Helsinki on stadi

Ajelin tänään kurssilta työmaalle päin. Koska ylimääräistä aikaa sattui olemaan, päätin pyöräyttää Merisataman kautta. Pitihän sitä tiedustella jäätilannetta, sekä omaa työhyvinvointia ylläpitääkseen tehdä pikku promenaadi rantsussa.

Arvatkaas onnistuiko karusellista ohi kävely ilman piipahtamista kahvilla? Noup…
Helsingin ihan parhaita puolia on rantsu. Toimii kesäisin ja talvisin. Mä en tajua muutenkaan, miksi Helsinkiä aina mollataan. Ainoa paikka Suomessa, jossa voi piipahtaa kahvilla tai kaupassa lähes mihin vuorokauden aikaan hyvänsä (bensiksiä ei lasketa!). Näin neljännen polven paljasjalkaisena stadilaisena pitää aina välillä tehdä pyhiinvaellusreissu juurilleen. Jokin siinä on, vaikkei pitkiä aikoja ole stadissa asunutkaan.

Talviunessa…

Pyhiinvaellusreissuista puheenollen, hukkuneiden merimiesten muistomerkki on mielestäni hieno ikuisine tulineen. Merimiehessä se herättää ajatuksia. Vuosittain pyhäinpäivänä Merimieskirkko järjestää siellä muistotilaisuuden. Hieno kunnianosoitus hukkuneille kolleegoille!

Ankkurinsa jo lekottaneille

Muistomerkiltä vähän Munkkisaareen päin on kallio, johon oli raapusteltu kaikennäköistä merihenkistäkin. Eipä ole aiemmin osunut silmään tämäkään. Miksiköhän ankkuri on muuten niin suosittu esine kaikessa mahdollisessa? Ehkä muoto yhdistettynä symboliikkaan tekee siitä sellaisen. Merenkulkija assosioi siitä mutaisen kettingin, joka on spuulattava tai hikiset talkoot, kun kuokka ei suostu tulemaan oikeinpäin ylös. Sori vaan etukäteen, jos menin romuttamaan jonkun romanttiset mielikuvat!

Ankkurisymboliikasta hurmioituneena lavastin suuren vaivannäön tuloksena ja taiteellisuuspuuskan siivittämänä alla näkyvän spektaakkelin, jonka nimi voisi olla vaikka ”Askeleet kohti Viroa” tai ”Kosteat kengät”. Odottelen Valtion taiteilija-apurahaa. Todennäköisesti saan odotella rauhassa.

Tässä ja edellisessä postauksessa olen käyttänyt ipadin blogiappsia nimeltä Blogsy. Se tuntuu olevan parempi kuin Blogger, joka on aivan luokaton. Lupaan yrittää vähän panostaa myös blogin ulkoasuun. Ensi kerralla taas ehkäpä vähän enemmän merenkulkuun ja luotsaukseen liittyvä postaus.

Hyvä kuva askarruttaa edelleen

Eihän näin tärkeästä aiheesta näin helpolla eroon pääse. Kuvien on kerta kaikkiaan parunnuttava. Mielellään heti. Toimenpidelistausta siis.

1. Ei auringonlaskuja. Ei vaikka taivas miten punertaisi. Näitä nyt ottaa kaikki. Jos katsoo jotain turistikohdetta, niin tuhatpäinen turistilauma suuntaa linssinsä länteen, kun mollukka painuu mailleen. Ja reissun jälkeen hautaa kuvansa syvälle kovalevyn uumeniin. Eri asia on ottaa kuva jostakin asiasta auringonlaskun tarjoamassa valossa. Ei Picassokaan pelkkää kangasta esitellyt, jos taas haetaan (vaatimattomasti) sopiva vertailukohde.

2. Ei auringonnousuja. Katso kohta 1. Jos nyt on ihan pakko ottaa jompi kumpi, niin tämä. Turistilauma ei ole nimittäin vielä herännyt auringonnousun aikaan. Hyvä jos on mennyt nukkumaan. Joka tapauksessa tylsiä kuvauskohteita. Ja helppoja.

3. Ei kaavoihin kangistuvia selkeitä ratkaisuja. Jos edessä on vapaudenpatsas, kaikkihan siitä kuvan ottaa. Räps, ehkä miljardis otos. Tuleville polville säilyy varmasti dokumentaatiota, miten vapaudenpatsaan rapautuminen on edennyt minuutin välein.

