Und jetzt das Ruder nach steuerbord…

Suden hetki. Kello 0300 aamuyöllä seisoo tummia hahmoja tumman metallimöhkäleen tornissa. Pieni usva leijailee mustan Aurajoen pinnassa. Köydet irtoavat ja sukkulanmuotoinen rautakimpale lipuu lähes äänettömästi kohti Airistoa.

Ei, kyse ei ole Tom Clancyn uusimmasta, eikä jatko-osasta U-96 Das Bootiin. Saksalainen sukellusvene U-33 siinä vain lähtee luotsin kera kohti Isokaria ja Northern Coast 2014 -harjoitusta vietettyään viikonloppua Turussa. Vaikkei sukelletakaan, on tilanne luotsille melko hämmentävä. Asiakas on vähän erilainen kuin normi konttipaatti. Väyläajo sotilailta sujuu omatoimisesti, mutta silloin tällöin sinkoilee varmistavia kysymyksiä, ”Was ist das Licht da?” Tutkat ja muut ovat syvällä veneen uumenissa ja tornissa navigoidaan optisesti tutkaupseerin huudellessa radiolla havaintojaan. Purkki kulkee ihan omia polkujaan, sillä potkuri on peräsinten takana ja syväyttä on lähes 7 metriä. Näin ollen pienillä nopeuksilla vekotin käyttäytyy kuin työntelisi peräpuikkoa sormenpäällä kylpyammeessa.

Päästään onnellisesti Airistolle, ja päätän luovuttaa tornin herruuden kovemmille sukellusveneupseereille ja siirryn alakerran operaatiokeskukseen. Möngin tikkaita alakerran uumeniin ja avaan oven. Vessa. Pahus, väärä ovi. Seuraava yritys, ja… Olen keskellä Jagd auf Roter Oktoberia. Punainen valaistus, paneelit täynnä värikkäitä nappuloita ja monitoreja. Keskellä pari isoa periskooppia ja ukkoja istumassa luurit korvilla. Saan oman penkin nurkasta, josta näkee tutkaan ja kahvikupposen. Ollaan melko kaukana mukavuusalueelta, nyt on kapellimestari jossain ihan muualla.

Pissahätä, pakko kömpiä veskiin. Siihen toiseen, jotka noin kolmekymmentä miehistönjäsentä jakavat. Pilssin lenssauksen jälkeen pitää yrittää spuulata pytty. Seinässä on noin kahdeksantoista kierrettävää venttiiliä ja kaamea putkihässäkkä. Onneksi tuli luettua saksaa koulussa, niin onnistun toimenpiteessä, eikä missään tulvi. Ubootin hönderi ei ole verrattavissa kesämökin vastaavaan.

Back to OpC. Juttelen mukana olevan sukellusvenekouluttajan kanssa, ja saan täydellisen opastetun kierroksen veneessä. Käydään katsomassa torpedoja ja tutustun moderniin tekniikkaan. Frühstück on niin ikään maittava. Suklauspaatti ei ole pinnalla ihan kotonaan, ja putputamme 58 mailin matkaa lähes 10 tuntia. Onneksi meri on tyyni, sillä poistumisoperaatio pyöreästä peltipöntöstä ei ole niitä helpoimpia. Tiikerimäisellä kuolemaa halveksuvalla loikalla pelastaudun kuitenkin takaisin pinta-alusten maailmaan.

Voi sanoa, että kokemusta rikkaampana.

Sukellusvenemiesten baari.

 

 

Hekokyytiä

Jokaisella on työurallaan päiviä, jotka muistaa hieman paremmin kuin toiset. Minulla ja työkavereilla oli tänään ehkä sellainen, sillä meneillään oleva Northern Coast 2014 -harjoitus rikkoi rutiinit. Venekyyti vaihtui helikopterikyydiksi, kun Puolustusvoimien NH90 heitti meidät saareen. Kolmen tunnin matka kesti 20 minuuttia. Aamulla lähtee joukko sotalaivoja kohti Turkua, jossa ne viettävät viikonlopun ennen siirtymistä harjoituksiin. Ja pitäähän sotalaivoissakin luotsi olla. Ei sitä muuten perille osaa. Sotalaivoja on luotsattu keisarinvallan aikoinakin, silloin paikallisten talonpoikien toimesta.

