luotsinblogi

Ei. En aio kertoa Riitta Väisäsestä tai siitä, miten italialaiset huijasivat Martti Vainiota. Kuuntelin tänään autossa radiota. Siellä puhuttiin, että jos haluaa olla jossain oikein hyvä, pitää sitä harjoitella 10000 tuntia. Reilu vuosi siis yhtä kyytiä. Oikein hyväksi aviomieheksi olen siis pätevöitynyt jo aikaa sitten, se ei ollut kovin vaikeaa. Kyllähän siinä täytyy kaikki tunnit laskea, ei meillä ainakaan eroilla välillä.

Sen sijaan jonkun erikoisjutun harjoitteleminen on paljon työläämpää. Pelaan jääkiekkoa noin 1,5 tuntia viikossa. Äkkiä laskettuna voisin siis havitella NHL-sopparia kaudelle 2225-2226 tällä tahdilla. Jos harjoituskausi kestää 8 kuukautta. Toivottavasti putki kulkee vielä silloin.

Olen ollut luotsina ensi kuussa 11 vuotta. Ihan pitkä aika missä tahansa muussa työpaikassa, paitsi meillä. Kaikki alle 20 on ”se uusi kaveri”. Tarkan brygatuntimäärän voisi toki selvittää, mutta en nyt viitsi siihen savottaan ryhtyä. Tyydytään arvioimaan. Meillä kertyy laivan ajamista sellainen 20 tuntia työviikossa. Se ei ole siis koko työaika, vaan pelkkä brygalla olo. Kuljetuksista tulee helposti toinen mokoma lisää, ja sitten on kaikki muu touhu vielä till. Vuodessa saa näin ollen tahkota menemään noin 420 tuntia erilaisilla vesikulkuneuvoilla. Tuo äskeinen kertaa 11 tarkoittaa siis sitä, että 4620 tuntia on tullut jo luotsailtua. Se on kyllä alakanttiin, sillä aloittaessani Saimaalla tuli enemmän timmoja. Jos sovitaan, että puolivälissä ollaan matkalla erinomaiseksi luotsiksi. Ihan tosi paljon hankalampaa kuin aviomieheksi pätevöityminen!

Pieniä merkkejä toiston määristä alkaa jo näkyä. Lähinnä silloin kuin tapahtuu jotain erikoista. On huonot olosuhteet, tai joutuu tekemään jonkun asian normaalista poikkeavalla tavalla. Jääkiekkoilijoilla sanotaan jonkun tulevan selkäytimestä. Niin tapahtuu luotseillakin. Sitä vaan tietää, mitä kohta tapahtuu, tai miten näin ja näin toimiminen vaikuttaa johonkin. Ainakin silloin kilisee kellot heti, kun joku tekee jotain, mitä ainakaan ei kannata tehdä. Tai jos joku asia ei jotenkin täsmää. Heti herää epäilykset.

Kiinnostava prosessi tuo oppiminen. Voisikohan kokemusperäisestä oppimisesta ammentaa jotakin tuottamukselliseen opetukseen? Siis siihen, jota kouluissa tehdään. Lopullinen läpimurto ainakin on tekemättä. Pisatutkimuksista huolimatta. Ottaa nyt joku viisas selvää, minkälainen prosessi tapahtuu aivoissa 10000 tunnin toistojen aikana ja muuttaa sen helposti opetettavaksi asiaksi.

Siinä ratkeaa Suomen ongelmat ja varmaan parit muutkin.

Ihmiset ja niiden tapaaminen sekä analysointi on tämän työn suola. Itse asiassa edellytyskin, sillä hyvä komentosiltayhteistyö edellyttää luotsilta kykyä sopeutua jo komentosillalla olevaan muuhun ryhmään. Siihen laivan omaan porukkaan. Pitää tietää, miten saa oman asiansa esitetyksi tehokkaimmalla tavalla. Jos tässä uran alun väyläopettelun jälkeen jotain vielä oppii, niin sitä.

