Jaa, syksy saa. Lehti puussa kellastaa ja hyöky meren ärjyvän rantaan voimalla paukahtaa. Trallalaa.

Onneksi opiskelin merenkulkua, enkä kultturiantropolologiaa. Jään Räikköselle haikurunoudessa. Muun muassa.

Ennustan: kohta ripsahtaa ensilumi. Se on jokin muutaman tunnin päräys, jota seuraa parin viikon hellejakso, mutta sillä on vaikutuksensa. Se saa kansakuntamme kantavan voiman, eli lippispäiset miehet harmaissa tojotoissaan ryntäämään sankoin joukoin kohti vianuuria ja repen rengasta vaihtamaan nastarenkaat. Sillä talvella on turvallista ajaa nastoilla. Ensilumesta kaksi viikkoa ohi vapun, jos sattuisi vielä Lappiin menoa.

Turvallista? Ei, vaan saamarin tyhmää. Kohta on pilalla vasta laitetut hienot asfaltit ja vesiliirron vaara vaanii hokkien kairaamissa syvissä urissa. Keuhkoröntgenissä näkyy Lemminkäisen logo. Maailman öljyvarat ehtyvät. Pimeys voittaa.

Minä joudun vastaamaan otsikon kysymykseen joka päivä. Mikä on turvallista itselleni, mikä veneelle ja mikä laivalle. Laivoissa ei ole käytettävissä nastojen kaltaista autuaaksi tekevää talvivarustetta, joten joutuu miettimään olosuhteiden vaikutusta tekemiseen. Pitää ajaa hiljempaa, käyttää hinaajia, varmistaa sitä ja tätä tai mahdollisesti jopa jättää menemättä. Koska on paha keli. Jossain menee raja. Sen myöntäminen ei ole nykyaikana helppoa, koska ollaan totuttu, että kaikkea voi aina.

Osta kitkarenkaat. Ryhdyt ajattelemaan turvallisuutta. Niillä pärjää 95% talvesta kuten nastoillakin. Sen 5 % joudut miettimään, että ajaisinko hieman varovaisemmin tai onko se palaveri todella niin tärkeä, että on pakko lähteä ylipäätään.

Loppukevennys: autoilussa jos joutuu tilaamaan hinaajan, niin vahinko on jo tapahtunut. Ehe ehe.

Hei taas.

Toivottavasti ette kyllästy, kun olen jatkuvasti äänessä.

Onkohan siitä nyt jo monta vuotta, kun päätettiin olla digitalisaation edelläkävijöitä ja ihan maailman kärjessä kaikissa älykkäissä asioissa? Viisi viiva kymmenen ehkä.

Se on sinänsä hieno juttu, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Päinvastoin, keksisi joku jotain, ettei tarvitsisi mennä jäiselle laivankyljelle hortoilemaan… Mutta… Miten se tähän mennessä näkyy ruohonjuuritason arjessa? Vastaus: ei oikein millään tavalla. Edelleen veivataan ruoria ja pulistaan ulalla asioita, jotka kaikki jo valmiiksi tietää muutenkin. Ja kiistellään, että millä kielellä ne kaikkien jo tietämät asiat tulisi kailottaa julki. Muutamia internetpohjaisia työkaluja on tullut, jotka sinänsä ovat hyviä, mutta eivät maailmaa mullistavia keksintöjä.

Mikä siis neuvoksi? Miksi meillä Suomessa ei oikein tapahdu? Meillä on kyllä paljon kunnianhimoisia kehityshankkeita. Muuallakin kuin merenkulussa. Liikenne palveluna jiiänee jiiänee…

Hankkeissa nyt vaan kestää, sanotaan. Mutta eihän se voi vaan niin olla, että jotain asiaa väännetään vuositolkulla ja sitten kun lopulta jotain tulee ulos, se on valmiiksi jo vanhentunutta, jos alunperinkään oli asian ytimessä.

Minusta, siis vain ja ainoastaan minusta, me haukkailemme niin suuria paloja kakusta, että sinänsä loistavat jutut tukehtuvat sen kymmeneentuhanteen käytännön pikkuasiaan, jotka ensin pitäisi ratkaista.

