Taiteilijaelämää

Siitä lauloi jo Ismo Alanko. Viime aikoina on kiinnostanut suunnattomasti se, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu. Vaikka on se kyllä aina kiinnostanut. Suurempana motivaattorina on meneillään oleva koulu, johon pitää saada kirjoitettua lopputyö. Aihe liittynee juuri henkimaailman hommiin.

Aika monella luotsilla on harrastuksena jotain luovaa. Valokuvaajia on paljon, joku laulaa tai soittaa, joku sepustaa ajatuksiaan nettiin, ja sitten meillä on Teemu, joka lastenkirjailijaurallaan valloittaa jo Kiinaa kovaa kyytiä.

Tein joku aika sitten Myers-Briggsin tyyppi-indikaattoritestin (ihan vaan netissä). Tämä psykologinen indikaattori kuvaa ihmisen persoonallisuutta neljän ulottuvuuden avulla. Halukkaat voivat lukea lisää täältä. Sain tulokseksi ENTP, eli ekstrovertti-intuitiivinen-ajatteleva-spontaani.

Ilman mitään testejä mietin, voisiko luotsin ammatti ollakin sellainen, jossa luovuudella on tärkeä rooli? Ainakin ajatuksen tasolla turvallisuustehtäviin liitetään yleensä enemmän kovia arvoja, kuten loogisuus, analyyttisyys ja niin edelleen. Tarkemmin kun miettii, niin jokaiseen luotsaukseen joutuu sopeutumaan; luovasti asemoimaan itsensä oikeaan paikkaan komentosiltatiimissä. Yllättävän tilanteen tullessa ei aina ehdi analysoimaan. Välillä pitää myös melko luovasti keksiä, miten päästäisiin laituriin syysmyrskyjen pauhatessa…

Sisu 3 kuva 1 copy_edited-1

Joululahjoja ei tarvitse sen sijaan enää miettiä, sillä vastaus on valmiina täällä! Erityisen kiinnostavaa on, että luotsikutteri Tuikku seikkailee tällä kertaa Utön lumimyrskyissä täällä Saaristomerellä.  Lunta ja jäätä odotellessa, eilen saatiin jo räntää. Vaakatasossa.

Let it snow…

L146.jpg

Ah! Kyllä on mukavaa, kun sataa lunta. Mieli virkistyy, kun nuo talven valkohiutaleet kepeästi leijailevat vaakatasossa kohti valoisaa vuodenaikaa odottavaa pohjolan asukasta.

Jotenkin työtkin tuntuu sujuvan liukkaammin, ja jäisien luotsileidareiden kipuaminen alaspäin sujuu suorastaan vauhdikkaasti. Kaukaisten maiden merimiehet ovat kateudesta mykkiä, kun saavat kokea karun ilmastomme esteettiset puolet.

Isokari-2.jpg

Talvella on mukavaa ottaa valokuvia. Kyllä sen kestää, että näpit vähän jäätyy ja etsin on täynnä lunta, kun tietää saavansa mahtavilla efekteillä ladattuja otoksia. Jos ensin rämpii pimeässä metsässä hiukkasen matkaa ja säikähtää jänistä.

isokari-3

Olikos ne Kanariffan matkat jo loppuunmyyty tältä vuodelta?

Mikä se täyskennoinen on?

Edellisessä postauksessa perusteltiin itselle kamerakaluston päivitystä. Vaimollehan sitä on turha yrittää perustella. Onneksi kumpikin sen tietää, niin ei tarvitse edes yrittää. Kuinka monta parisuhdetta pelastuisikaan, jos hyväksyttäisiin toiset sellaisina kuin ne on?

Kenno on siis se juttu, joka on heti objektiivin takana kamerassa ja taikoo silleen ovelasti näkemänsä kuvan muistikortille. Ennen muinoin filmille. Meikäläisen kuvausolosuhteissa kinokoon eli 35 millisestä kennosta on oikeasti hyötyä. Voi kuvailla hämärässä suuremmilla herkkyyksillä eli ISO-arvoilla ilman, että kuvasta tulee kohisevaa suttua. Ja hämärässä tai pimeässähän tässä tulee paljon liikuttua. Toinen juttu on, että täyskennoisissa dynamiikka on parempi. Siis kuvasta saa kaivettua kuvankäsittelyssä esiin vaikka mitä jännää. Varjoisista kohdista nousee esiin yksityiskohtia.