Mulla on jopa paha tapa lokeroida ihmisiä ja teen sitä surutta työelämän ulkopuolellakin. Tuo otsikossa esiintyvä kaveri on ehdoton suosikkini, mikä on varmaan käynytkin ilmi blogissa olevista kirjoituksista.

Taustoitetaanpa nimitystä. Suomessahan on sellainen perusmiesstereotyyppi. Keski-ikäinen tai jo vähän vanhempi, Alajärveltä tai Laitilasta, ajaa harmaalla japanilaisella (ja ostaa aina uuden samanlaisen tutulta autokauppiaalta), käy risteilyllä ja Rodoksella, äänestää (viimeksi persuja, tulevaisuudessa ei enää, koska pettivät). Omistaa Veikkaus-kortin, kuuluu metsästysseuraan ja jonottaa Kärkkäisellä ämpäriä. Jorma tai Reiska on hän, kenties.

Neuvostoliitossa oli vastaava. En tiedä, onko Venäjällä. Todennäköisesti ei, ei Suomessakaan enää noita perinteisiä synny uusia. Ajat ovat muuttuneet.

Ihmistyyppinä Neuvostoliiton Reiska (jäljempänä pelkkä Reiska) on ihan mahtava. Hän puhuu sillä mustavalkoisella rätisevällä äänellä, joka on tuttu Neuvostoliiton valtiollisen television uutislähetyksestä. Hän on yleensä vähän pyylevä, muistuttaa ruumiinrakenteeltaan Mikhail Gorbatšovia. Rillit on ainakin samanlaiset. Perspiraatiota Reiska ei yritä häivyttää kemikaaleilla. Siksi työskentely kesäaikaan ahtaissa tiloissa hänen kanssaan kysyy toisinaan luonnetta.

Reiska ei oikein osaa englantia. Pakolliset hän puhuu ja ymmärtää kyllä, mutta syvempää keskustelua ei synny. Siksi hän ilahtuu silminnähden, jos luotsi puhuu venäjää. Edes muutaman sanan. Päästään kommunikaatiossa ja luottamuksen rakentamisessa ikään kuin seuraavalle tasolle. Anatomiavokabulaari ainakin kannattaa olla hallussa. Sillä rikotaan usein jää, vähän samoin kuin Suomenkin Reiskan kanssa.

Reiskan mielestä ravinto on tärkeää. Hän itse pitää vodkasta ja hapanmaitotuotteista. Onneksi ensin mainitun nauttiminen työaikana on jäänyt merenkulkupiireissä käytännössä historiaan. Luotsinkin on tärkeää syödä. Ruoka-aikaan kannetaan kyselemättä pötyä pöytään kaloreita laskematta. Samalla osoitetaan vieraanvaraisuutta, joka on tärkeä osa slaavilaista tapakulttuuria.

Luonteeltaan Reiska on iloinen ja painaa vitsiä solkenaan. Toisaalta selvästi näkee, kuka on isäntä talossa. Herra se on herra sosialismissakin. Neuvostokansalaisen hyveisiin ei kuulunut vastuun ottaminen.Siksi Reiska pyörii hieman kiusaantuneena ympäriinsä, jos sääolosuhteet eivät ole suotuisat. Luotsi saa hyvin herkästi kokeilla laituriinajoa hänen aluksellaan. Hän seuraa mielellään vierestä. Jos Reiskan laivassa on joku laite rikki, hän ei kerro. Siitä seuraisi vain ongelmia, niin kävi Leningradin meriakatemiassakin. Jos luotsi sattuu sen huomaamaan ja huomauttaa siitä, kutsutaan ”elektromekhanik” ripitettäväksi.

Sellainen on Reiska. Sydämellinen, helposti lähestyttävä ja ennalta-arvattava. Hän on valitettavan harvinainen nykyisin, kerran pari vuodessa ehkä tapaa. Pitää nauttia hänen seurastaan niin kauan, kun hän vielä on olemassa.