No mitä sitten? Tyypillinen meripäällystön edustaja etenee vuokaaviomallin mukaisesti huonoja vaihtoehtoja pois sulkien. Tarkasti laskelmoiden kohti päämäärää. Yksi hyvä vaihtoehto on ruveta ottamaan käsittämättömiä valokuvia. Todennäköisesti silloin kukaan ei kehtaa sanoa mitään negatiivista, koska ei tiedä mitä kuva esittää. Siihen vielä yhdistetään hyvä bokeh, niin jopa rupeaa näyttämään hienolta.
Mukava esine näyttää tietysti aina kivalta. Niin kuin sekstantti, merenkulkuharppi tai merikartta. Vastaavasti pois suljettuja vaihtoehtoja ovat hammastahnatuubi, vaihtosukat tai viikon vanha banaani luotsirepusta löytyneitä asioita listatakseni. Iljettävä asiakin voi tietysti olla hyvä kuvauskohde, jos se on tarpeeksi harvinainen. Esimerkiksi nyt vaikka käärme. Erityisesti näin pakkasilla sen onnistuu vangitsemaan jopa Canonin automaattitarkennuksella…
Siinäpä teesejä siis. Nyt siis loppu slut huonoille kuville. Ei siis auringonlaskuja tähän blogiin, paitsi jos ei muuta ole. Nyt on, laitetaan merenkulullista saalista tältä päivältä. Toimenpidelistan mukaisesti.

Miten määritellään hyvä kuva?

Omia kuviaan ei pitäisi liikaa tuijotella. Eikä varsinkaan toisten kuvia. Netti on pullollaan hyviä kuvablogeja. Omat kuvat alkavat näyttää melko surkeilta niiden rinnalla. Tulee fiilis, että niitä ei kannattaisi ainakaan yleisesti julkaista. Toisaalta, onko se pois jostakin, jos niitä esille laittaa? Jos joku ei halua niitä katsella, niin klik klik. Bort. Voihan toisaalta olla, että esimerkiksi tämä luotsaus on jonkun mielestä sangen mielenkiintoinen aihealue. Ja se yksi joku riittää, silloin blogi on saavuttanut tarkoituksensa. Tai saaristomaisemat. Mutta jos niitä katselee päivittäin, niin turtuu. Ei Eiffeltornin hissipojankaan mielestä mokomassa rautahäkkyrässä ole mitään ihmeellistä, silti sinne vaeltaa turisteja jatkuvalla syötöllä. Voi olla, että tämä asia vaivaa meitä suomalaisia yleisestikin – ei nähdä esimerkiksi luontoa mitenkään erityisenä. Tänne ny ketään tuu mitään mettää kattomaan. Silti muutaman kerran on sattunut niin, että laivan kippari on sanonut passanneensa saapumisensa luotsipaikalle aamuksi, jotta saisi ajaa luotsimatkan päivänvalossa. Kun on niin hieno saaristo. Käytäntö, jonka soisi yleistyvän…
Mutta niistä kuvista. Mitkä ovat kuvaussäännöt? Ikuisuuskeskustelu, joka herättää tunteita yhtä paljon kuin voin käyttö ja ruotsinkielen asema. Saako photoshopata, vaiko onko se siinä laukaisunapin painuttua pohjaan. Tähän mennessä tässä blogissa olleet kuvat ovat aika luomuja, mitä nyt joku horisontti oikaistu ja vähän jotain tummaa avattu. En kyllä ymmärrä, miksei tiedostoa saisi muokata. Tiedostoa nimenomaan. Niitähän sinne muistikortille ilmestyy. Digijärkkärihän tekee kuvanottohetkellä ties mitä taikoja. On dynaamista ja vähemmän dynaamista kolmedee sitä sun tätä. Vaikka ihan manuaalilla kuvaa, taustalla tapahtuu kaikenlaista japanilaisen insinöörin keksimää prosessia. Eli kamera tekee kaikkensa, että surkeankin räpsijän kuvasta tulisi mahdollisimman hyvä. Joskus sen oletukset vaan eivät vastaa sitä, mitä linssin takana seisova suuri kuvataiteilija ajatteli. Tarkoitan tällä esimerkiksi valotusmittauksen onnistumista. Mikä siinä on väärin jälkeen päin miettiä koneen ääressä rauhassa, mitä kuvalta juuri kuvanottohetkellä halusi? Ihan sama kuin sanoisi Picassolle, että maalaa 1/160 sekunnissa taulu, ja jos ei onnistu niin voi voi. Surkea piirustelija.
Hyvä kuva on mielestäni semmoinen, joka yleisesti miellyttää silmää tai herättää ajatuksia tai tuo muistoja mieleen jostakin. Minulle on ihan sama miten se teknisesti on onnistunut, jos edes yksi edellä mainituista toteutuu. Lopputulos ratkaisee. Tässä mielestäni naiset onnistuvat paljon miehiä paremmin. Miehille on tärkeää, montako sylinteriä on ja paljonko hevosvoimia. Tietysti mitä enemmän kokemusta karttuu, sitä helpommin itseä ärsyttää tietyt asiat. Silloinhan kuva ei miellytä silmää. Ja silloin voi käyttää kuvankäsittelyä. Onneksi olen niin aloitteleva kuvaaja, ettei kaikkea karmeutta kuvissa huomaa.
Noh, tänä aamuna parin valvotun yön jälkeen, kun omat kuvat näyttivät poikkeuksellisen tylsiltä, ajattelin vähän efektoida niitä. Kylmästi horisontit vinoon, draamaa peliin ja mustavalkoisuus kunniaan. Että pääsisi edes vähän lähemmäksi niitä netistä löytyviä hienoja kuvia… Pyydän etukäteen anteeksi työkavereilta mahdollista naamataulun väärinkäyttöä.
Tässä blogissa on muuten kommentointimahdollisuus ja tosi mielelläni ottaisin vastaan kommentteja tai keskustelisin vaikkapa hyvän kuvan tunnusmerkeistä. Viikonlopun jatkoa!