Kopterikyyti herätti luottamusta. On meillä aika vakuuttavia laitteita infrastruktuurissa. Laitteita, joilla pääsee lähes säässä kuin säässä kaukaisellekin ulkoluodolle muutama tonni tavaraa mukana. Se on kyllä jotain se. Syvä hiljaisuus. Sain sentään jonkun kuvan otettua puhelimella (unohdin järkkärin akun laturiin) roottorin pauhussa ja tärinässä. Tähän kyytiin voisi vaikka tottua.

Kuljetuskopteri NH90

 

The land of thousand islands

 

Perillä

 

 

Vuositarkastus

Mitämitä? Kumma musta verho laskeutuu yöksi saaristomaiseman ylle. Kastuu, vaikkei ole uimassa. Luotsivene hyppii ylös alas ja korvissa vinkuu. Erivärisiä valoja vilkkuu ympäriinsä. Kaikki ammatinvalintaan aikoinaan panostaneet ovat kaikonneet saaristosta.

Ai niin, se on syksy. Tuo joka vuosi yllätyksenä tuleva pieni mukava jakso elo-helmikuussa. Pääsikin taas unohtumaan. Syksyllä tehdään muistilistoja. Nosta laituri, pistä rotanmyrkkyä liiteriin, lannoita nurmikko ja tarkista lumikola.

Luotsin näkökulmastakin voisi laatia sellaisen. Esimerkiksi näin:

1. Opettele taas navigoimaan (mielellään melko äkkiä), ei riitäkään enää vasemman aivolohkon käyttö vajaateholla.

2. Lataa kurahousut reppuun. Kummallisia vyöryviä vesimassoja havaittu luotsipaikalla viime yönäkin.

3. Huokaise helpoituksesta, tänäkin vuonna oli vain hyvän merimiestaidon omaavia veneilijöitä ja kukaan ei jäänyt alle.

4. Tarkasta etelän lomamatkojen tarjonta ja päiväntasaajan seudun valtioiden ”palvelukseen halutaan luotsi” -ilmoitusten määrä (edellisvuonna ja ennen sitä 0).

Check. Valmiina ollaan. Syksyn kunniaksi liityin myös Twitteriin. Halukkaat voivat aika ajoin tarkistaa, josko joku englanninkielinen neronleimaus olisi päässyt ilmoille @OTaipale

 

Viikkoyhteenveto

Tug boat made fast forward.
...ja tango merellä soi...

Viimeinen työviikko ennen kesäloma vol. 2:sta. Oli ”isojen laivojen” viikko. Sellaisten, jotka käyttävät hinaajaa. Näitä keikkoja oli viikon kymmenestä luotsauksesta kolme. Viikkoon mahtui myös roro-laivoja, tankkilaivoja ja pieniä laivoja. Vihreitä, punaisia ja mustia laivoja. Yksi oli likainen laiva, ja monessa laivassa puhuttiin jalkapallosta.

Välillä oli telakan hommia, kun kävin katsastamassa valmisteilla olevan luotsiveneen tikasmaston tikkaiden kulmaa. Tuotekehitys on kova sana tälläkin alalla.

Veneilijöistä ainakaan kaksi ei ole lukenut blogiani. Jospa keulan-edestä-alle-sadan-metrin-päästä -kiintiö olisi sitten täynnä. Kuvaa en ehtinyt ottaa, kun oli muuta puuhaa.

Satama kello kolme aamulla voi olla näinkin esteettinen näky.

Järkkäri on ollut naftaliinissa. Jospa sen kaivaisi sieltä lähiaikoina. Sen lisäksi aion lyödä pieniä valkoisia palloja metsään (ja maksaa siitä ilosta). Olen kehittynyt tässä lajissa, sillä saan lyötyä ne pallot paljon pidemmälle metsään kuin vielä viime vuonna. Lisäksi aion viettää aikaa perheen kanssa. Siinäpä ne tärkeimmät lomasuunnitelmat!

