Otsikko mukailee Saksan television aikanaan Perämereltä tekemää dokumenttielokuvaa, jossa esiintyy legendaarisia kolleegojani Merenkulkulaitoksen karvalakki päässä. Viele Grüße nach Kemi.

Jääherkkua on saatu maistaa täällä etelässäkin, ja kyllähän siinä edelleenkin olisi dokkarinaihetta, kun revitetään laivalla kovettuneessa vedessä. Ränneissä ajaminen sujuu aika hyvin täällä Saaristomerellä, vaikka pari kertaa juututtiin viime yönäkin Lumparnille ja sai ottaa vähän ansatsia.

Laiturointi vaatii omat temppunsa myös. Laituriin lähestyminen tulee suorittaa niin, että mahdollisimman vähän jäätä jää jäänteeksi laivan ja laiturin väliin. Tässä kohdassa menee jo joidenkin ulkomaanelävien kanssa metsään, kun eivät he suhtaudu asiaan sen vaatimalla hartaudella. Tai suostu ymmärtämään, että jos aikoo ajaa laivaa kylki edellä jäissä sata metriä, tulee se olla huomioitu jo aluksen rakennusvaiheessa.

Aina sinne jotain jää, vaikka Eislootse kuinka tähtää. Loput jäät pestään pois. Ei Omolla, vaan koneella. Laiva kiinnittää yleensä parikin keulaspringiä maihin ja niiden varassa käännetään alus pieneen kulmaan laituriin nähden. Sitten vaan laitetaan konetta eteen niin paljon kuin uskalletaan ja keulapotkurilla painetaan vettä kohti laituria. Näin syntyy (pitäisi syntyä, joskus syntyy, on syntyvinään, ei synny (lasta eikä p…kaa)) virta, joka kuljettaa jäät pois laivan ja laiturin välistä. Sitä ilmiötä ihmetellään nenä venttiilissä aikansa, jonka jälkeen voidaankin tuoda avovedessä alus kauniisti laituriin.

Helppoa ja mukavaa, kun se osaa! Ennenkaikkea kolmelta yöllä.