Kuvankäsittely on sitä, mitä pidetään huijauksena ja manipulointina. Väärin kuvattu, kun et 1/500 sekunnissa onnistunut saamaan aikaan valmista kuvaa! No minä en sitä saa millään, sillä kuvaan RAW-, eli raakakuvaa. Se tarkoittaa  sitä, että kamera survoo kaiken mahdollisen informaation yhteen tiedostoon, mutta lopputulos ei ole vielä valmis kuva. Jos kuvaa JPEG-muodossa, niin silloin kamera arvailee haluttua lopputulosta ja esittää siitä oman versionsa. Tämä riittää esim. niille, jotka kuvaavat pokkareilla. JPEG-kuvaa ei voi läheskään niin paljon säätää enää, koska siitä puuttuu informaatiota.

Näyttökuva 2015-11-20 kello 17.10.44
Ennen/jälkeen. Arvaa kumpi on kumpi 😉

RAW-kuva pitää siis kehittää. Ihan kuin Hanskin valokuvaamossa 60-luvulla. Se ei ole kovinkaan vaikeaa, vaikka niin monesti luullaan. Itse käytän siihen ehkä noin 20 sekuntia per kuva, enää ei mene siis viikkoa kuvien kehitystä odotellessa niin kuin joskus ennen. Käytän tarkoitukseen Adoben Lightroomia. Aluksi haen valmiin linssiprofiilin (joka korjaa mm. linssistä johtuvia optisia vääristymiä) kyseiselle linssille ja laitan valkotasapainon kohdalleen. Siis niin, että valkoinen näyttää valkoiselta ja musta mustalta. Sitten lisään hieman kontrastia, säädän paria muuta säädintä ja lopuksi tarvittaessa hieman terävöitän ja rajaan uudelleen, jos on tarvetta. Siinä se. Sitten muutan kuvan JPEG-muotoon.

Ai että ihan swahilia tuo edellinen? Ei ole. Ihan yksinkertaista. Pari vuotta sitten en tiennyt tuon taivaallista mistään edellä mainituista. Ei kun manuaalit kouraan, kamerasta manuaalit päälle ja nostamaan valokuvaus kokonaan uudelle tasolle!

 

Kuvat kuntoon

Valokuvausharrastukselle oli käydä köpösti. Otin vähämmän ja vähemmän kuvia. Kamera pysyi repussa, eikä jaksanut… Oranssit veneet ja saaren rannat. Nää on jo niin kuvattu! Toi majakkakin kohta varmaan kaatuu, kun sitä on kuvattu ja kuvattu.

Luulen, että olin saanut vanhasta kamerasta jo kaiken irti. En varmaan ollut, mutta jollain pitää itselle perustella kuvauskaluston päivittämisen tarve. Sitten luin jutun vanhojen objektiivien uudesta tulemisesta peilittömissä järkkäreissä. Point of no return ylitettiin jotta heilahti. Aivan mielettömän hienoja vanhoja laseja, jotka maksavat muutamia kymppejä!

Kamera vaihtui Sony A7:aan. Pieni ja sievä täyskennoinen järkkäri, joka vie repusta paljon vähemmän tilaa. Adapteri vielä tilaukseen ja shoppailemaan vanhoja Minoltan Rokkor-linssejä. Manuaalitarkenteisia, mutta se ei haittaa. Manuaalitarkentaminen on ihan helppoa. Kasarilla ei kukaan kaivannut mitään automaatteja. Ja sitä tulee ajateltua paljon enemmän kuvaa kuin automaatilla räiskiessä.

Harjoittelen vielä toki kaikkea. Namiskuukkelit on eri paikoissa ja syväterävyyden hallinnassa on tekemistä verrattuna kroppikennoiseen. Mutta saa opetella jotain uutta! Taas on kiva kaivaa kamera repusta. Saatanpa ottaa oranssista veneestäkin jonkun kuvan vielä. Ja päivittää taas blogia vähän ahkerammin.