 

Luotsausjuttua

Aika hyvästellä tyttöystävät

No pitkästä aikaa tuli asiaa. Ja vieläpä luotsauksesta. Hyvä niin, lampaan takapuolet (ks. edellinen postaus) eivät välttämättä edusta merenkulkublogin asiallisinta ja luetuinta puolta.

Olin nimittäin laivassa, jossa ei hifistellä ja kahvin sekaan ei kannata pyytää maitoa. Sellaisessa kapteeni Haddock -mallisessa, jossa ei ole turhia hienouksia ja jonka liikutteluun tarvitaan hinaajia. Afrikan sarven tienoille olivat pojat matkalla. 27 päivän merimatka, kun poikkeaa matkalla vähän Hollannissa.

Single up!

Vaikka pidän itseäni sellaisena, joka mielellään ottaa selvää uusista jutuista ja niin pois päin, niin on se jotenkin mukavaa mennä laivaan, jossa ei ole ainuttakaan tietokonetta brygalla, ruorissa seisoo ruorimies ja pääkoneen olemassaolon tuntee jalkapohjissa. Laivojen DC-3:nen.

Satuin paikalle päivällisaikaan. Ja odotin, ja odotin, ja odotin… sitä yhtä kysymystä. JES! ”Would you like to have dinner, Mr. Pilot?” Mikä kysymys tuo oli, intialaista! Ulkomailla ei taideta juoda ruoan kanssa mitään, sillä yleensä aterian yhteydessä ei tule juomaa. Tällä kertaa luotsin nuppi ilmeisesti punoitti mausteista sen verran, että perämies oma-aloitteisesti meni kaivamaan vesipulloa. Valittelivat mausteita ja katsoivat epäuskoisesti, kun väitin niistä pitäväni. Oli muuten varmaan paras intialainen ateria, jonka olen syönyt.

Toivottelin merimiehille hyvät reissut, kun päästiin ulos merelle. Näihin laivoihin pääsystä voisi vaikka vähän maksaa, mutta älkää kertoko työnantajalle.

 

Seisovaa ilmaa

Hikisennihkeän päivän jälkeen on melkein helpotus, kun pääsee yöksi merelle. Siellä on raikasta. Tulee ihan Afrikka-fiilis, kun lämpimän aiheuttama usva rajoittaa näkyvyyttä. Puuttuu vain palavan aasinp-kan ja autonrenkaiden nenää hivelevä tuoksu. Muuten on kuin River Gambian suistossa.

Nyt nukkumaan. Tervetuloa kuvien myötä kesäiseen luotsausmatkaan.

 

 

 

Par laakia pakkia ja pikku potku

Joku aika sitten joku jossain kysyi laivan käsittelystä. Siis siitä, kun se parkkeerataan laituriin ja sen sellaista.

Tässähän ne tärkeimmät...

Sehän on perinteisesti laivan kapteenin hommia hoitaa sellaiset, mutta usein joutuu (tai pääsee) luotsikin tarttumaan kahvoihin, kun kapteeni näin haluaa. Kapteenin sanahan on laki, senhän kaikki oppii jo pienenä.

Aika usein kysytään, että miten sitä ihan vieraan laivan käsittelystä selviää, joka on kyllä ihan hyvä kysymys. Välllä voi tuntua, ettei oikein mitenkään, mutta kyllä ne aina laituriin saadaan. Siispä itseanalysoimaan tämäkin asia. Kaikki luotsithan ovat entisiä merenkulkijoita, joten asiaan liittyvä yleissivistys on uran varrella tullut hankittua. Kaikki laivat ovat kuitenkin erilaisia, joten kyseiseen vesikulkuneuvoon joutuu adaptoitumaan. Henkilökohtaisesti se tapahtuu suunnilleen seuraavasti.

