Kuinka purjehtijaksi tullaan

Selailin Nettivenettä, mitä ei pitäisi tehdä, koska se joko tulee todella kalliiksi, tai sitten saa muuten vaan armottoman venekuumeen. Huomasin, että lähistöllä oli myynnissä optimistijolla. Se kylpyamme, josta kasvaa kovan luokan purjehtijoita, koska ulkomuodostaan huolimatta se opettaa lähes kaiken, jota purjehduksessa tarvitaan.

No ei siinä mennyt tuntia kauempaa, kun sinapinvärinen kaukalo oli vaihtanut omistajaa. Myyjä lupasi vieläpä toimittaa sen illansuussa (7-vuotias asetti sen kaupan ehdoksi). Lapset kantoivat tien viereen jakkarat, joista pystyi vahtimaan, josko odotettu kuljetus jo saapuisi. Saapuihan se, tosin tuuli oli jo illaksi tyyntynyt, mutta se ei ollut vesille lähdön este. Jokainen jollaillut tietää, että peräsintä vemputtamalla pääsee yllättävän kovaa.

Tänään tein sitten ihmiskokeen. Viritin purjeen ja systeemit ja pidin viiden minuutin briefingin, josta kuunneltiin ehkä vajaa kaksi, ja tönäisin kakarat pelastusliiveissä vesille. Seurasi alkuhässäkkää ja vahinkojiippejä. Pikku hiljaa hässäkkä alkoi muistuttaa purjehtimista. Lapset ovat taitavia keksimään asioita, jos siihen antaa mahdollisuuden.

Purjehtiminen on lapsille muutakin kuin vain mennään veneeseen ja purjehditaan. On ihan oma vene, jolla saa mennä mihin haluaa (näköpiirissä). Se on samaa vapaudentunnetta, mitä purjehdus aikuisille antaa. Kyllä se Mårtenssonin Lasse oli ihan oikeassa.

 

Eka purjehdusreissu ulkomailla, mitä jäi käteen?

Muutama päivä Suomessa. On aika totutella työelämään kesän rientojen jälkeen. Vaikeaa se on, ajatus ei kulje ja ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä (siis luotsailun lisäksi). Tuttua varmaan monelle.

Aika listata pros &cons of Croatia. Ihan varmasti ei jäänyt viimeiseksi reissuksi Välimerelle, itse asiassa ajattelin buukata lennot saman tien ensi syyskuulle, kun ne tulevat myyntiin. Kroatia maana oli tuttu jo entuudestaan ja pidän sikäläistä tapaa toimia paljon särmenpänä kuin italialaisten tai kreikkalaisten. Lisäksi siellä on Välimeren maista ainoana oikeaa saaristoa. Kreikan saaristoa en pidä oikein saaristona ehkä muutamia kohtia lukuunottamatta. Lisäksi, aina kun olen itse käynyt siellä, on tuullut vähän turhankin paljon. Se voi olla tietysti huonoa tuuriakin.

Mutta niihin hyviin ja huonoihin puoliin. Aloitetaan veneestä. Lähes kaikki vuokraveneet näyttävät olevan 40+ jalkaa pitkiä. Se on vain hyvä, sillä keli voi nousta nopeastikin, ja silloin on hyvä, että veneessä on painoa. Veneet on varustettu niin, että niillä osaa purjehtia sokea Reettakin. Meidänkin veneessä (Beneteau Oceanis 43) oli rullaiso ja -genoa, plotterit ja autopilotit sekä keulapotkuri. Venettä olisi voinut purjehtia yksin. Mukavakin se oli. Lämmintä vettä tuli hanasta, vessoja oli pari, löytyi biminit ja uimatasot. Tilaa oli seitsemälle mukavasti. Vaikka vene oli vain pari vuotta vanha, tuntui jokainen pikkunippeli jäävän käteen. Kolhuja vähän siellä täällä. Uunista ei ollut ruoanlaittoon. Vuokrakäyttö on ilmiselvästi kovaa käyttöä veneelle. Hieno vene kaikkiaan muutamalla häiritsevällä ominaisuudella varustettuna.