Ei tule esimerkiksi mitään autonomista merenkulkua suuressa mittakaavassa, ennen kuin ratkaistaan, kuinka estetään radiosignaalihäirintä, miten järjestetään alusten päivittäinen huolto, miten päästään IMO:n 164 jäsenvaltion kanssa yksimielisyyteen regulaatiosta ja ennen kaikkea, missä on business case laivanvarustajille. Noin niin kuin muutamia asioita mainitakseni. Se asia ei muuksi muutu, vaikka joku laiva jossain ajelisi kahden terminaalin väliä itsestään tai tehtäisiin onnistunut kokeilu suljetulla merialueella.

Mitä jos lähdettäisi toisesta päästä liikkeelle? Kysyttäisiin niiltä, jotka konkreettisesti tekevät, että mikä nykytekniikan mahdollistama asia auttaisi ja helpottaisi työntekoa. Ratkaistaisiin niitä pikkujuttuja, joista vähitellen muodostuu isompi kokonaisuus.

Ihan heti tulee pikkujuttuja mieleen, joilla parannettaisiin lähes ilmaiseksi merenkulun turvallisuutta huomattavissa määrin. Ne ei kyllä ole kovin seksikkäitä, joten ei niistä juhlapuheita oikein saa aikaiseksi. Näinkö kelpaisivat Twitteriinkään.

Otsikko mukailee Saksan television aikanaan Perämereltä tekemää dokumenttielokuvaa, jossa esiintyy legendaarisia kolleegojani Merenkulkulaitoksen karvalakki päässä. Viele Grüße nach Kemi.

Jääherkkua on saatu maistaa täällä etelässäkin, ja kyllähän siinä edelleenkin olisi dokkarinaihetta, kun revitetään laivalla kovettuneessa vedessä. Ränneissä ajaminen sujuu aika hyvin täällä Saaristomerellä, vaikka pari kertaa juututtiin viime yönäkin Lumparnille ja sai ottaa vähän ansatsia.

Laiturointi vaatii omat temppunsa myös. Laituriin lähestyminen tulee suorittaa niin, että mahdollisimman vähän jäätä jää jäänteeksi laivan ja laiturin väliin. Tässä kohdassa menee jo joidenkin ulkomaanelävien kanssa metsään, kun eivät he suhtaudu asiaan sen vaatimalla hartaudella. Tai suostu ymmärtämään, että jos aikoo ajaa laivaa kylki edellä jäissä sata metriä, tulee se olla huomioitu jo aluksen rakennusvaiheessa.

Aina sinne jotain jää, vaikka Eislootse kuinka tähtää. Loput jäät pestään pois. Ei Omolla, vaan koneella. Laiva kiinnittää yleensä parikin keulaspringiä maihin ja niiden varassa käännetään alus pieneen kulmaan laituriin nähden. Sitten vaan laitetaan konetta eteen niin paljon kuin uskalletaan ja keulapotkurilla painetaan vettä kohti laituria. Näin syntyy (pitäisi syntyä, joskus syntyy, on syntyvinään, ei synny (lasta eikä p…kaa)) virta, joka kuljettaa jäät pois laivan ja laiturin välistä. Sitä ilmiötä ihmetellään nenä venttiilissä aikansa, jonka jälkeen voidaankin tuoda avovedessä alus kauniisti laituriin.

Helppoa ja mukavaa, kun se osaa! Ennenkaikkea kolmelta yöllä.

Pakkasukko on ottanut Etelä-Suomessakin homman haltuun vihdoin. Sisämaassa alkaa olla hanget korkeat nietokset, mutta etelärannikon saaristossa on edelleen synkkää kuin mörön pyllyssä.

Viimeisin oikea jäätalvi oli etelässä toistaiseksi 2010, jolloin jäärännit menivät Utöseen asti ja laivat jäivät jopa Utön eteläpuolelle kiinni tiukkaan ahtojäävyöhön.

Vaikka jäistä on kaikenlaista harmia laivaliikenteelle ja osalle maapallomme asukkaista tulee yllätyksenä veden jäätyminen alle nollan lämpötiloissa, ottaisin sen talven kuitenkin. Varsinkin, kun vaihtoehtona on puolen vuoden vesisade lounaistuulineen.

Jos haaveilet välivuodesta saaristossa, kannattaa ensin käydä katselemassa, miltä siellä näyttää tammikuussa. Vähemmän hehkeältä kuin heinäkuussa, ai kän tell jyy. Vaikka taitaa olla koko eteläinen osa maasta yhtä Britanniaa nykyisin. Ja Utössä ei ainakaan suolata teitä, että sikäli.

Nyt näyttää kotosalla kivan talviselta, joten kaivamaan suksia vintiltä, ja ladulle vapaaviikon kunniaksi!

Hei ninetofiver siellä!

