…kun kysellään, kuka haluaa osallistua firman joukkueessa tulevan kesän juoksutapahtumiin. Ihminen unohtaa niin nopeasti kaikki irronneet varpaankynnet ja lenkit vesisateessa, että ei tajua olla suostumatta. Niin, että taas ollaan treenaamassa maratonille. Eikä se nyt niin kumma juttu kyllä ole loppujen lopuksi. Paljon vaikeampaa on treenata maralle kuin juosta se.
Sen verran olen jo aloittelijaa pidemmällä, etten halua nähdä yhtään ranneketta, sykemittaria tai yleensä muutakaan vehjettä, joka mittaa jotakin ja on olevinaan välttämättömyys. Laitan vaan luurit korviin, rokit täysille ja juoksen. Keskityn olennaiseen. Jeh.
Meinasin kirjoittaa, että mitä eroa on vaimoilla ja laivoilla, mutta huomasin niiden olevan aika samankaltaisia.
Kummastakaan ei välillä oikein tiedä, millä tuulella ne ovat. Saattavat olla kuin ihmisen mieli tai vaihtoehtoisesti yhteiselo ei tunnu sujuvan oikein mitenkään. Riippuu vähän päivästä. Juuri, kun luulee osaavansa kaiken, tulee kynsille. Vähän muistutuksena, että haasteeton elämä on tylsää.
Se, että tätäkin kysymystä piti ruveta pohtimaan, johtuu siitä, että tänään luotsasin laivaa, joka oli aikoinaan ensimmäisiä asiakkaitani tässä ammatissa. Eikä sen jälkeen ole tavattu. Vähän siihen oli tullut ryppyjä matkan varrella. Täysin merkityksettömiä. Vähän kuin se vaimo. Valloittava luonne oli tallella. Aikanaan hyvin tehty. Käyttäytyi nätisti, kun osasi käsitellä. Pakottamalla ei tullut kuin harmia. Dialogia se on laivankäsittelykin, ei sanelupolitiikkaa.
Siitä harvinainen laiva, että on ollut alusta alkaen samalla omistajalla. Mutta jos hyvän löytää, niin ei siitä kannata luopua. Vaikka välillä vähän vikuroisikin.
Pitkästä aikaa. On tökkinyt koko some ja nettimaailma jatkuvine jauhamisineen asioista joita pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Kuitenkaan ei mitään tehdä. Kekkonen takaisin.
Ajattelin julistaa omaa ruokavaliotani. Ketä kiinnostaa?
Meikäläisten elämähän on vähän liikkumispainotteista täällä ja välillä olisi hyvä varautua siihen, että kauppaa ei ole hollilla ja nälkä voi tulla keskellä yötäkin. Jos ei halua vetää pakastepitsoja. En haluaisi.
Tänään ehdin kunnolla kauppaan. Olen ruuan suhteen toivoton kermapylly ja saatan nyhjätä hyvän tovin hyllyjen välissä lueskelemassa pakkauksista, ettei niihin ole piilotettu mitään epäkuranttia. Perusperiaatteena on se, että tuotteesta on saatava selvää, mitä se oikeasti on. En osta mitään jauhettua, kuten einespullia tai nugetteja. Tavaran pitäisi olla helposti kuljetettavissa vähän lämpimämmässäkin. Talvellahan ongelmaa ei tässä tule. Lisäksi nälän pysyminen loitolla pidemmän aikaa olisi kiva ihan siltä varalta, ettei laivassa satu olemaan pöytä katettuna. Aika usein siellä saa kuitenkin syödäkseen. Ystävällistä!
Edellämainittuja teesejä noudattaen matkaan lähti huomista varten grillattu broileri (-30%, luotsi on luotsi :)), salaattia, auringonkukansiemeniä (naurakaa vaan, ne on helkkarin hyviä, kysy vaikka talitiaiselta), tomaatteja (kauheaa kuraa Suomessa talvella), maustettua luomujugurttia, luomumaitoa, pirkkamozarellaa (-30!! Jackpot), pakastemustikoita, banaaneja ja (ette kerro vaimolle) suklaalevy.