Yö(k)!

Onnellisia ne, jotka ovat valinneet sellaisen työn, jossa yöllä nukutaan ja päivällä kukutaan. Jossakin aikaisemmassa kirjoituksessani jo aihetta sivusin. Minulla se on ollut koko työurani vähän toisin päin. Hämärähommiksi on mennyt. Niin kuin nyt esimerkiksi viime yö, joka meni suurinpiirtein näin:

0200 Pring pring…”Huomenta! Tunnin päästä pukkaisi keikkaa!”
0201-0202 Kaduttu ammatinvalintaa ja sitä, ettei tullut mentyä seitsemältä nukkumaan.
0202-0203 Todettu, ettei katumiset auta ja noustu ylös.
0203-0230 Aamutoimet ja valmistautuminen luotsaukseen
0230-0245 Reippailtu viidentoista asteen pakkasessa asiakkaan luo. Matkalla otettu yksi kuva.
0245-0300 Laivalla. Lähtöbriiffaukset ja liikenneilmoitukset ym.
0300 Lähtö luotsausmatkalle.
0315 Todettu näkyvyyden olevan tasan nollassa. Kaduttu jälleen ammatinvalintaa.
0330 Päästy väljemmille vesille.
0330-0600 Luotsattu, hörpitty kahvia (ks. edellinen blogikirjoitus) ja juteltu niitä näitä.
0600 Havaittu outo valoilmiö taivaalla. Huomattu laivan yliperämiehen olevan innokas valokuvaaja. Vieläpä Nikon-miehiä…
0600-0830 Luotsattu edelleen ja juteltu valokuvauksesta.
0830-0900 Lähestyminen satamaa, jäiden putsausta laivan ja laiturin välistä, kiinnittäytyminen
0900 Narut kiinni. Turvallisesti perillä!
0900-0930 Nautittu aamiaista kapteenin pöydässä… Todettu, ettei ammatti ole sittenkään hullumpi.
0930-0945 Ajeltu taksilla.
0945-1900 Lepoa.

Onneksi ollaan menossa kohti valoisampaa vuodenaikaa. Kesäöinä saaristomaisemaa katselee mielellään. Suosittelen esimerkiksi purjehtijoille. Sen sijaan, että yrittää ehtiä mahdollisimman aikaisin satamaan saadakseen vielä vapaan paikan, kannattaa joskus veneillä yö. Varsinkin, jos omistaa kameran. Voi saada the kuvan. Sitä odotellessa…

Viikon väriläiskä

Olin tänään italialaisessa laivassa. Oli kyllä pitkästä aikaa mukavaa. Ei siellä ehkä kaikki niin kiillä kuin meillä skandinaaveilla, mutta kaikki on kuitenkin reilassa ja toimivaa. Vähän kuin lommoisessa Fiatissa, joka on parkkeerattu Napolin sivukujalle. Mutta kun sinne menee… ”Ciao ciao mister pailot, vähän italiaa ja englantia perään ja kädet käy. Ihmiset näyttää vähän merirosvoilta, mutta ovat ystävällisiä. Joku luikauttaa väliin vähän jostain oopperasta. Ottaako pilotti capuccinoa vaiko espressoa? Ei siellä keitetä brygamokkaa, vaan kahvin tuo intialainen kokki alakerrasta, jotta on tuoretta varmasti. Asianmukaisesti paksussa posliinikupissa. Vähän pahoitellaan, että kotona Italiassa on kyllä parempaa mokkaa.
Matka jatkuu ja luotsin työtä seurataan silmä kovana, safety first! Jutellaan niitä näitä työn lomassa perämiehen kanssa ja perehdyn italialaiseen koulutussysteemiin, josta ei ota hullukaan tolkkua. Saan selville, missä on halpoja vuokrakämppiä Italiassa ja missä maksaa pirusti. Lounasaika. Onko pilotilla nälkä? No totta mooses on, kuka sanoo italialaisessa laivassa että ei nyt oikein ole. Ja intialainen paahtaa taas brygalle brikalla parit lautaset ja fantaa. Alkupaloiksi salaattia, jossa on keitettyä mustekalaa, kasviksia ja perunaa. Luonnollisesti oliiviöljyllä ja yrteillä höystettynä. Ja pastaa funghi pääruoaksi. Luotsit ja hevoset syö muuten seisaallaan. Ensin mainitut työnsä takia, jälkimmäisille se on enemmän luontaista.
Kyllä tulee välillä mieleen, että tarvitseeko meidän aina olla täällä niin yliluterilaisia, mitata kaikki vatupassilla ja suorakulmalla ja noudattaa jokaista direktiiviä tunnollisesti. Ja poistaa hevosenliha tarkkaan muun ruoan seasta. Näyttää se sujuvan hienosti ilmankin.
Kuvia tältä päivältä. Yritän jossain vaiheessa saada tämän bloggerin näyttämään ulkoisesti vähemmän tylsältä, mutta tablettiversio ei tarjoa paljoa asettelumahdollsuuksia. Prego!