Tässä ensimmäisiä maisemia uuden etsimen läpi.

portofturku
Sataman valot
mersu
Mersun valot
olle4
Ei niin kovin valopää

olle

Jos oikeasti haluatte…

…nähdä hyviä kuvia luotsien toiminnasta, eikä vaan näitä meikäläisen kuvia, jotka on sitä paisi jätetty viime aikoina ottamatta, niin minulla on teille ratkaisu. Ystäväni Jacopo on viimeistellyt pitkän projektinsa ja julkaissut kirjan ”Jäinen matka Suomeen”.

Teos sisältää kuvia ja tarinaa talviselta rannikoltamme – ranskalaisen valokuvaajan silmin. Voisin kutsua kombinaatioksi, joka ei ainakaan ole kovin yleinen. Kuvat ovat materiaalia, joita ei missään muualla tapaa. Ehkä niissä on se sama juttu takana, kun tässä blogissakin. Erinomaisen erikoinen aihe. Joskus aikoinaan sellainen saattoi olla karhu haaskalla, nykyään sellainen ei ole enää kovin kiinnostavaa.

Jos siis haluatte yllättää isän, äidin, merikapteenin tai veljenvaimon erikoisella joululahjalla tai saada teoksen omiin kokoelmiin, niin tässäpä linkki verkkokauppaan:

http://www.blurb.fr/b/6592672-j-inen-matka-suomeen

Meikäläiseltä ei oikein ranska taitu (vaikka suvereenisti juuri ostin ranskaksi liput Iron Maidenin konserttiin), joten en vastaa seurauksista. Siltä se kuitenkin näytti, että kirjan voi tuolta tilata. Aion kokeilla itsekin. Kirja ei ehkä ole halvimmasta päästä, johtuen omakustanteisuudesta ja pienestä painoksesta, mutta varmasti joka sentin arvoinen. Laatuunhan sitä kannattaa määrän sijasta panostaa. Kysykää vaikka vaimoltani.

P.S. LUPAAN parantaa piakkoin tapani, ja julkaista jälleen kelvollisia kuvia. Kuvauskalusto on päivitetty ja erästä osaa vielä odottelen, jonka jälkeen alkaa räpsyä… Siitä tarkemmin lähiaikoina!

Nyt en kyllä keksi mitään otsikkoa

Siirrettävä parkkipaikka.
Siirrettävä parkkipaikka.

Hei taas!

Olemme ottaneet sanoinkuvaamattoman tuottavuusloikan viimeaikoina, joten ei ole ehtinyt oikein kirjoitella. Vaimo tähtää samaan kotona ja on puhunut muksutkin mukaan, joten vapaaviikoista on jotenkin jäänyt yhdyssanan ensimmäinen osio toteutumatta. Yritän samaan aikaan käydä vielä koulua, mikä on ihan toivoton ajatuksenakin, sillä eihän tässä iässä enää mitään opi. Eikä ainakaan tee sillä tiedolla mitään, mutta jos puhelinluetteloita vielä olisi, niin siihen olisi kiva laittaa nimen perään ”Master of Marine techologies”, mikä ei häviä ”Master of the Universelle” kovinkaan paljoa. Jos siis selviää siitä koulusta. On siis vain viikkoja, jotka kuluvat nopeasti.

Viimeaikojen suosikki luotsauskohde on ehdottomasti ollut autolaiva.  Tuo laineille laskettu kelluva Anttilan parkkihalli, joka on lähes poikkeuksetta mielettömän ruma ja sangen haastava kapistus survoa kapeaan poijuväylään. Jostain syystä vieläpä aina seuraava kävijä tuntuu olevan aavistuksen isompi kuin edellinen.  Kuvittele olevasi se keltainen legoukko istumassa kenkälaatikon päällä, niin saat jonkinlaisen kuvitelman vallitsevista työskentelyolosuhteista. Ainoa, että sitä koko ajan hymyilyttää, joten ei tiedä syysmyrskyistä mitään. Tuskin laivan ajamisestakaan.