Havainnoidaan kyseessä oleva alustyyppi, sekä se, onko laiva lastissa vai tyhjänä. Täysi tankkilaiva verrattuna tyhjään konttilaivaan eroaa toisisistaan suunnilleen yhtä paljon kuin Pohjois-Korea verrattuna Etelä-Koreaan. Siis käsittelyn kannalta. Myös koolla on merkitystä. Noin ehkäpä yli 150 metriset laivat alkavat käyttäytyä kuin isot laivat, ne reagoivat käskyihin hitaammin ja liikkeet jatkuvat kauemmin. Tämä ei perustu mihinkään tieteelliseen, vaan ihan omaan mutuun.

Siellä lepää!

Tarkistetaan kyseessä oleva propulsio- ja peräsinjärjestelmä. Potkureita voi olla yksi tai kaksi, ne voivat olla kiinteälapaisia tai säätölapaisia. Yksipotkuriset vetävät aina pakilla jonnekin päin. Puhutaan vasen- ja oikeankätisistä laivoista sen mukaan, mihin suuntaan potkuri pyörii. Peräsin voi olla perinteinen, tai sisältää erilaisia flippejä tai fläppejä, ja niitä kutsutaan vaikka millä nimillä. Jos näin on, se on huomattavasti tehokkaampi kuin perinteinen peräsin. Peräsin ja potkuri voivat reagoida hitaasti tai nopeasti. Tämä selviää oikeastaan vain kokeilemalla.

Tarkistetaan löytyykö keulapotkuri. Sillä voi siirrellä keulaa suuntaan jos toiseenkin hitaissa nopeuksissa. Yleensä löytyy nykyisin, jos ei löydy, on isompien laivojen kohdalla edessä hinaajan tilaus. Keulapotkurit eivät pidä talvesta, silloin ne usein lakkoilevat. Ei luotsitkaan kyllä aina pidä, vaikkeivat lakkoilekaan.

Sitten on vielä muutama muuttuja, kuten tuulen suunta ja säätila yleisesti. Isommissa laivoissa tuuli voi aiheuttaa kymmenien tonnien voiman, joka tietysti pitää jollakin pystyä kompensoimaan.

Edellä mainittujen seikkojen ollessa tiedossa kokenut luotsi tietääkin jo karkeasti, miten laiva todennäköisesti tulee käyttäytymään, ja osaa sovittaa lähestymisnopeudet ja -kulmat sopiviksi, ja hioa kuvioita noin yleisesti. Aina joskus tulee pieniä yllätyksiä, mutta niihin on vain reagoitava nopeasti, ja vaihdettava taktiikkaa.

Varsin haastavaa on välillä oraalinen manoveeraus. Se tarkoittaa sitä, että joku on kiinni hallintalaitteissa, ja toteuttaa siellä käskyjä, joita luotsi antaa. Varsinkin, jos vain joka toinen käsky toteutuu. Veneilijät voivat kokeilla vaimon kanssa. Siinä en rupea neuvomaan, että kumpi on kummassa roolissa. Mutta onhan se vaikuttavaa, kun täydessä vierasvenesatamassa karjaisee ”Haard tu staarbourd, full astöön!”

Mikäs. Mukavaahan se on laivaa ajella laituriin. Se on sitä hommaa, jota luuli merenkulun olevan, ennen kuin rupesi merenkulkijaksi.

Näin alkavan venekauden kunniaksi, jokainen voi miettiä, että kannattako muuten ajella keulan edestä...

 

Kaikenkarvaiset seilorit

Maailman merillä seilaa aika paljon edellisessä postauksessakin mainittuja lemmikkieläimiä. Nyt, jos äkkiä mietin, niin vastaan on tullut ainakin koiria, kissoja, papukaijoja, undulaatteja ja kilpikonnia. Onneksi ei mitään kovin eksoottista ja vihaista.

Muutama on jäänyt oikein mieleenkin. Niin kuin se koira, joka kärsi tilapäisestä peräpään halvaantumisesta. Se raahautui pelkällä etuvedolla luotsin jalkoihin, ja jäi sinne kohtalaisen pitkän luotsauksen ajaksi. Pian kävi ilmi, että takavedon lisäksi katalysaattorikaan ei toiminut kunnolla. Matka jatkui nokka nutturalla piskin päästellessä synkkiä pilviä jalkatilassa. Toivottavasti henkilökunta tajusi, että se oli koira, eikä luotsi.