Marinat. Kalliita, ahtaita, suojattomia. Tarpeettomia. Noin satkun yö joutuu maksamaan siitä, että saa olla sillinä suolassa ja kuunnella latvialaisen poikaporukan versiota ”O Sole Mio” -sta. Kannattaa siis ottaa vene dinghyllä ja perämoottorilla varustettuna. Näin voi kätevästi olla poijussa tai ankkurissa, joissa on tarjolla hieman enemmän yksityisyyttä. Pikkukylissä saa parkkeerata perä kiinni ravintolan terassiin ilmaiseksi, kunhan lupaa käydä siellä syömässä. Itse arvostan enemmän ankkurissa tarjolla olevaa rauhaisaa yötä ja aamu-uintimahdollisuutta.

Saaret. Todella hienoja, ainakin missä kävimme. Kirkasta vettä, jossa paljon kaloja, joten snorklailu kannattaa. Saarilta voi vuokrata eri menopelejä, me kokeilimme fillaria, mopoa ja avorellua. Kun rellu oli jo alla, havaitsimme tarjolla olevan myös avokuplavolkkareita, joka olisi ollut ilmeinen valinta. Paljon pieniä kyliä ja nähtävää useammaksikin reissuksi.

Kaupungit. Tutustuimme viikon aikana neljään. Pienemmät olivat Hvar ja Vela Luca, isommat Dubrovnik ja Split. Yleisesti ottaen todella siistejä kaikki, kaduilta voisi vaikka syödä. Dubrovnikissa haisee vahvasti risteilyalusturismi – ja hinnat ovat sen mukaisia. Split oli jotenkin aidompi, vaikka sielläkin turisteja vilisee.

Ajankohta. Täydellinen! Kesän jäljiltä vedet ovat lämpimiä, ja pahin turistikausi on jo ohi. Ei ole niin täyttä, hinnat ovat alhaisemmat, eikö ole tuskaisen kuuma. Yli 20 koko viikon kuitenkin. Vettä satoi viikon aikana noin kaksi minuuttia.

Ensi vuonna siis uudelleen, ehkä pohjoiseen saaristoon. Siellä pitäisi olla vähemmän väkeä. Kenties kokeilemme lasten kanssa purjehtimista seuraavaksi. Nyt purjehdushanskat naulaan ja kaivamaan sukset esiin. Sitä ennen taidan painua kokemaan lokakuisen yön Saaristomerellä.

 

Loppureissu pakettiin

Edes kalat eivät pääse pakoon linssiä.

Hvarin rauhattoman yön jälkeen oli aika hakeutua taas luonnonrauhaan. Löysimme mukautettua luonnonrauhaa aivan vierestä, Palmizanan lahdesta. Mukautettua siksi, että oletuksena luonnonsatamaan ei kuulu kaislakattoiset rantabaarit, jossa reggae soi ja mojitot tekevät kauppansa. Toisaalta se ei kyllä yhtään haitannut. Lahdessa oli lopulta varmaan viisikymmentä venettä ankkurissa. Kumiveneet pörisivät yössä, kun porukka suhasi rannan ja veneiden väliä. Kävimme illastamassa maissa, ravintolatarjontaa oli runsaasti. Voi vaan kuvitella, mikä kuhina käy keskellä sesonkia.

Rantakuppilan asiakaspaikka.

Viimeinen purjehduspäivä valkeni täysin tyynenä ja peltigenua pääsi hommiin. Onneksi puolessa välissä matkaa Splitiin tuuli heräsi ja pääsimme edes tunnin verran purjehtimaan. Olimme hyvissä ajoin perillä tekemässä check outia. Tankkaus, sukeltaja katsomaan pohjaa, purjeiden tsekkaus, koneen käynnistys ja ylimalkainen vilkaisu sisään ja homma oli siinä.

