5 min

  
Merenkulkijoiden englanninkielessä on loistava termi, joka tarkoittaa ”lähitulevaisuudessa”. Tarkkaa aikaa on mahdoton määritellä, mutta se on enemmän ennemmin kuin myöhemmin. Ei puolen tunnin päästä, ennenminkin se osuu ajanjaksoon 2-15 minuuttia. Termin nimi on ”faifminits”.

Kaikki on aina ”faifminits”. Kun laivan koneet startataan, ne on ”ready in faifminits”. Samoin gangway saadaan ylös tai kippari tulee ”in faifminits”. Voisi tietysti käyttää termiä ”soon”, mutta se jättää vähän nälkäiseksi. Pitäisi tietää vähän tarkemmin. Tähän ”faifminits” on loistava. Voi halutessaan kuvitella, että viiden minuutin päästä, vaikka kaikki tietää, ettei se pidä paikkaansa.

Suomeksi se ei toimi yhtään. Jos suomalaiselle sanoo viisi minuuttia, se on viisi minuuttia. Kuuden minuutin päästä on jo hermot riekaleina. Valehteli mokoma!

Finessi on sitten ”tuuminits”. Se tarkoittaa ihan heti. Yleensä ”tuuminits” on noin kymmenen sekuntia. ”Tuuminitsillä” saa kärsimättömämminkin luotsin rauhoitettua. Otsasuoni vetäytyy takaisin paikalleen ja puna naamalla laskee. Kokenut kippari iskee ”tuuminitsillä”, jos ”faifminits” on livahtanut pitkäksi.

Kaikki on aina helpompaa, kun tietää termien oikean merkityksen. Kysykää vaikka poliitikoilta.

Juoksin

 

300 metriä jäljellä, jotain 41 ja risat takana
 
Tämä ei nyt liity luotsaamiseen millään tavalla, mutta ansaitsee tulla kerrotuksi.

Sain viime syksynä päähäni kokeilla taas juoksemista pitkän tauon jälkeen. Alkuinnostuksen huumassa ilmoittauduin kevään Helsinki City Runille. Ei sitä juoksemista montaa viikkoa kestänyt, kun polvia koski niin, että soi ja juoksut oli siltä erää juostu. Siirryin siis suksille. Pertsa -sellaisille, koska kunto eikä tekniikka riittänyt luisteluun. Kevään tuleva puolikas oli takaraivossa. Ei oikein kehdannut peruakaan, joten Intärsporttiin ja uudet tossut ja sensorit ja kaikki muutkin hilavitkuttimet kantoon.

Rauhallisempi aloitus -ja kas: mikään paikka ei ollut kipeä ja sain treenata puolikkaalle pari kuukautta rauhassa. HCR meni ilman suurempia tuskia vähän päälle kahteen tuntiin.

 -Ai mitä? Maratonille? Joo, kai mä voin lähteä. Armoton treenisessio päälle. Golfpallojakaan ei oikein kerennyt lyömään metsään. Kunnes. Eräänä viikkona piti sitten juosta pari puolikasta ja joku lenkki siihen vielä päälle. Ylirasituksesta toinen lonkka ei kestänyt kunnolla edes kävelyä, ja juoksut loppuivat taas siihen. Kuukauden stoppi kaikkeen juoksemiseen.

Ajattelin perua koko maratonin, mutta kävin pari viikkoa sitten piruuttani kokeilemassa viidentoista kilsan lenkkiä, joka meni hyvin. Löytyi hyvä kuntohoitaja, joka järjesteli lantion seudun palikat kohdalleen. Ei koskenut mihinkään. Pitäiskö yrittää…?

No piti. Kassi olalla marssin eilen Stadikan parkkiksella olleeseen vaatteidenvaihtotelttaan. Heti ovelta näky oli pysäyttävä. Rivi alastomia karvaisia takapuolia, joiden omistajat sivelevät vaseliinia kulkusiin ja mumisevat keskenään Suunnon rannetietokoneiden ominaisuuksista. Täältä siis on peräisin kaikki maailman testosteroni.

Lähtöviivalla kauhun sekainen epäusko. -Ei saakeli, en ole juossut yhtään pitkää lenkkiä kuukauteen, ei oo mitään mahdollisuuksia onnistua… Ampaisin neljän ja puolen tunnin jänöjen perään, koska kuvittelin sen olevan tarpeeksi hiljaista vauhtia. Reitti oli hieno, Ruskiksen kautta Munkkaan ja sieltä Kaskisaaren kautta Lauttasaareen ja edelleen Kaivarin kautta kohti Kauppatoria. Juoksu oli mukavaa ja merenrantamaisemat hienoja. Täähän sujuu…

Kunnes… Eka puolikas juostu ja Baanaa pitkin kohti Musiikkitaloa. Ja BANG! Mieletön kramppi toiseen takareiteen. Tähänkö se jäi? Ei sentään. Olin varannut (hienointa mahdollista ranskalaista puhdistamatonta) merisuolaa matkaan. Pari hiutaletta kielen alle ja yritys juoksemaan. Tokalla onnistui ja matka jatkui.