Aloitit päivän viemällä lapset hoitoon? Sitten bussilla tai junalla byrooseen? Parit paltsut, lounas, meilit ja tuskailua pomon deadlinea lähestyvän keissin kanssa? Himaan kaupan ja dagiksen kautta? Illalla kahvakuula ja huomenna sama uusiksi?

Mullahan on kaikki toisin. En tiedä oikeista töistä mitään. Paitsi joskus, kun pääsen hangaround -toimistotyöläiseksi vieraillessani päämajalla hallinnollisten tehtävien merkeissä. Tiedättekö, ne lopettaa neljältä?!

En tiedä aamulla, missä käyn nukkumaan, tai yleensäkään sitä, mihin päivän aikana päädyn. Aavistus voi olla, mutta sekin menee yleensä väärin. Sanottakoon, että on luotsiasemia, jossa mennään ovesta ulos, luotsataan ja tullaan takaisin samaan paikkaan. Me emme kuulu niihin. Enkä vaihtaisi muuhun, sillä epävarmuus tulevasta on kivaa.

Meikäläisen tiistai kuvina olkaa niin hyvät. Olin vähemmän produktiivinen ja enemmän sekundäärinen. Mutta sellaista se joskus on.

Tätähän se on. Seuraavat noin 12 tuntia on aina suurinpiirtein tiedossa. Ei kuitenkaan varmasti, joten aina kannattaa syödä, nukkua ja käydä vessassa varastoon, kun on vain tilaisuus.

No miltä näyttää, vaihdatko?

Mua oikeastaan ärsyttää itseänikin kirjoitella tällaista. En yleisesti koe olevani vastarannan kiiski, menneisyyteen takertuja tai muutosvastarinnan airut numero 1 oikein missään asiassa. Päinvastoin: innostun uudesta ja tykkään kokeilla kaikenlaista.

Nyt on kuitenkin niin paljon hehkutusta liikkeellä digitalisaatiosta ja siitä, kuinka se tulee mullistamaan vaikkapa liikenteen. Toivon todella, että se mullistaa sen hyvällä tavalla, mutta mahdollisuudet ei toivottavaan mullistukseenkin ovat valitettavan suuret.

Tähän mennessä nimittäin Artificial Intelligencen näytöt tosielämässä ovat mielestäni melko kökköjä Siri -tasoisia tuotoksia, joihin tuskastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun niitä pitäisi oikeasti hyödyntää. Ollaan siis hyvin alkutaipaleella koneälyn kehityksessä. Tätä taustaa vasten innostus saada ”älyliikenne” käyttöön mahdollisimman nopealla aikataululla on suorastaan pelottavaa. Mitä se oikeasti edes tarkoittaa? Mitä eroa on sillä, että kuskaan pojan lätkätreeneihin älyllisesti tai älyttömästi? Tarkoitetaanko sillä jo olemassa olevan anturidatan välittämistä automaattisesti vaikkapa autoon? Mitä se vaikuttaa lopputulokseen? Tai mihinkään? Kuulen jo korvissani selitykset ”sulla on tää android-auto, ni se ei pelaa nyt tän kanssa, kun et oo päivittänyt vatatasauspököä ja virusturvan lisenssi on vanhentunut”. Ajattele Sodankylää ja älyliikennettä samassa lauseessa. Ei Espoota.

Nyt on parhaat ajat selvittää itselleen, mitkä ovat oikeasti käytännön vaatimukset. Mene vaikkapa Raumalle Rihtniemen nokkaan illalla ja katso merelle. Siellä puhaltaa parikymppiä ja aallot on nelimetrisiä. Kaikki, mitä näet ja kuulet, vaikuttaa älylaivaan samalla lailla kuin älyttömään laivaan. Yksikään ihmisen kehittämä sovellus ei poista sitä tosiseikkaa.

Minua ei pelota kehitys, vaan se että teknologiahypen pauloissa tehdään hätäisiä ratkaisuja, joiden seurauksena menetetään vaikkapa ihmishenkiä tai aiheutetaan vahinkoa ympäristölle, koska ei tiedetty tai tultu ajatelleeksi jotakin tiettyä, jonka joku olisi tiennyt, jos olisi älytty kysyä.

Otetaan kehitystyöstä ne hyvät asiat, kokeillaan niitä ihan rauhassa käytännössä perinteisemmän tekniikan rinnalla ja annetaan kokemuksen näyttää, mikä on oikeasti älykästä.