Jostain syystä autiolla saarella tekee aina mieli suklaata. Tehköön, kyllä tuo muuten tarkastelun kestää.
Kun tekemisen puutteessa alkaa harrastaa jotakin, kannattaa hetki miettiä. Ennen kuin alkaa, nimittäin. Unohda valokuvaus. Unohda myös golf, ei se mene se pallo reikään vähillä lyönneillä, vaikka telkkarissa näyttää menevän. Oikeasti menee metsään, eikä löydy sieltä enää koskaan ja taas meni monta euroa. No golf ei kuulu nyt tähän, kun piti unohtaa valokuvaus.
Jotain vähemmän hermoja riipivää kannattaa alkaa, kuten se banzai-puiden leikkaaminen tai sähköpostimerkkien keräily. Valokuvaus on pirullista. Tulee katseltua muiden valokuvia ja alkaa kuvitella, että itsekin voisi ottaa hienoja talvisia kuvia. Sitä lähtee ulos 24 asteen pakkaseen ottamaan maisemakuvia. Lumiset puutkin on muka hienoja, vaikka ovat ihan tavallisia, mutta niitä yrittää vaan kuvata vieläpä pimeässä. Väärät asetukset kamerassa ja niitä näpit jäässä pitää suhria vielä enemmän vääriksi. Kunnes saa ne kohdalleen ja jälkeenpäin huomaa, että unohti tarkentaa. Tai unohtui laittaa kortti kameraan. Turhaan tuli seisottua kengät lunta täynnä pellolla. Eikä riitä, että näpit jäätyy. Kun loppuu akutkin ja kaikki rajalasta ostetut ylikallit romppeet putoaa sinne hankeen. Siinä se on peltohiirellä ihmetteleminen, että mikäs filtteri se tämä on. Saisiko hyvän peilin pesäkolon seinälle?
Ja niin muuten. Satuinko olemaan paikalla, kun oli niitä komeita olosuhteita vähän aikaa sitten merellä? Merisavua ja sellaista. En sattunut! Olin kotona. Yllätys. Mutta on se hollolalainen peltokin ihan komeaa. Merisavua oli joka iltalehdessä, mutta ei ollut peltoa. Niinpä laitankin sitä tulemaan. Kuun kera. Ei huomannut, että yritin kuvata sitä ja jäi vahingossa esille.
Itä ja länsi kohtaavat. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.
Harvaan asiaan maailmassa voi luottaa yhtä paljon kuin Neuvostoliittolaiseen hienomekaniikkaan. Sen tietää niin Ladan omistaja talvipakkasessa kuin jokilaivan kipparikin.
Halusin päästä perestroikasta osalliseksi, mutta en juuri nyt tarvitse Ladaa (ajattelen autoista hyvin ruotsalaisesti, hienohelma kun olen), enkä jokilaivaakaan, joten pulttasin Sonyn nokalle vanhan Helios 44M-2/58:n. Se on oodi Neuvostoliitolle. Sillä voi heittää kuvausreissulla kimppuun käyvää karhua – ja poimia sen jälkeen rautaköntin takaisin kiinni kameraan. Nappulat on kuin sen Tšigulin lämmityslaitteesta, tehty kestämään vähän karvaisemman kouran otetta. Ja kolmenkympin pakkasta. Rautaa, lasia ja vietereitä, ei yhtään muovista osaa.
Onneksi jokin Punaisen Lokakuun 58. voitonpäivän Kaali- ja Kamerakombinaatti on väsännyt kakkuloita vuosien saatossa tuhansia ja taas tuhansia, niin riistäjäkapitalisti saa hankkia niitä nykyisinkin edullisesti. Hinnat pyörii kahdenkympin kieppeillä.