Kerran erään laivan koira karkasi satamassaoloaikana. Sitä etsittiin kissojen ja koirien kanssa, mutta ei vaan löytynyt. Lopulta laivan oli pakko lähteä, ja hurtta jäi ahteriin. Kippari oli surkeana, koska lemmikki puuttui matkasta. Routa ajoi porsaan lopulta kotiin, mutta koska laiva oli jo matkalla, joutui nelijalkamatruusi päästelemään taksilla perästä seuraavaan satamaan. Kalliksi ne tulevat välillä elukoidenkin retket.

 

Tähän mennessä tällä viikolla…

Kestää taas, ennen kuin tajuaa olevansa töissä. Sata asiaa on tekemättä, ja yrittää tehdä vähän jokaista, mutta mitään ei saa oikein kunnolla tehtyä? Tuntuuko tutulta loman jälkeen?

Maanantaina aloitin työmatkan junatestauksen merkeissä. Eläköön juna -sivustolla voi käydä lukemassa kokemuksia. Niin minun kuin muidenkin vapaamatkustajien. Todella mukava mahdollisuus, kiitokset valtiolliselle rautatieyhtiölle! Meidän työpoppoo se esiintyy mediassa muutenkin, sillä Tekniikan Maailma julkaisi uusimmassa numerossa hienosti kirjoitetun jutun luotsauksesta. Yleensä alaltamme kirjoitetut lehtijutut ovat täynnä asiavirheitä, mutta ei tämä. Hienoa, että löytyy vielä tasokasta journalismia! Olisi muuten kiva tietää, ovatko muistakin ammateista kirjoitetut lehtijutut samanlaista puppua kuin merenkulun jutut ovat yleensä?

Ammoniakilta tuoksahtava vanha rouva.
Keulapotkuri tulossa.

Eikö heti iskenyt yölaiva?! Kahdelta. Donnerwetter. Sitten luotsailin vähän kaasutankkeria. Oikein kahden hinaajan keikka, mikä on mukavaa vaihtelua. Hinaajien kanssa touhuamisessa on jo niin paljon muuttujia pelissä, että yksikään laiturointi ei ole samanlainen. Eipä sillä, täkäläiset hinaajaukkelit ovat kyllä rautaisia ammattilaisia. Ihan niin kuin luotsitkin, kröhöm…

Päädyin Isokariin päiväksi ja sain tehtyä ison kasan toimistohommia maisemakonttorissa. Ehtipä vielä kierrellä puoli saarta ja kuvailla keväisen luonnon ihmeitä. Riskilät, haahkat, joutsenet ja kotka pitivät lentonäytöksiä. Sen verran kypsynyt olen loitolla pysyviin siivekkäisiin, etten niitä edes yritä kuvailla. Turha tulla tänne kaartelemaan, ette pääse interwebbiin ainakaan meikäläisen toimesta. Kuvaillaan mielummin ruostuneita pultteja ja lahoja puuesineitä. Ne eivät ainakaan lentele karkuun, kun ei edes tuule.

 

Momentum

Kävimme vaimon kanssa katsomassa Esko Männikön valokuvanäyttelyn Helsingin Taidehallissa. Suosittelen. Näyttely on auki vielä 2. maaliskuuta asti. Jos satut olemaan kulmilla, kävele sisään.

Ihailen Männikön kykyä pysäyttää hetki juuri oikein. Sen kun oppisi. Inspiraatiota se kuitenkin tarjosi, joten päätin tarjoilla momentumeja työpäivästä. Tarina kuvien takana on kaikissa sama: minä räplään kameraa, ja muut ovat kuin olisivat muutenkin. Onneksi räplään kameraa melkein aina, niin kukaan ei kiinnitä siihen enää juuri mitään huomiota.

Vesisateet, lounaisvirtaukset ja uusi työviikko; täältä tullaan.