Toivoo hän ja lähtee kiipeilemään köysitikkaille ver 1.0. Syksy on ihmisen parasta aikaa.

Valtiollinen Yleisradioyhtiö julkaisi tuossa joku aika sitten jutun otsikolla ”Merenkulun suuri murros: Osa laivoista seilaa ilman miehistöä jo pari vuoden kuluttua”. Sapettaa. Ei se, että kehitys kehittyy, niinhän sen kuuluukin tehdä.

Se sapettaa, että osatotuuksilla ja huonolla otsikoinnilla annetaan asiasta täysin väärä kuva suurelle yleisölle. Näitä ”tietsä, että siljalaini ajaa parin vuoden päästä ihan itte Ruotsiin? Mitäs te sitten teette?” -kommentteja alkaa jo tuttavapiiristäkin tulla.

Parin vuoden päästä ei ajele itsenäisesti korkeintaan kuin naapurin Pertin karannut soutuvene ja muutama kokeiluluonteinen alus hyvin rajatulla alueella. Ai mistäkö tiedän? Siihen on olemassa parikin painavaa syytä.

Ensinnäkin vahdinpitoa ja aluksen miehitystä säätelee säädökset, joiden takana on kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO. Kuvaavaa on, että vieläkin on voimassa esim. konealuksen väistämisvelvollisuus purjealukseen nähden, jolla ei ole ollut kaupallisessa merenkulussa mitään merkitystä kuuteenkymmeneen vuoteen. Tai onnettomuuden tapahduttua pitäisi ruveta mölisemään radiopuhelimeen englanninkielisiä termejä ranskaksi ääntäen.

No, edellinen oli kärjistävää. Suokaa se minulle. Vaikka päätöksentekijänä olisi ketterämpikin organisaatio, on silti ratkaistavana todella visaisia kysymyksiä. Miten toimitaan itsenäisten alusten ja miehitettyjen alusten ollessa samalla pelikentällä? Tämä sama kysymys kaihertaa myös itsenäisissä autoissa. Jos aluksella ei ole päällikköä, jonka asema juridiikassa on todella vahva, kuka vastaa aluksen turvallisesta kulusta tai valvoo laivaisännän tai lastinantajan etuja? Mitä tehdään merivahinkotilanteessa tai ympäristöonnettomuuden sattuessa? Jiiänee jiiänee. Vaikka kaikki lainsäädännölliset kysymykset saataisiin ratkaistua ja integroitua lainsäädäntöön Suomessa ja Ruotsissa (mikä sekään ei ole ihan näppäisyhomma), niin miten mahtaa käydä vaikkapa Tansaniassa tai Mauritaniassa? Robolaivalta on meinaan huono pummata tupakkikartsaa.

Toiseksi, itsenäisiä laivoja ei kehitä Helinä Keiju tai J. Pukki. Jos kehittäisi, niin he varmaankin tekisivät sen rajattomilla resursseilla ilman omistajatahojen aiheuttamaa taloudellista painetta ja jakaisivat tuotoksen kaikille ilmaiseksi. Sen sijaan niitä kehittää esim. Rolls Royce, joka satsaa kehitystyöhön miljoonia ja luonnollisesti haluaa saada rahansa takaisin ja lisäksi voittoakin. Tästä johtuen se joutuu myymään kehittämänsä tuotteen jollekin kaupalliselle toimijalle, joka ostopäätöstä tehdessään arvioi hankkeen taloudellisen kannattavuuden verrattuna nykytilanteeseen.

Itsenäisten alusten operointi ei suinkaan tule olemaan laivanvarustajille ilmaista. Ison kehitystyön, kokeneiden operaattoreiden ja laitevaatimusten johdosta en itse asiassa usko sen tulevan juuri halvemmaksi kuin ITF:n minimitariffilla ja riisillä palloa ympäri paineleva myanmarilaismiehistö. Tällä hetkellä nimittäin merenkulun karussa maailmassa operointikustannuksia lasketaan etsimällä halvempaa ja halvempaa työvoimaa, joka täyttää minimipätevyysvaatimukset. En usko pääomasijoittajien olevan tietoisia tai kiinnostuneita vaikkapa ison bulkkerin laiturointioperaation vaativuudesta. Pääasia on, että homma hoituu. Monesti sen homman hoitaa ammattitaitoinen luotsi yhdessä ammattitaitoisten satamahinaajien kanssa. Vaikka eihän sitäkään kukaan todennäköisesti tiedä. Niin karulta kuin se tuntuukin sanoa ääneen, merenkulkubisneksessä päätöksiä ei tee turvallisuus, vaan raha. Poikkeuksena öljy-yhtiöt, jotka ovat hyvin turvallisuusorientoituneita, sillä mahdollisen ympäristöonnettomuuden aiheuttamat imagotappiot ja maksettavat korvaukset ovat niin valtavia, että niiltä loppuu bisnes. Eli loppujen lopuksi raha sielläkin on takana. Exxon Valdez ja Meksikonlahti 2010 esimerkkeinä.