Neuvostoliittohan oli mustavalkoinen, joten tämä linssi on niin sanotusti mukavuusalueella kuvissa, jotka muistuttavat Kouvolaa. Vielä kun saisi vipattavaa videokuvaa ja siihen rahisevaa nasaaliääntä, niin А вот. Värit ovat vähän tuhnuisia, mutta niin ne oli Larssin penkeissäkin. Mahorkka ei sentään haise. Eikä kaalisoppa.
Sikälikin kyseessä on kulttikamaa, että neuvostoinsinööri yritti kopioida Carl Zeissin maineikasta Biotar -linssiä, mutta votkapäissään oikaisi jossain kohdassa. Lopputulos ei ole ihan esikuvansa veroinen. Sattui kuitenkin onnekas vahinko, sillä linssin tekemä Bokeh (eli ne pallurat siellä ei-tarkassa alueessa) vääntyvät helposti spiraalin muotoon luoden hienon efektin. Valitettavasti tämän postauksen kuvissa se ei oikein erotu, koska valo-olosuhteet olivat harmaahkot.
Huomaa pyörivät valot taustalla!
Muotokuvia ja maisemia kuvailemaan hyvässä valossa siis! Taidan lähteä etsimään Leonid Brežnevin (Леони́д Ильи́ч Бре́жнев) näköisiä miehiä ja auringossa kimmeltäviä ulapoita.
Kuva. Tuo arkipäivässämme oleva tärkeä juttu. Nykyaikana monesti kuvien määrä korvaa laadun. On niin helppoa ottaa kuva, kun kamera on aina mukana. Tämä aika tulee dokumentoitua paremmin kuin koskaan.
Mitä niille kuville tapahtuu? Ne päätyvät täyttämään kovalevyjä ja pilviä. Jos tallentaa kaikki mahdolliset kuvat, hyville kuville käy huonosti. Ne hukkuvat kuvavirtaan. Ei kukaan jaksa katsoa ensin 75 huonoa kuvaa ja sitten yhtä hyvää. Sitten on somekuvat. Minkäläisen kuvan annat itsestäsi ja elämästäsi yleensä? Kellään ei näytä olevan sotkuisia kämppiä eikä pahaa ruokaa. Cropattu elämä…
Saan itse aikaiseksi sataa kuvaa kohti ehkä 0,5-1 sellaista, joka miellyttävät itseäni. Pahinta on tulla koko ajan krantummaksi. Blogiinkin joutuu laittamaan sellaista, josta ei vältämättä pidä, koska ei vaan ole hyviä kuvia. Ja olen ymmärtänyt, että blogissa kuuluisi olla kuvia. Muuten se muistuttaa Valtiovarainministeriön talouspoliittista katsausta. Diaarinumero vaan puuttuu.
Ennen tallensin kaikki kuvat. Nykyään en. Siirrän kuitenkin kaikki kuvat kamerasta koneelle ja katson ne isolta näytöltä. Osa (hyvin suuri) lentää suoraan roskiin. Osaa yritän muokata ja heitän ne vasta sen jälkeen roskiin. Sitten hyvin pieni osa on sellaisia, jotka ilahduttavat. Ne laitan talteen ja teen niistä albumeita.
On niin paljon mukavampaa katsella sellaisia albumeita, joissa on vaan hyviä kuvia.
Aamukahvi nenän edessä täällä Maarianhaminan luotsiasemalla vaihteeksi. Pidän tästä paikasta, koska kaikki on lähellä. Vaikka menisi toiselle puolelle pääsaarta, niin ei siinä paljoa yli tuntia kulu. Eikä ole ruuhkaa kauheasti missään.