Voimat alkoi olla lopussa ja kilsoja takana 26. Ne hullut, jotka ovat kokeilleet tätä ennen minua, sanovat että väsymys menee ohi. Oikeassa olivat. Rämmin jollain ilveellä kolmeenkymppiin, jossa oli energiageeli tarjolla. Pysähtyä ei enää voinut, sillä jalat kramppasivat saman tien, jos otti kävelyaskeleen. Jänöt olivat loikkineet jo horisonttiin. 36 kohdalla tajusin, että jäljellä on enää normaali iltakävelylenkki ja ensimmäisen kerran tuntui siltä, että saattaisi päästä maaliin. Vedin kaikki mahdolliset suolakurkut ja banaanit, joita juottoasemilla oli tarjolla. Eikös se eka heppu, joka juoksi tämän kuollut maalissa? Ei mikään ihme.

Viimeiset pari kilsaa oli aivan kidutusta. Ei edes Töölönlahti maisemineen jaksanut piristää. Teki mieli napata kaljatuoppi matkaan viereiseltä terassilta.

Sitten se vaan tuli. Maali. Saman tien, kun pysähtyi, jalat jähmettyi puikoiksi. Aika 4:34. Jänöt ei sittenkään karanneet kuin neljä minuuttia. Ja me päästiin maaliin koko Finnpilotin porukka!

No ensi vuonna sitten kyllä harjoittelen. Maltillisesti. Sittenhän sitä voi pestä vaikka minkä kenialaisen. Kunhan ensin opin taas kävelemään normaalisti. Toivottavasti sattuu vähän matalampia laivoja ensi viikolla.

Human factor

Bride status +1. High awareness.
Bridge status +1. High awareness.

Lievänä aasinsiltana edellisestä postauksesta… luotsin työ on muuttunut enemmän ja enemmän human factorin ympärillä askarteluun. Nyt voi ehkä jo (varovasti) sormi pystyssä ja rinta kaarella antaa lausuntoja (kymmenen vuotta luotsina).

Navigointilaitteistot ovat kehittyneet saappaanvarsitutkista ja decca-navigaattoreista niin, että perille löytäminen ei nykyisin ole ongelma. Toki sekin työ täytyy vielä tehdä, mutta enemmän se puoli on mennyt käännösnopeuksien ja sortokulmien hallinnaksi ja oman kulun sovittamiseksi muun liikenteen mukaan.

Sen sijaan tuo human factor teettää entistä enemmän työtä. Ainakin omalla kohdalla lähes kaikki ne huonojen tapahtumaketjujen alut ovat lähteneet liikkeelle jostain inhimillisestä. Onneksi tähän mennessä ne on saatu katkaistua alkuunsa. Väärä nappi, unohdus, huono kommunikaatio ja ne kulttuurilliset erot. Tuli sanottua jees, vaikka piti sanoa nou. Salailu. Jopa niin, ettei kerrota jonkun olevan rikki tai ei myönnetä jonkun asian osaamattomuutta. Jälkimmäinen tietysti ääritapauksena. Vallitsevan turvallisuuskulttuurin huomaa kyllä ensimmäisen kahden minuutin aikana.

Siksi ihan hirveästi ihmetyttää, miksi merenkulun lähes kaikki pakollinen kurssitoiminta keskittyy kovaan tavaraan? Ecdis (Electronic Chart Display and Information System) -kurssi viisi (5!) päivää. Plus laitekohtainen päälle. Vähän kun oletettaisiin, että pätevöitynyt hammaslääkäri ei osaa käyttää poraa ilman lisäkoulutusta, oletetaan merikapteenin tarvitsevan viisi päivää yhden normaalin komentosiltalaitteen käytön opetteluun. No, me saatetaan tietysti näyttää vähän hitailta ulospäin.

En mä koulutusta asiana kritisoi, mutta kun sitä voi olla vaan rajallinen määrä, olisi syytä pohtia mikä oikeasti on sellaista, mitä kannattaa kerrata säännöllisin väliajoin ja maksaa siitä aika paljon. Pätevyydet ovat merenkulussa raakaa bisnestä ja varustamoille suuri kuluerä. Human factorin sanotaan olevan suurin syy onnettomuuksiin, ja silti ainakin merenkulussa se sivuutetaan lähes olankohautuksella koulutustoiminnassa. Yksi kurssi, jota ei tarvitse kerrata. Loppu on sitten kiinni tulevasta työpaikasta ja siellä vallitsevasta kulttuurista. Aika merkillinen yhtälö.

