Loppureissu pakettiin

Edes kalat eivät pääse pakoon linssiä.

Hvarin rauhattoman yön jälkeen oli aika hakeutua taas luonnonrauhaan. Löysimme mukautettua luonnonrauhaa aivan vierestä, Palmizanan lahdesta. Mukautettua siksi, että oletuksena luonnonsatamaan ei kuulu kaislakattoiset rantabaarit, jossa reggae soi ja mojitot tekevät kauppansa. Toisaalta se ei kyllä yhtään haitannut. Lahdessa oli lopulta varmaan viisikymmentä venettä ankkurissa. Kumiveneet pörisivät yössä, kun porukka suhasi rannan ja veneiden väliä. Kävimme illastamassa maissa, ravintolatarjontaa oli runsaasti. Voi vaan kuvitella, mikä kuhina käy keskellä sesonkia.

Rantakuppilan asiakaspaikka.

Viimeinen purjehduspäivä valkeni täysin tyynenä ja peltigenua pääsi hommiin. Onneksi puolessa välissä matkaa Splitiin tuuli heräsi ja pääsimme edes tunnin verran purjehtimaan. Olimme hyvissä ajoin perillä tekemässä check outia. Tankkaus, sukeltaja katsomaan pohjaa, purjeiden tsekkaus, koneen käynnistys ja ylimalkainen vilkaisu sisään ja homma oli siinä.

Varmoissa käsissä.

Jäimme vielä yöksi veneelle, joten oli hyvää aikaa tutustua Splitiin. Yritämme aina liikkua mahdollisimman paikallisesti ulkomailla, joten hyppäsimme paikallisbussiin ja köröttelimme 20 kilsaa kaupunkiin. Vanha kaupunki muistuttaa kovasti Nizzan vastaavaa. Kapeita kujia ja kauppoja vieri vieressä. Viimeisten kunien tuhlauksessa ei ollut ongelmaa, sillä paikallisessa Musto-kaupassa sattui sopivasti olemaan syysale…

Kastela Marina, Split

Aamulento Helsinkiin ja homma oli paketissa. Mitä jäi käteen? Siitä tulee oma postaus. Päällimmäinen fiilis on positiivinen. Viikko Kroatiassa on erinomainen tapa jatkaa veneilykautta. Olisi voinut olla vielä toisenkin viikon, mutta onneksi pääsee jäähdyttelemään räntäsateiselle Saaristomerelle. Kruunu kutsuu palvelijaansa.

Näkemiin Kroatia!

 

Hvarilla on saari

Honkapuun asemasta Hvarilla tarvittaisiin aallonmurtajaa. Satama on avoin mereltä tulevalle vanhalle svellille ja koko veneitä täyteen ahdettu lahti humppaa mainingin tahdissa ylösalas. Toisaalta, harvemmin satasen satamamaksulle saa näin paljon vastinetta: koko yö oltiin vuoristoradassa, jota säesti köysien ja fendereiden narina. Hieman eristäytymään pyrkivänä en niin hirveästi ole muutenkaan marinoiden perään. Tämä vahvisti kantaani luonnonsatamien paremmuudesta.

Hvar itsessään on kyllä mukava. Päästelimme avoautolla ympäri saarta ja näimme upeita maisemia. Hvarin kaupunki on myös varsin mukava. Ranskanperunakulttuuri ei ole vielä päässyt valloittamaan Kroatiaa, toinen toistaan hienompia kalaravintoloita on kylä piukassa. Näin myös ensimmäistä kertaa mustekalan lautasen ulkopuolella. Kaveri yritti uimatasollemme, mutta sitä ei ollut suunniteltu käytettäväksi kahdeksalla lonkerolla. Nilviäinen suuntasi siis väljemmille vesille.

Reissu alkaa kohta lähestyä loppuaan. Suuntaamme seuraavaksi Klementin saarelle Hvarin ulkopuolelle (kiitos Riku vinkistä!). Sieltä on vielä noin 30 mailin repäisy Splitiin, jonne saavumme perjantai-iltana. Toivottavasti pääsisi vielä purjehtimaan. Inhottavampia asioita purjehtimisessa on se, kun pitää olla tiettyyn aikaan jossakin.