Toisaalta… Vaikka ajatuksena peltipurjeella varustetulla autotallilla surffaaminen ahtaalla väylällä lokakuisessa vesisateessa ei kuulosta järin houkuttelevalta, niin kyllähän se tuo työhön taas jotain uutta. Sitä ilmeisesti jollain tavalla kehittyy ammatillisesti sortokulmia ja tuulirajoja määritellessä, koska alkaa tuntua jopa oudolta ajella välillä sellaista laivaa, jossa nokka näyttää sinne, minne ollaan oikeasti menossa…

Niin, ja aika kaukana ollaan muuten vielä niistä itse kulkevista laivoistakin. Pettymys teille, jotka niitä kehitätte. Tulkaapa käymään täällä, jos ette usko kuin omin silmin. Vaikka tällä lauseella saattaa päästä samaan kerhoon sen hepun kanssa, joka ei keksinyt, mitä hyötyä tietokoneesta olisi kotioloissa.

Rally English

Meillä suomalaisillahan on jännä tapa hävetä aksenttiamme ja yleensäkin kauhea virheiden tekemisen pelko, mitä tulee vieraisiin kieliin. Ja ihan turhaan. Ei ne muutkaan natiivilta kuulosta.

Monien muiden hyvien puolien lisäksi työssäni saan tutustua värikkäisiin tapoihin puhua engelskaa. Ehkä yleisimpänä murteena nykyään on entinen Neuvostoliitto. Mjeibi kjofii, misteRR pailot? Milk, sahkar? Tunnistaa yhtä helposti kuin Ahti Karjalaisen eläintarhassa aikanaan.

Kiinalainen tapa. Erittäin haastava jopa kokeneelle korvalle. Ei R-äänteitä. Ei oikein tunnistettavia sanojakaan. Paljon hymyä ja selitystä. Ei kahvia (vaikkei se tähän liitykään).

Häviävä luonnonvara. Saksalaiset vanhat kipparit. Achtung! Joka kolmas sana saksaa. Bugschraube Steurboard und ganz langsam voraus! Understand, Herr Pilot? Ei tullut turhaan kärsittyä koulunpenkillä aikanaan.

Hollantilaiset, jotka osaavat lähes täydellistä englantia. Joista on vaikeaa erottaa, koska puhuvat omaa kieltään ja koska aloittavat taas englanniksi.

Ja oma suosikkini. Joskin harvoin näillä vesillä tavattu. Espanjalaiset! Englanninkieltä lausuttuna kuten espanjaa lausutaan. Internasional. Vähän samanlaisia tankero -äänteitä kuin meilläkin. Adjektiivi lipsahtaa sinne lauseen loppuun myös englantia puhuttaessa. Hyvin pehmeitä äänteitä. Selkeää. Mukava kuunnella kertakaikkiaan.

Joten antaa mennä vaan tommimäkisen nuotilla.Virheineen päivineen. Ties vaikka oltaisiin mekin jonkun aksentti -top tenissä.

Mitä SÄÄ sanosit, kun MÄÄ en oikkein tajunnu?
Mitä SÄÄ sanosit, kun MÄÄ en oikkein tajunnu?

Nostalgi

  
Tulipa työviikon päätteeksi nähtyä vanha tuttu. Laiva, jossa olin ollut viimeksi 9 vuotta sitten. Edelleen samalla nimellä, mikä on harvinaista nykyään. 

Vaikka olen sitä mieltä, että vanha konsti ei todellakaan ole parempi kuin edes puolikas uusi, niin poikkeuksia on. Vanhaan takertuminen pysäyttää kaiken kehityksen. Laivoihin se ei aina päde.

Tuo laiva oli vankkaa tekoa. Ei ollut moksiskaan, vaikka sitä aikanaan vähän pamautteli sulun seiniin. Saksalainen täsmällisyys huokui edelleen kaikesta. Vähän robustit hallintalaitteet olivat edelleen kuosissa, eikä mikään paikka nitissyt ja resonoinut, niin kuin monesti on uusissa kiinalaisvalmisteissa. Maschinenbau Kiel nakutteli alakerrassa edelleen kuin kaappikello, hieman kumealla soundilla. Ohjailu toimi kuin ihmisen mieli ja käännökset pysähtyivät nätisti ilman mielettömiä ruorikulmia. Joskus on rungonsuunnittelussa mietitty muutakin kuin lastauskapasiteettia.

Voi että kun tulee hyvä fiilis laitteista, jotka on tehty kestämään. Ja suunniteltu niin, että niitä on helppo käyttää.

