyisi jatkuvasti uteliaana ja kokeilunhaluisena. Se johtaa jo sinänsä aika moneen hyvään asiaan.