Kaikki edellämainittu ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö itsenäiset laivat tulisi. Totta kai ne tulevat ja pitääkin tulla. Aikahorisontti vain on jotain ihan muuta kuin kaksi vuotta. Negaationi pohjautuu lähinnä yleiseen harhakuvitelmaan, että olisi jotenkin simppeliä koodata ihmiskunnan tuhansia vuosia vanha merimiestaito pieneen purkkiin ja odotella maissa, että Kiinasta saapuu konttikuorma. Ihan niin helposti se ei todellakaan käy.

Ei lentokoneisiin tai kuuraketteihinkaan varmaan oikein uskottu ennen niiden keksimistä.  Jos minun pitäisi ennustaa tulevaisuutta, niin sanoisin, että ensimmäisiä sovelluksia voisivat olla satamahinaajat ja vihivaunutyyppisesti samaa lyhyttä väliä sahaavat alukset, joista Norjassa jo piakkoin löytyykin toimiva esimerkki. Toisaalta on sellaisia merenkulun muotoja, joihin itsenäisten laivojen tulo on ylipäätään epävarmaa tai kestää vielä todella pitkään. On syytä myös muistaa, että edellä mainittujakin operoi ammattitaitoinen ihminen.

Työnantajani Finnpilot liittyi juuri One sea -ekosysteemiin, jonka pyrkimyksenä kehittää alan toimijoiden kesken autonomista meriliikennettä. On mielestäni erittäin hyvä, että olemme mukana. Miltään muulta organisaatiolta ei varmasti löydy yhtä paljoa kokemusta siitä, miten erityyppiset ja eri lastitiloissa kulkevat alukset käyttäytyvät ahtailla saaristoväylillä. Oma sovelluksemme aiheeseen liittyen on eLuotsaus. Lainsäädäntö mahdollistaa luotsauksen etänä ensi vuonna. Tutkimme, onko sitä mahdollista turvallisesti toteuttaa ja minkälaisia toimenpiteitä se vaatii laitteiston ja luotsauskäytäntöjen suhteen.

Että vaikka blogin suhteen on hiljaista ollut, niin kaikenlaista pientä puuhaa on myös luotsausalalla meneillään.

Meillähän on nyt Tall Ships Races täällä Turussa. Olisi itsestään selvää blokkailla hienoista vanhoista purjelaivoista ja siitä, kuinka hienoja ne ovat. Ovathan ne ja on se luotsillekin mukavaa vaihtelua. Palella ulkona heinäkuussa… Suomen kesä, da da.

En siis mene detaljeihin, tulkaa itse katsomaan. Ja tutustumaan meidän veneeseen Suomen Joutsenen pukspröötin alle. 

Sen sijaan viime öisen työmaan kipparin kanssa tuli juttua purjelaivoista. Hän meni hartaan näköiseksi ja sanoi olleensa Sedovilla kadettina 1989. Kertoi, mitä silloin neuvostoaikana vaadittiin. Kuri oli ollut kova, mutta merimiestaidot tuli opeteltua. Olivat joutuneet myrskyyn Pohjanmerellä. Pelkällä takilalla vauhtia 17 solmua lähes ohjauskyvyttömänä. Voi olla, että oli vähän merimieslisää, mutta kuitenkin.

Mietin, miten tärkeää on, että näitä aluksia vielä seilaa. Ei varmaan missään saa yhtä hyvää tuntumaa luonnonvoimiin ja miten paljon ne opettavat nuorille yhteistyön merkitystä. Ja tarjoavat tilaisuuksia voittaa itsensä. Kuka tahansa ei takilaan kiipeä.

Menkää katsomaan. Turku. Sunnuntaihin asti. Hop hop. 

…saabismiin pari vuotta sitten (tässä vaiheessa tarkkaavaisimmat ovat jo havainneet, että tämä kirjoitus ei liity luotsaukseen millään tavalla). Saabismista ei voi parantua, mutta se voidaan sopivalla lääkityksellä pitää hallinnassa. Esimerkkinä Motonetin kuvasto ja harrastajien foorumit. 