Siinäpä oikeastaan ne vanhat konstit, joiden toivoisi säilyvän tänä kertakäyttökulttuurin vaivaamana aikana.

Ihmisen käyttäytymismalleista ja niiden vaikutuksesta erinäisiin asioihin

Törmäsin lupaavaan blogiin ja se sai minut ajattelemaan erästä tapausta joitain vuosia sitten.

Luotsailin varmaan ensimmäisiä bulkkereita omin nokkineni, eikä ollut niiden suhteen ihan hirveää kokemuspankkia, mistä ammentaa. Lähestyttiin satamaa ja otettiin vauhti alas, jolloin sivutuuli vaikuttaa enemmän, eli resultanttivektori kääntyy enemmän sivulle hienosti sanottuna. Kaksi hinaajaa oli kytkettynä ja koko paketti ihan hanskassa.

Huomasin, että koko höskä sortuu sivutuulen vaikutuksesta kohti matalikkoa. Kippari seisoi vieressä eikä sanonut mitään. Oletan kyllä, että huomasi saman asian. Yht’äkkiä en osannutkaan tehdä mitään. Mietin, että kai se siitä menee ja toisaalta paria vaihtoehtoa, mitä asialle voisi tehdä. Jossain prosessorin uumenissa jotkut radat törmäsivät niin, että toimintakyky laski. Oli vaikea tehdä päätöstä, vaikka se olisi pitänyt tehdä heti.

Jäätyminen ei kestänyt onneksi kovin pitkään ja sain tehtyä ihan hyvän asian, jolloin tapahtumaketju pysähtyi.

Kaksi asiaa pohdittavana. Miksi kippari ei sanonut mitään, vaikka varmasti huomasi mitä oli tapahtumassa? Vastaan tähän ihan itse. Hän sattui olemaan kulttuurista, johon ei kuulu toisen (varsinkaan auktoriteetin, joksi luotsi välillä valitettavasti muodostuu) työnteon ja päätösten kyseenalaistaminen. Ihmettelen miten valtava on tapojen omaksumisen ja kulttuurin vaikutus, koska suu ei aukea silloinkaan, kun toisessa vaakakupissa on mahdollisesti miljoonien aineelliset vahingot. Ajatusketjun seuraava osa: olisiko tätä mahdollista vaikka koulutuksella poistaa? En puhu pelkästään merenkulusta, vaan sama asia on eri muodossa vaikka yritysmaailmassa. Väärä päätös tai mikä pahempaa, päättämättä jättäminen ja firma kärsii nahoissaan. Silti ei uskalleta sanoa mitään.

Toinen asia. Itse ilmiö. Onko sillä nimeä tai onko sitä tutkittu? Vatulointi, sanoisi eräs poliitikko. Jos ei ole tutkittu, kannattaisi ehkä ruveta, sen verran inhimillisestä tekijästä on eri yhteyksissä puhetta. 

Nykyään tunnistan ilmiön itsessäni. Toimenpiteisiin on ryhdyttävä ennen kuin point of no return on ohitettu. Yleensä ensimmäinen ajatus on oikea ja paras. 

Liittykö vatulointi jotenkin ihmisen ammoisiin suojamekanismeihin? Onko parempi odotella puussa, että sen juurella oleva sarvikuono kyllästyy, kun yrittää savannin yli nopeasti karkuun?

Sitä miettiessä hyppään Mariellaan, joka saa kuskata minut lomalle. Hähää, te jotka piditte ne kesäkuun sateissa.

Nippelit ja nappelit

  
Kovasti on toivottu kuvausta komentosillan nappulaviidakosta. Ainakin miespuolisia ikuisia pikkupoikia se kiinnostaa. Itsekin taidan tätä tässä kirjoitella, koska käsiini osui aikoinaan neliväriesite, jossa luki isolla Tule merille-Kom till sjöss ja taustalla taisteluplaneetta Galacticaa muistuttava värivaloviidakko, jota kaluunapukuiset herrat peukaloivat. Sen kuuluisan kysymyksen ”Miten niiku omasta mielestä meni?” olisi sitten seuraavana kesänä voinut esittää, kun kädessä oli ruostepyssy ja niiden värivalojen lähelle pääsi ainoastaan pölynimuri kourassa. No niin, piti puhua  laitteista, eikä kertoa merimiesjuttuja.