Varmoissa käsissä.

Jäimme vielä yöksi veneelle, joten oli hyvää aikaa tutustua Splitiin. Yritämme aina liikkua mahdollisimman paikallisesti ulkomailla, joten hyppäsimme paikallisbussiin ja köröttelimme 20 kilsaa kaupunkiin. Vanha kaupunki muistuttaa kovasti Nizzan vastaavaa. Kapeita kujia ja kauppoja vieri vieressä. Viimeisten kunien tuhlauksessa ei ollut ongelmaa, sillä paikallisessa Musto-kaupassa sattui sopivasti olemaan syysale…

Kastela Marina, Split

Aamulento Helsinkiin ja homma oli paketissa. Mitä jäi käteen? Siitä tulee oma postaus. Päällimmäinen fiilis on positiivinen. Viikko Kroatiassa on erinomainen tapa jatkaa veneilykautta. Olisi voinut olla vielä toisenkin viikon, mutta onneksi pääsee jäähdyttelemään räntäsateiselle Saaristomerelle. Kruunu kutsuu palvelijaansa.

Näkemiin Kroatia!

 

Hvarilla on saari

Honkapuun asemasta Hvarilla tarvittaisiin aallonmurtajaa. Satama on avoin mereltä tulevalle vanhalle svellille ja koko veneitä täyteen ahdettu lahti humppaa mainingin tahdissa ylösalas. Toisaalta, harvemmin satasen satamamaksulle saa näin paljon vastinetta: koko yö oltiin vuoristoradassa, jota säesti köysien ja fendereiden narina. Hieman eristäytymään pyrkivänä en niin hirveästi ole muutenkaan marinoiden perään. Tämä vahvisti kantaani luonnonsatamien paremmuudesta.

Hvar itsessään on kyllä mukava. Päästelimme avoautolla ympäri saarta ja näimme upeita maisemia. Hvarin kaupunki on myös varsin mukava. Ranskanperunakulttuuri ei ole vielä päässyt valloittamaan Kroatiaa, toinen toistaan hienompia kalaravintoloita on kylä piukassa. Näin myös ensimmäistä kertaa mustekalan lautasen ulkopuolella. Kaveri yritti uimatasollemme, mutta sitä ei ollut suunniteltu käytettäväksi kahdeksalla lonkerolla. Nilviäinen suuntasi siis väljemmille vesille.

Reissu alkaa kohta lähestyä loppuaan. Suuntaamme seuraavaksi Klementin saarelle Hvarin ulkopuolelle (kiitos Riku vinkistä!). Sieltä on vielä noin 30 mailin repäisy Splitiin, jonne saavumme perjantai-iltana. Toivottavasti pääsisi vielä purjehtimaan. Inhottavampia asioita purjehtimisessa on se, kun pitää olla tiettyyn aikaan jossakin.

 

Lastovo-Vela Luca

Aamun valjettua Lastovon saarella teimme vastoin Ulkoministeriön, MLL:n ja Liikenneturvan suosituksia, ja haimme paikallisesta vuokraamosta alle kipakat skootterit. Jotta jälkipolville ja kidutusvideolle tulisi dokumentaatiota, Gopro integroitiin yhteen mopoista lähes saumattomasti. Nahkaliivit lepattaen painelimme kohti vuorenhuippua.

Googlemopo
Mopoview

Puolimatkan krouvissa kahveella istuskellessa tapasimme pari ruotsalaispariskuntaa, jotka myös olivat samantyylisellä purjehduksella. Småpratit vaihdettiin ja toivoteltiin hyvät purjehdukset.

Skooterin rajat piti tietysti hakea, joten etsimme mahdollisimman jyrkän serpentiinitien. Ilmeisesti Välimeren maissa tehdyissä mopedeissa on mäennousukyky huomioitu, sillä härveli ei ollut nyppylästä moksiskaan.