Tuo 365 -projektini on laittanut ajattelemaan liikkumista. Jo viikon jälkeen sitä näkee kuvista, kuinka mahdottoman paljon tulee vaihdettua paikkaa. Tietty tämä duunikin pistää menemään, mutta muutenkin. Ennen Helsingistä Turkuun reissaaminen oli vähän sama kuin nyt lähtisi tästä Australiaan. Pari päivää yöpymisineen ja hevosen vaihtoineen . Nyt vaihdetaan vaan konetta jossain…
Mietin, mitä kaikkea liikkuminen ja erilaiset ärsykkeet tekevät mielelle? Jatkuvasti pitää sopeutua uusiin olosuhteisiin ja erilaisiin tilanteisiin. Onko ihmisen käyttis alunperin suunniteltu siihen? Mukautuuko se ajan mittaan siihen? Mitä kaikkea aiheutuu, ennen kuin se mukautuu?
Pidäpä kuukauden ajan liikkumispäiväkirjaa, voit yllättyä. Mukavaa päivää!
Vihdoinkin löysin paikan, jossa kuvat pääsevät oikeuksiinsa koko näytöllä ja kukaan sosialistimeditaatikko ei käpälöi resoluutioita. Eihän siinä ole mitään järkeä säädellä kuvia tuntitolkulla ja sitten katsoa, kun Turpakirja keittää niistä puuroa.
Paikka on siis tuo Squarespace, jonka otin 365-projektin myötä. Nyt sain sen vielä väännettyä vähän viisaampaan muotoon. No nyt kun minulla on taas tuollainen paikka (josta köyhdyn monta ruplaa), niin ajattelin tulevaisuudessa luoda sinne pop up -tyyppisiä gallerioita. Kenties myös avata webshoppia, jos joku on kiinnostunut kuvia ostamaan.
Puitteet on siis kohdallaan. Enää pitää opetella kuvaamaan. Ai että, kun pidän muuten noista vanhoista Minoltan linsseistä – taidan myydä pois sen ainoan nykyaikaiseni (tämän jutun artikkelikuva on sillä otettu, enkä kovin paljoa pidä siitä) ja käyttää senkin rahan käsitarkenteisiin laatupeleihin. Lasiin ja metalliin.
Taxfree-kauppa piti kelmuttaa. Midnightshow peruttu. Välttäkää polkupyöräilyä vesisateessa. Hurjaa meininkiä ja tarpeellisia neuvoja samaan aikaan newsfeedissä.
Menetämme suhteellisuudentajua kovaa kyytiä. Tai sitten se on vaan paskaa journalismia. Mikä on valitettavan yleistä. Ja jolle ei pitäisi korvaansa lotkauttaa. Valittaminen on niin turhaa.
Naurattaa vaan se pyöräily, kun kolmatta yötä pomppii pimeässä, kevyehkössä tuulessa ja vesisateessa pitkin laivan kylkiä. Välttäkää kiipeilyä ja veneilyä öisin huonoissa olosuhteissa. Välttäkää tunnetta, että kaikki hoituu klikkailemalla. Ei kaikkea voi. Ei siihen tarvita kuin pikkuinen syysmyrsky, niin muutkin kuin merenkulkijat uskovat taas luonnonvoimiin. Mutta äkkiä se taas unohtuu.
Nyt väsyttää, huomenna himaan. Muista vaihtaa talvi- ja kesärenkaat. Äläkä pyöräile, ettet kaadu.
Teen blogiin uuden ominaisuuden. Se on sinänsä blogimaailmasta tuttu, mutta minulle uusi.
Tästä päivästä lähtien vuoden jokaisena päivänä julkaisen yhden kuvan. Juuri sinä päivänä otetun. Vain kuvan ilman mitään tarinoita. Siinähän on jo yli tuhat sanaa.
Kuvat ilmestyvät blogin yhteydessä olevalle sivulle 365, joka löytyy etusivun ylälaidasta.
Jos onnistun, tarjoan teille näin oman vuoteni kuvina – niin työviikot kuin vapaaviikotkin. Eräänlainen sanaton päiväkirja siis.
luotsinblogi 