 

Lastovo-Vela Luca

Aamun valjettua Lastovon saarella teimme vastoin Ulkoministeriön, MLL:n ja Liikenneturvan suosituksia, ja haimme paikallisesta vuokraamosta alle kipakat skootterit. Jotta jälkipolville ja kidutusvideolle tulisi dokumentaatiota, Gopro integroitiin yhteen mopoista lähes saumattomasti. Nahkaliivit lepattaen painelimme kohti vuorenhuippua.

Googlemopo
Mopoview

Puolimatkan krouvissa kahveella istuskellessa tapasimme pari ruotsalaispariskuntaa, jotka myös olivat samantyylisellä purjehduksella. Småpratit vaihdettiin ja toivoteltiin hyvät purjehdukset.

Skooterin rajat piti tietysti hakea, joten etsimme mahdollisimman jyrkän serpentiinitien. Ilmeisesti Välimeren maissa tehdyissä mopedeissa on mäennousukyky huomioitu, sillä härveli ei ollut nyppylästä moksiskaan.

Agraariorientoitunut vaimoni bongasi viinitilan, jossa oli sadonkorjauspuuhat menossa. Sinne siis kysymään, josko tuotteita olisi kaupan. Olihan niitä. Samalla pihaan kaarsi Wartburgilla mummo, joka löi meille nipun viinirypäleitä kouraan ihan pyytämättä. Todellista paikallismatkailua!

Vela Luca

Tuulet ovat valitettavasti hieman tyyntyneet ja kääntyneet vastaan, mutta seilorin elämä on sellaista. Aina on ylämäki ja vastatuuli. Kryssillä mennään. Vela Luca oli ensimmäinen hieman sottainen satama. Huoltosatama oli kuitenkin jo pakollinen. Neljän päivän roskat piti saada pois. Provianteeraus ja fresh water piti myös hoitaa. Näppituntuma on, että pikkupaikat ovat paljon mukavampia.

P.S. Jos satutte pyörimään Vela Lucassa ja alkaa tehdä pizzaa mieli, kannattaa miettiä vielä, tilaako jumbopizzan. Kokoluokka oli noin 1,7 x perhepizza. Nimim. Syön seuraavaksi joulukinkun.

 

Pomena-Lastovo

Olen löytänyt elämän tarkoituksen. Se on makailla sitloodassa parinkymmenen asteen kallistuskulmassa. Vielä, jos edellämainittua voi suorittaa yli parinkymmenen asteen lämmössä ja noin kymmenen sekuntimetrin tuulessa. Voi nimittäin olla niin, että räntäsateessa em. touhua suoritettaessa, elämän syvin tarkoitus jää aavistuksen sumeaksi.

Eilen retkeilimme Mljetin saarella Pomenan kylän liepeillä. Vuokrasimme fillarit ja polkaisimme paikalliseen kansallispuistoon retkeilemään. Vene killui jälleen ankkurissa, sillä VuoristoB (kts. ed. postaus) muistutteli olemassaolostaan. Kylän laiturissa oli melkoinen hiivari. Snorklaillessa näkyi mukavan näköisiä vonkaleita, mutta koukkuun ne eivät tarttuneet. Kylän kauppakin oli mallia Siwa, joten sieltäkään ei kalaa saanut. Paikallinen ravintoloitsija suostui kuiten myymään hieman Red Sniperia, joten kalaillallinen veneellä oli totta.

Aamulla matka jatkui kohti Lastovon saarta. Tuulet olivat hieman rauhoittuneet, mutta pääsimme kuitenkin slöörailemaan mukavaa seitsemää solmua. Jälleen löytyi kiva laguuni lounaspaikaksi. Kävin Gopron kanssa pulikoimassa kalaparven seassa. Pitänee koostaa joskus nämä nykyajan kaitafilmit oikein reissuvideoksi. Ja kiduttaa sillä sitten jokaista tuttavaa.