Agraariorientoitunut vaimoni bongasi viinitilan, jossa oli sadonkorjauspuuhat menossa. Sinne siis kysymään, josko tuotteita olisi kaupan. Olihan niitä. Samalla pihaan kaarsi Wartburgilla mummo, joka löi meille nipun viinirypäleitä kouraan ihan pyytämättä. Todellista paikallismatkailua!

Vela Luca

Tuulet ovat valitettavasti hieman tyyntyneet ja kääntyneet vastaan, mutta seilorin elämä on sellaista. Aina on ylämäki ja vastatuuli. Kryssillä mennään. Vela Luca oli ensimmäinen hieman sottainen satama. Huoltosatama oli kuitenkin jo pakollinen. Neljän päivän roskat piti saada pois. Provianteeraus ja fresh water piti myös hoitaa. Näppituntuma on, että pikkupaikat ovat paljon mukavampia.

P.S. Jos satutte pyörimään Vela Lucassa ja alkaa tehdä pizzaa mieli, kannattaa miettiä vielä, tilaako jumbopizzan. Kokoluokka oli noin 1,7 x perhepizza. Nimim. Syön seuraavaksi joulukinkun.

 

Pomena-Lastovo

Olen löytänyt elämän tarkoituksen. Se on makailla sitloodassa parinkymmenen asteen kallistuskulmassa. Vielä, jos edellämainittua voi suorittaa yli parinkymmenen asteen lämmössä ja noin kymmenen sekuntimetrin tuulessa. Voi nimittäin olla niin, että räntäsateessa em. touhua suoritettaessa, elämän syvin tarkoitus jää aavistuksen sumeaksi.

Eilen retkeilimme Mljetin saarella Pomenan kylän liepeillä. Vuokrasimme fillarit ja polkaisimme paikalliseen kansallispuistoon retkeilemään. Vene killui jälleen ankkurissa, sillä VuoristoB (kts. ed. postaus) muistutteli olemassaolostaan. Kylän laiturissa oli melkoinen hiivari. Snorklaillessa näkyi mukavan näköisiä vonkaleita, mutta koukkuun ne eivät tarttuneet. Kylän kauppakin oli mallia Siwa, joten sieltäkään ei kalaa saanut. Paikallinen ravintoloitsija suostui kuiten myymään hieman Red Sniperia, joten kalaillallinen veneellä oli totta.

Aamulla matka jatkui kohti Lastovon saarta. Tuulet olivat hieman rauhoittuneet, mutta pääsimme kuitenkin slöörailemaan mukavaa seitsemää solmua. Jälleen löytyi kiva laguuni lounaspaikaksi. Kävin Gopron kanssa pulikoimassa kalaparven seassa. Pitänee koostaa joskus nämä nykyajan kaitafilmit oikein reissuvideoksi. Ja kiduttaa sillä sitten jokaista tuttavaa.

Iltapäiväksi oli kryssiharjoituksia luvassa. Aika harvoin pääsee kryssimään T-paidassa. Nyt pääsi. Perille päästyä alkoi ravintolan metsästys. Sellainen löytyikin ja konseptilla, jonka toivoisi yleistyvän meilläkin:

-Iltaa! Meillä on nälkä, voitteko auttaa?

-Iltaa! Kyllä vaan, tämä on ravintola. Sopiiko, että pannaan pöytä täyteen hyvää kalaa?

-Sopiihan se.

Ja hyvää oli! Pari vadillista scampeja, kalmareita, sea bassia ja niin edelleen.

Paikallisista marinoista ei ole vielä kauheasti kokemusta, sillä emme ole vielä onnistuneen päätymään yhden ainoaan laituriin. Tai tänään oltiin puoli tuntia, jonka jälkeen tuli häätö ankkuriin. Dinghy on siis lähes pakollinen varuste.

Huomenna vuorossa Korculan saari, kauppareissu, akkujen latausta (toiset ei aja koneella) ja mitä ikinä mieleen juolahtaakin. Mikäs päivä tänään nyt olikaan?