Amurin peräpeiliä kelpaa ihastella



Sumua Kihdillä

Laajenna maailmankuvaasi

…hankkimalla laajakulmalinssi! Vaimo! Lisää viikkorahaa, tartteis käydä Rajalassa. Nikonin nokalla nökötti tänään lainassa Nikkorin N-sarjalainen 14-24 mm. Aivan toisenlaisia maisemia tallentui sillä kuin mitä normaalisti kamerassa kiinni olevalla 35 millisellä. Tarviiko sen vaan nyt ihan välttämättä maksaa tonnikahdeksansataa. Ei kai tuolla nyt järjen kanssa ole enää mitään tekemistä. Sillä hinnallahan saa pari telkkaria tai viikon risteilyn tai kolmen kuukauden ruoat tai vanhan Skoodan. Mutta mutta… Vanhalla Skoodalla ei saa yhtä hyviä kuvia pilvistä, telkkarista tulee surkeaa ohjelmaa, risteilyt ja ruoat on pian savuna ilmassa, mutta linssi pysyy. Jos ei kaadu… Arvatkaas onko kiva hortoilla liukkailla rantakivillä pari tonttua kourassa?! Ja tuohan ei ole vielä kallis, kalliit putkethan maksaa lähes kymppitonnin.

Ja rahalla ei tule hyväksi kuvaajaksi. Ei niin sitten millään. Sen olen jo huomannut, että hyvän kuvan saa puhelimella ja parin tonnin järkkärillä se ei toisinaan (yleensä!) onnistu millään. Mutta ne hyvän kameran tarjoamat mahdollisuudet… Jo se, kun sitä pitää kädessä tuo hyvän fiiliksen (sama juttu hyvän vaimon kanssa). Ja hyvää fiilistä tarvitaan hyvään lopputulokseen. Pätee valokuvauksessa ja ruoanlaitossa!

Tämän päivän säähavaintoja läntisen saaristomme taivaalta.

Jäitä poltellessa

Saaristomeri alkaa olla jäässä aivan eteläisintä osaa lukuunottamatta. Saa nähdä tuleeko tästä talvesta 2011 kaltaista jäätalvea. Seuraavat viikot näyttävät. Jäät tuovat omat mausteensa niin työntekoon kuin valokuvaamiseen.
Valotuksellisesti kuvien ottaminen jäisellä merellä on haastavaa (ainakin minulle!). Aurinkoisena päivänä kaikki palaa puhki ja pilvisenä kaikki on yhtä harmaata massaa. Aamu ja ilta ovatkin parasta kuvausaikaa.
Työnteon kannalta kaikki on jäissä hitaampaa. Laivat jäävät kiinni, laivalle meno kestää ja poistuminen kestää ja eikö se argentiinalainen kippari nyt tajunnut, mitä sille juuri huolellisesti selitin… Työtapaturmien riski kasvaa niin ikään, kun kaikki on jäässä. Mutta on talvessa jotain, joka ehkä käy ilmi oheisista laadullisesti ei ehkä niinkään hyvistä kuvista.

Kuvavirtaa…

Päätin lopettaa Facebook-kavereideni jatkuvan kiusaamisen tuotoksillani (joskin niitä voi vielä sinnekin ilmestyä), ja ruveta julkaisemaan niitä täällä. Paras kuva on sellainen kuva, jota kaikki voivat halutessaan ihailla.
Liikun työn puolesta paikoissa, missä moni ei liiku, ainakaan kaikkina vuodenaikoina. Tämä tarjoaa aloittelevallekin valokuvaajalle mahdollisuuden saada hyvä kuva, ainakin silloin tällöin. Yritän niitä täällä säännöllisen epäsäännöllisesti julkaista. Aloitetaan vaikka tällä Aurajoen aamulla.