Iltapäiväksi oli kryssiharjoituksia luvassa. Aika harvoin pääsee kryssimään T-paidassa. Nyt pääsi. Perille päästyä alkoi ravintolan metsästys. Sellainen löytyikin ja konseptilla, jonka toivoisi yleistyvän meilläkin:

-Iltaa! Meillä on nälkä, voitteko auttaa?

-Iltaa! Kyllä vaan, tämä on ravintola. Sopiiko, että pannaan pöytä täyteen hyvää kalaa?

-Sopiihan se.

Ja hyvää oli! Pari vadillista scampeja, kalmareita, sea bassia ja niin edelleen.

Paikallisista marinoista ei ole vielä kauheasti kokemusta, sillä emme ole vielä onnistuneen päätymään yhden ainoaan laituriin. Tai tänään oltiin puoli tuntia, jonka jälkeen tuli häätö ankkuriin. Dinghy on siis lähes pakollinen varuste.

Huomenna vuorossa Korculan saari, kauppareissu, akkujen latausta (toiset ei aja koneella) ja mitä ikinä mieleen juolahtaakin. Mikäs päivä tänään nyt olikaan?

 

Merimies muistelee

Ei voi sanoa, että vanha merimies, en polta piippua eikä ole valkoista partaa. Kaksikymmentä vuotta on kuitenkin vierähtänyt siitä, kun kävelin Kotkan merenkulkuoppilaitoksen ovesta sisään. Vuosi oli 1992 ja alkamassa oli ensimmäinen ammattikorkeakoulupohjainen merikapteeniluokka. Merikapteenin koulutus on vielä tänä päivänäkin aika pitkä. Koulussa menee neljä vuotta, mutta praktiikan keräämiseen kuluu helposti kuutisen vuotta. Kymmenen vuotta siis, ennen kuin merikapteenin pätevyyskirja on kourassa. Ei lyhytjänteisille.
Täytyy siis seilailla perämiehenä, ennen kuin saa kipparinkirjan. Perämieheksi pätevöidytään seilaamalla kansimiehenä. Tyvestä puuhun. Ulkomaillekin pääsi, se kai on perimmäinen syy lähteä merialalle.

Mikä lie kiviraunio jossain ulkomailla

Oma meriurana alkoi tankkilaivalla Henry Nielsen -varustamon palveluksessa. Välillä kokeiltiin roro -laivaa, ja sitten taas takaisin tankkeriin. Ensimmäinen perämiesjobi oli Nesteellä, laivan nimi oli Sirri. Jossakin vaiheessa alkoi tuntua, että bensan kuskaaminen ei ole minun juttuni ja päädyin varustamoon nimeltä Kristina Cruises.

Kristina Regina

Täällä vierähtikin sitten kahdeksan vuotta. Alkuaikoina iloisia Viipurin risteilyjä ja myöhemmin aloimme risteillä pidemmälle. Tutuksi tuli Välimeren lähes jokainen kolkka…

Kuka bongaa kaupungin?

Korintin kanava

Nizzan kujilla
Napolin luotsi kiipeää laivaan
El perro

Talvimyrsky Kanarialla

…Afrikan eksoottiset maisemat, joista olisi kerrottavana vaikka miten värikkäitä tarinoita….

Banjulin paikalliset yrittäjät

Vitsaus

Lacostet päiväunilla

….kuin Grönlannin jäätikötkin.

Titanicin tuho

Jääpalatehdas

Ehkä meriuran vaikuttavin kokemus oli vetäistä Prins Christian Soundista läpi. Kartat ei pidä paikkaansa, on sumupankkeja ja jäävuoria kelluu siellä täällä. Jää on lisäksi kuin kiveä, sillä se on satoja vuosia vanhaa. Grönlanti on once in a lifetime -paikkoja. Suosittelen!

Voi kun olisi ollut seilausaikana kunnon järjestelmäkamera. Näiden kuvien laatu on vähän kärsinyt siitä, että ne on otettu pokkarilla. On asioita, joissa ei kannata säästää. Hyvä kamera kuuluu niihin.

Tämä matkailu loppui osaltani vuonna 2006, jolloin aloitin luotsina. Nykyään rahavirta kulkee toiseen suuntaan, jos haluaa matkustella. Mutta joka hommassa on puolensa.