 

Helsinki-Dubrovnik-Suprise…

Purjehtijan blogikirja, osa 1.

Lennähdetty Dubrovnikiin, kuitattu vene vuokraamosta ja muonitettu se. Homma toimi suhteellisen jouhevasti. Vuokraamon kaverin kanssa käytiin läpi varusteet ja vanhat kolhut ja sen sellaiset. Mielenkiintoista on se, että oletusarvona tuntuu olevan, että veneellä ei purjehdita. ”Aiotteko purjehtia?”, kuului kysymys naapuriveneen esittelijältä vastaavassa tilaisuudessa. Meille ei edes esitelty rikiä, taisimme olla niin proon näköisiä… Veneiden varustuksessa on niin ikään panostettu enemmän satamaelämään kuin rikin säätöön.

”Jäädään varmaan huomiseen ja lähdetään sitten”, tuumasimme Marinan kaverille. -”Se tekee sitten 120 euroa”, tuumasi kaveri. Noin 12 minuuttia myöhemmin kuului ”Brumm” ja veneemme poistui takavasemmalle. Betonimuurin katselusta satakakskymppiä on hieman yläkanttiin. Päätimme suhauttaa Dubrovnikin vanhan kaupungin edustalle ankkuriin. Tuumasta toimeen: kuokka pohjaan ja kumiveneellä maihin syömään.

Maittavan kala-aterian jälkeen pieni kerros ilta-valaistussa kylässä ja sitten takaisin veneelle yöpymään. Niinhän sitä luultiin. Paikallinen vuoristoblåsis oli päättänyt toisin. Ankkuriketju oli pinkeä kuin viulun kieli ja kivikot vaanivat perän takana lähituntumassa. What now? Noh, purjehtimaanhan tänne oli tultu, että… Rätit tankoon ja kohti uusia seikkailuita. Seikkailuhenkeä olikin ilmassa sinä mielessä, että on tosi mielenkiintoista veivailla purjeita ylös pimeässä ja aivan vieraassa veneessä. VuoristoB maustoi keitosta vihaisilla puuskilla.

Yön aikana koettiinkin sitten kaikki tuuliolosuhteet nollasta viitentoista metriin sekunnissa. Seilien säätö tuli siinä sivussa tutuksi. Aamiainen nautittiin ”Blue Lagoonissa”, johon ankkurimme piirsi komeat vaot pohjaan. Sen verran paatti pysyi aloillaan, että mannermainen meriaamiainen saatiin nautittua.

Luotsi ja kippari. Kummallekin oma ratti.

Sitten vuorossa oli kryssiä parin metrin mainingissa seilivarustuksen ollessa tiukasti reivattuna. Veneemme edustaa runkomallia ”tanssilava laineilla”, joten vähän märkää ja hyppivää oli meno. Tuultakin tosin puuskissa yli kuusitoista. Kumma juttu, ettei näkynyt muita veneitä, vaikka oli oivallinen purkkaustuuli.

Jottei tulisi viikon aikana epähuomiossa kierrettyä koko Adrianmerta, päätimme pistää parkkiin Pomena -nimiseen kylään (englanniksi Papple ja ruotsiksi Päppel) noin 30 mailia Dubrovnikista pohjoiseen. Nyt kalakauppaa hakemaan ja saariekskursiolle.

Täältä turkoosien vesien äärestä tähän. Lämpö vedessä ja ilmassa 23. Tuuli myös.

 

Matkakuumetta

Kirjaimellisesti. Päähän koskee ja kurkku on karhea. Buranaa naamaan. Kamppeita laukkuun. Virtaa kamera-arsenaaliin.

Huomisesta alkaen Luotsin Blogikirja muuttuu Purjehtijan Blogikirjaksi seuraavan viikon ajaksi. Jos vain data kulkee. Instagramissa voi seurata myös reissun edistymistä. Onko Hvarilla saari? Muun muassa se selviää pian. Niin kuin myös mielipiteeni vuokraveneilystä.