On ollu taas vähän hiljaista viime aikoina. En oikein tiedä, että miten on joskus tosi helppo kirjoitella ja toisinaan ei oikein synny mitään järkevää. Niin se on vähän kamerankin kanssa. Ja koko elämän ylipäätään.

Lomaakin vietin – lokakuussa, joka on mainio lomailukuukausi Välimerellä. Turisti on poistunut takaisin Saksaan ja on edullista. Lämmintäkin, jos vertaa tänne. Kävimme perheen ja anopin kanssa Kroatiassa purjehtimassa. Tai onhan se anoppikin perhettä, mitä sitä erottelemaan. Kysyi vielä minulta, että kuinka sä viitsit anopin kanssa reissata. Niin, tosiaan. Ei pidä takertua irrationaalisiin seikkoihin, kuten lasten hankinta tai kaikki anoppiin liittyvä. Maailmassa on paljon asioita, jotka eivät ole järjellä selitettävissä. Onneksi meillä merenkulkijoilla on niin hyvä perspektiivi siinä(kin) asiassa.

Lähtötilanne oli siis paperilla huono. Sullotaan työstä rasittuneet vanhemmat energiaa täynnä olevan lapsikatraan kanssa vieraaseen purjeveneeseen ja otetaan bonuksena anoppi mukaan ensimmäistä kertaa elämässään purjehtimaan. Aloitetaan päivä varmuuden vuoksi klo 02.00 neljän tunnin virkistävän unen jälkeen. Lentokenttäsählingit, viikon ruokaostokset, veneen sisääntsekkaus… Jälkimmäinen sujui kyllä miellyttävästi.  Terveisiä vaan vuokraamon tytöille.

Mutta sitten. Sähläykset saatiin sählätyksi ja ruvettiin merenkulkijoiksi. Ollaan matkalla johonkin. Se edellyttää toimenpiteitä. Pitää manöveerata, navigeerata, nyppiä purjeita, hoitaa byssaa, töijätä ja olla uteliaita. Jälkimmäinen pikku- ja naisihmisten heiniä. Kaikilla on puuhaa. Porkkanana odottaa paikka, jossa ei ole ennen käyty. Johon pitää tietysti tutustua kuin paraskin löytöretkeilijä.

Sama kuvio koko viikon. Mikä sää? Paljon tuulee? Koska ollaan perillä? Mitä ruokaa? Voidaanko vuokrata mopo? Onneksi osui pienet katabaattiset vuoristotuuletkin reitille. Paljon lähemmäksi luonnonvoimia ei voi jälkikasvuaan viedä, kun roiskahtaa muutama sata litraa Adrianmerta sitloodaan…

Lopputuloksena oli mahtava reissu. Jos satutte osaamaan purjehtia, niin menkää ja veneilkää – ja raahatkaa pahaa aavistamattomia lähisukulaisia mukaan. Taatusti ennen kokemattomia elämyksiä luvassa, niin hyvässä kuin pahassa.

Naamakirja sanoi, että ei ole meikäläisestä kuulunut jotain 60 päivään. Ja WordPress uhkaa lähettää ensi kuussa laskun, joten taitaa olla parempi elvyttää tätä bloggausjuttuakin.

Kiitos, kesä meni kivasti. Kerron siitä merenkulullisessä mielessä myöhemmin. Tein uusia aluevaltauksia. Osa lomasta on onneksi vielä edessäpäin. On mukavampi katsella keltaisia lehtiä, kun tietää vielä pääsevänsä lämpimään. Ehkä. Voi siellä olla kylmääkin. Tänä aamuna raappasin auton lasia ja mietin taas luotsin uraa Kanarialla. Ei kiviä ja asiakkaille voi sanoa, että nyt on siesta. Katsellaan myöhemmin sitä luotsaushommaa.