Tärkein laite omien silmien ohella, millä laivaa navigoidaan saaristossa, on tutka. Ai miksikö? No, jos katsotaan alla olevaa kuvaa, jossa esiintyy elektroninen kartta, niin siinähän tämä Rajakarin ympäristö näyttää varsin rauhalliselta. Ei ole virtuaalisesti havaittu liikennettä.

  
Tutkassa totuus on toinen. Eikös se Veikko Lavikin laulanut aikanaan, että ”Turkulaisia on kuin muurahaisia, ne loputonta polkuansa taivaltaa. On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia, niin ettei heitä toisistaan voi eroittaa…” Siis kaikki, joissa on sininen häntä, ovat muskel- tai segelbootteja.

  
Ammattiliikenteellä ja joillakin veneillä on toki AIS-transponderit, joiden avulla ne näkyvät virtuaalisesti. Mutta ei naapurin Erkin soutuvenessä eikä lutfisk-Pärren snurrassa. Tutka erottaa nekin, kuten kuvasta näkyy.

  
Iso romantiikkaratas komentosillalla on historiaa. Autopilotti on päällä lähes koko ajan. Suunnanpito- ja kääntämislaitteisto olisi parempi nimi sille, sillä ei se automaattisesti tee mitään. Ennen kuin joku ehtii saivartelemaan, kehittyneimmät laitteet saa seuraamaan trackiä, mutta se on saaristossa sen verran heikon lenkin (GPS) takana, ettei niin tietääkseni ainakaan laivakokoluokassa toimita. Ei sellaista nuoremmankaan luotsin verenpaine kestä. Kuvassa näkyy yksi parhaimmista, ellei paras laite (ei, ei ole EMRI maksanut minulle mitään, vaikka saa maksaa kyllä, jos haluaa, sitten vasta alan mainostaa tosissaan). Tikkua oikealle ja vasemmalle kääntämällä saa kurssin muuttumaan, ylös ja alas säädetään radiusta, eli kääntösädettä. Molemmat saa asetettua myös ennakkoon, jolloin laiva lähtee kääntymään ennakkoon määriteltyä kaarta pitkin nappia painamalla. Kyllä on helppoa ja mukavaa. Vastaavasti löytyy myös niin huonoja laitteita, ettei oikein meinaa Itämeri piisata ja pitää ajaa käsiruorilla, jottei ihan holtittomaksi mene matkanteko.

  
Toisin kuin esimerkiksi lentokoneissa, laivoissa on siivillä yleensä ohjauspulpetti. Siiveksi sanotaan siis komentosillan sitä osaa, joka sijaitsee keskeltä katsottuna sivussa. Oikein isoissa laivoissa se on oikeasti vähän siiven muotoinen. Siivelle mennään paaksaamaan paatti kaijaan. Eli tekemään satamamanoveerit, koska sieltä saattaa nähdä paremmin. Kuvassa olevassa mallissa näkyy karttanäytön alapuolella konetelegrammi, jolla säädetään potkurin lapakulmia. Siis käännetään potkurivirta eteen tai taakse. Vasemmassa laidassa on keula- ja peräthrustereiden ohjausvivut. Jälkimmäinen varuste on harvinaisempi laivoissa. Oikeassa alakulmassa on ruori. FU eli follow up -tyyppinen.

Muu brygalla oleva sälä on enimmäkseen erilaisia katkaisijoita, radioita, hätäpysäytyksiä ja sen sellaisia. Lisäksi vitaaleja laitteita (tutkat, hyrräkompassit ym.) on aina kaksi, joten kyllähän siinä roinaa kertyy paneeliin. Ongelma nykyisin ei olekaan tiedon puute, vaan juuri sillä hetkellä tarvittavan tiedon suodattaminen. Insinööri kun laittaa kaiken mahdollisen esille, kun sen kerran pystyy tekemään. Ja ne hälytykset. Koko ajan joku piippaa, vaikka voisi ihan hyvin olla piippamattakin. Esimerkiksi suurin osa elektronista merikartoista on sitä mieltä, että akuutti kivelleajovaara on saaristossa päällä.

Oikeassahan ne toisaalta ovat, mutta tarviiko siitä koko ajan olla muistuttamassa?