Nähdään taas Suomi!

 

Statuspäivitys

Welcome on board!

Tervehdys täältä lomalta!

Ei vielä kaukomailta, vaan mistäpä muualta kuin venerannasta. Kesän virallinen lopetus kurvasi nosturiauton muodossa paikalle. Tänä vuonna rikisulkeiset eivät ole tuntuneet yhtä kovalta ponnistukselta kuin aiemmin.

Joillain oli aikaa touhuta joutavia

Säätilalla saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa. Oli suorastaan kivaa laittaa mastoa pakettiin ilta-auringonpaisteessa. Innostuin jopa pesemään koko veneen, mikä olikin tarpeen, koska kotilaituriimme on pesiytynyt kroonisesta ripulista kärsivä lokkilauma. Lisäksi oli kiva saada vene ylös yläpuoli kuivana. Vesisateessa koko touhu on entistäkin masentavampaa. Siinä tahtoo vielä kastua kaikki paikat, mikä ei talvisäilytyksen kannalta ole kovin toivottavaa. Pari kertaa olen jättänyt noston lokakuulle. Näpit jäässä lumihiutaleiden leijaillessa ei juuri tule mieleen veneilyn hehkeämmät puolet.

Valmiina nostoon

Vene saa peiton niskaansa viikonlopun aikana. Onneksi kauden purjehdukset eivät ole vielä purjehdittu. Viikon päästä lennähdämme Dubrovnikiin, josta on tarkoitus löytää Splitiin. Saa nähdä, kuinka käy. Merenkulku se on aina yhtä jännää.

 

Purjelaivat ja lomat paketissa

Hotellin ikkunasta
Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua

Purjelaivat lähtivät kohti uusia seikkailuita lauantaina. Aika mahtava tapahtuma, puolisen miljoonaa kävijää. Kaikki eivät onneksi käyneet kutteria katsomassa, mutta voi sanoa, että tuhannet kuitenkin. Eikä pelkästään kutteri kiinnostanut, vaan luotsaus yleensäkin. Pitkiäkin keskusteluja aiheesta käytiin, kiitos niistä!

Välillä oli ruuhkaa

Aikamoisia harhaluulojakin oikaistiin. Monella oli käsitys, että kutteri on sellainen ”follow me” -vene, joka opastaa laivat satamaan. Joku kyseli, että vieläkö laivoja luotsataan. Kun vastasi, että 25000 kertaa vuodessa Suomen rannikolla, niin yllätys oli melkoinen. Parhaiten tuntuu merenkulusta hanskassa olevan Silja ja Viking, eihän NE nyt sentään luotsia käytä. No ei. Paitsi mitä nyt joskus telakkaan mennessään. Luotsileidarit kiinnostivat myös kovasti. ”Jaa, että noitako pitkin kiivetään ja talvella myös?” Pikkukippareiden päivän täyttymys oli päästä kuskin penkille istumaan. Muutama itkupotkuraivari lahjottiin karkkiaskilla tiehensä.

Kansainvälinen fiilis näkyi

Summa summarum, oli mukavat pari päivää Helsingissä, kiitos kaikille kävijöille.

Sorvin ääreen on palattava jälleen. Olisihan tässä vielä ollut kaikennäköistä… Loman loppuhuipennukseksi oli käytävä vielä istumassa sitloodassa – vesisateessa tietty – järvimustot (Rukan kumipuku) päällä. Jotenkin tuntuu, että järviveneilyperiodi alkaa olla päättymässä osaltamme. Onhan siinä puolensa, mutta… meressä on se oma juttunsa. Sitä paitsi näin veneen, jossa oli sälekaihtimet ja aloin voida henkisesti pahoin. No, katsotaan, mitä tapahtuu.

Jännä, miten helteet ja työt alkaa aina samaan aikaan.