Kevät on taudin kannalta pahinta aikaa. Järjetön Blocketin ja Nettiauton selailu aiheuttaa hiirisormeen vammoja ja lisää avioerojen riskiä. Lapasesta lähti omalla kohdalla tänä keväänä.

Viikkojen autokuumeilun jälkeen yksi Tukholman seudulla ollut helmi lipsahti kynsistä, kun olin liian hidas. Huomasin, että jos Ruotsista aikoo ostaa auton, pitää joko asua siellä …tai sitten vaan ostaa se. Päädyin jälkimmäiseen, koska ensimmäinen aiheuttaisi jo varsin merkittäviä muutoksia vähän kaikkeen. Tein siis juuri niin, kun ei saisi tehdä: ostin auton näkemättä sitä. Ainakaan en jäänyt toiseksi tällä kertaa.

Pari pikku ongelmaa oli ratkaistavana. Saaben oli Värmlannissa ja se pitäisi hakea parin päivän aikaslotissa, joka oli käytettävissä. Sekin erinäisin järjestelyin. Se pitäisi myös maksaa. Vaikka kaikki muu nykyään on lähes reaaliaikaista, rahaliikenne ei. Ei ehtinyt jäädä Ruotsiin odottelemaan rahojen siirtymistä. Ajatus setelitukusta taskussa lento- ja rautatieasemilla ei houkutellut.

Tein siis taas niin kuin ei ikinä pidä tehdä. Maksoin koko summan etukäteen myyjän tilille. Perustuen luotsin ammatissa kehittyneeseen ihmistuntemukseen ja siihen, että kantaruotsalainen eläkeläismies tuskin on muutaman tonnin takia valmis vaihtamaan maisemaa ja piileskelemään lopun ikäänsä pettynyttä suomalaista saabistia. Ainoa riski siis oli, että auto on aivan romu.

Kohti dugamlaochfriaa siis kuusivuotiaan kanssa, sillä on tärkeää opettaa pojalle, miten tehdään autokauppoja. Hienosti alkoi. Lento oli tunnin myöhässä ja oli ihan tipalla, että ehtisimme Karlstadin junaan. Ehtimistä ei yhtään edesauta se, että matkustaa kuusivuotiaan kanssa, jolla on kakkahätä. Loppujen lopuksi juna missattiin yhdellä jävla minuutilla. Tilanne alkoi saada tragikoomisia piirteitä, kun kuljimme pitkin Vasagatania etsimässä hotelleista yösijaa, jota ei ollut. Joka paikka täynnä. Tai yksi olisi ollut – kolme ja puolisataa per yö. Ei antanut luonto periksi – varsinkaan, kun neljäsataa kilometriä lännempänä oli jo yksi hotelli maksettu. Guuglailin mahdollisuuksia ja… Osloon lähtisi bussi tunnin päästä, Karlstadissa klo 3 yöllä. Kuusivuotias ilmoitti pitävänsä busseista, joten…

Bussi oli viimeistä satulaa myöten täynnä, mutta onneksi olin älynnyt ostaa liput samantien puhelimella. Busseista pitävä matkailija veti hirsiä syötyään ensin kaikki eväät, ja minä vuoroin surffailin netissä ja pilkin pienessä horroksessa. Niin sitä päästiin perille. Ei yhtään taksia missään ja sataa vettä. Hotelliin kolme kilometriä. Kesken unien herätetty matkailija ei vaikuta tyytyväiseltä. Pelastava enkeli saapuu medelsvenssonin hahmossa. Hän, joka tajuaa tilata taksin etukäteen.

-”Vill ni samåka med mig?”

Visst, ja ei kun viemään setä kotiin ja hotlalle. Enää ei tarvinnut jännittää muuta, kun tuleeko ketään aamulla ja onko mitään autoa.

Tulihan sieltä. Pieni koeajo, nimet paperiin ja kohti Stockholmia. Auto oli suurinpiirtein sitä, mitä pitikin ja ainakin ensimmäiset 600 km Lahteen sujuivat hienosti. Samalla tehtiin pieni lomamatka ja monta kivaa juttua olisi jäänyt väliin, jos oltaisiin tylsästi marssittu Suomessa autokauppaan tai käytetty välikättä tuonnissa.

Carlsson på taket sen jo aikanaan tiesi, kyllä Saabilla on hieno ajaa!