Elämme merkittäviä aikoja. Nimittäin luotsaus täyttää tänään 320 vuotta. Ja meidän iskä vähän vähemmän. En ole oikein merkkipäiväihminen. Niitä tulee ja menee koko ajan. Mutta onhan se aika vanha ammatti tämä – ja hyvin säilynyt sellaisena, ettei siitä kukaan mitään tiedä. Asianharrastajia lukuunottamatta. Ja meikäläisen lukijoita. Jotka sitkeästi lisääntyy, vaikka yritän olla kirjoittamatta.

Tulevaisuus on kuitenkin mielenkiintoisempaa kuin menneisyys. Tällä viikolla heti pläjähtää torstaina, kun mahtava spektaakkeli saa ensiesityksensä. Pääkaupunkiseudulla silloin oleilevat merenkulkufanaatikot eivät voisi käyttää iltaansa paremmin kuin suuntaamalla tänne.

Itse en ole viime aikoina dokumentoinut merellisiä olosuhteita, vaan vaimo raahasi suolle. Joka oli itse asiassa tosi hauskaa. Otin sieltä vähän kuvia. Kannattaa klikata ne auki, niin pääsevät paremmin oikeuksiinsa kuin tuollaisena pienenä. Suo on meinaan iso eikä pieni.

Ihan turhaan ajatte Lappiin – riittää, kun ajaa Lahteen.

Tässä joutuu aina hoitamaan näitä Matkailunedistämiskeskuksen hommia sivubisneksinä. Your pilot – the first contact to Finland. Kysymykset ihmisiltä, jotka eivät koskaan ole käyneet Suomessa, antavat myös itselle mittakaavaa asioiden tolasta maassamme. Niin, tosiaan…

Esimerkkidebatti tältä viikolta:

-Mr. Pilot! Montako lasta hallituksenne sallii teille?

-Ööö… Ei ole siihen tullut vielä rajoituksia, mutta ei meillä yleensä paria enempää ole. Tahtoo olla kallista lasten ylläpito. High taxes, juu nou.

-Niin! Koulumaksut ovat varmasti kalliita!

-No tota… Meillä on ilmainen koulutus aina yliopistotasolle saakka.

-Really?

-Joo. Ja peruskoulussa sapuska on ilmaista.

-How can it be?

Ja niin edelleen. Huomaan aina vastaavan keskustelun edetessä, että kuva Suomesta muuttuu vain ruusuisemmaksi. Ei auta enää, vaikka mainitsen karmeat kelit, lumikolan, pimeyden ja Paavo Väyrysen. Kaikki on valmiita sillä sekunnilla muuttamaan tänne pysyvästi. Your country is amazing!

Niin se onkin. Saamari. Me ei vaan itse enää huomata sitä, koska ollaan edetty tarvehierarkiapyramidissa turhan korkealle. Me ei nähdä ympärillä olevaa tilaa ja puhdasta luontoa etuoikeutena vaan pidetään sitä itsestäänselvyytenä. Tässä itsekin köröttelen 40000 saaren keskellä, joissa saa suht vapaasti jokainen liikkua, ja pidän sitä itsestään selvänä. Samassa keskustelussa kysyttiin suomalaisesta ruuasta. Missä ruokalajissa Suomi on hyvä? Piti oikein miettiä aluksi. Meinasin vastata ”Mämmi, looks like shit and tastes also just the same.” Niitähän me aina työnnämme kaikille, mämmiä, perinneruokia….

Tajusin onneksi sanoa marjat ja sienet. Ihan itsestäänselvyyksiä taas. Niin kauan, kun ostaa espanjalaisia mansikoita kaupasta. Tai perunoita. Luomua, puhdasta, tuoretta ja läheltä.

Mutta ei me huomata sitä. Valitetaan vaan, kun joku maksu nousi kaksi kymppiä vuodessa.  Lopetetaan se, uskalletaan kehua itseä ja ollaan iloisia, jos joku menestyy. Ja opetellaan myymään, eikä tarjota mämmiä.