Sinä, joka satut istumaan IMO:n konventioissa, heitän pallon sinne. Ja sitten oikeasti laadukasta koulutusta, eikä niin että on taas yksi sertifikaatti heittää pinon päälle kellastumaan. Kiitos!

Vihapuheeksi pistää

Päivää.

Tämä blogi on aika neutraali ja on keskittynyt tähän mennessä kuvailemaan lähinnä luotsin työtä. Jotenkin nämä viimeaikojen kulttuurilliset kannanotot pistävät sen verran vihaksi, että on pakko kommentoida. Siitäkin huolimatta, että somessa ei pitäisi provosoitua eikä varsinkaan yrittää sanoa viimeistä sanaa.

On tässä linkki luotsienkin työhön. Työympäristö on nimittäin monikulttuurinen. Jos nyt vaikka ihan parin kuukauden otannalla miettii, niin olen ollut tekemisissä kiinalaisten, intialaisten, lähes kaikkien entisen Neuvostoliiton kansakuntien, filippiinojen, hollantilaisten, romanialaisten, ruotsalaisten, suomalaisten, saksalaisten, puolalaisten, bulgaarien ja ehkä muutaman muunkin maan kansalaisten kanssa. Puhunut suomea, ruotsia, englantia, venäjää ja viittomakieltä.

Kaikilla on oma kansallinen kulttuurinsa ja toimintakulttuurinsa, johon on luotsina pakko sopeutua, jos meinaa saada asiat menemään niin kuin itse haluaa. Jos ei sopeudu, niin tuloksena on riitaa, sillä ne viisitoista muuta laivassa tuskin omaksuvat viidessä minuutissa suomalaista tapaa tehdä asioita. Sitä paitsi siellä on se kiinalainen kippari, jolla on viimeinen sana. Tai itsepäinen venäläinen, joka tekee niin kuin haluaa, jos kokee menettäneensä kasvonsa.

Ihan samalla tavalla me olemme maana tekemisissä kaikkien muiden maiden kanssa. Jos ei täällä olisi ketään näyttämässä mallia muista kulttuureista ja niiden tavoista, niin pian saataisiin kaupata lautoja ja kiviä toisillemme. Voisi tehdä kauppataseelle ikävästi hallaa. Lisäksi meillä oikeasti tarve saada joku erehtymään muuttamaan tänne kamalan ilmaston ja järjettömän verotuksen ynnä sääntöviidakon vaivaamaan maahamme. Ei meinaan Turun bussikuskit ja Siljan laivasiivoojat näyttäisi ulkonäön perusteella olevan Mynämäeltä. Eikä Nokian toimitusjohtaja. Tilannetta ei helpota se, että huoltosuhde huitelee kymmenen vuoden päästä 70 tienoilla. Minulle ainakin kelpaa, että se on Bangadeshin poika, joka maksaa eläkettäni (jos sellaista on silloin enää olemassa).

Aion kyllä omat lapseni pistää käymään Heinolaa pidemmällä, jottei kaiken maailman sontapuheet niihin ainakaan kritiikittä uppoa. Saavat vähän referenssiä näihin kotoisiin ongelmiin.

Ja kaikki kommentit, joissa mainitaan ”Kreikka” ja muutkin juupaseipäs -jutut voi postittaa vaikka Iltalehteen. Tässä blogissa ei ole sananvapautta kuin meikäläisellä. Muut saa tyytyä käymään sensuurin kautta… 🙂

Loma-Suomi

På väg mot Lumparn.
2 På väg mot Lumparn.

Tämä viikko on mennyt lauttamatkojen merkeissä. Missiona luotsata Ahvenanmaalla, sekä harjoitella siellä toista väylää. Kiitos vain Viking Line mahdollisuudesta ja yhteistyöstä!

Lauttamatkat tarjoaa loistavan tilaisuuden olla kärpäsenä katossa ja seurata vaikkapa lapsiperheiden elämää vaihteeksi ulkoa päin. Sateisesta kesästä johtuen kalpeita isejä päällä lomapaita, joka vielä viime vuonna oli sopiva. Energisiä äitejä, joilla on parin lähitunnin suunnitelmat selvillä. Lapsia, jotka ”mä haluun”. Tungosta, jossa punnitaan perheen henkinen kovuus ja mahdolliset pinnan alla kytevät ristiriidat.

Satunnaisen tarkkailijan elämä kyllä päättyy tähän viikkoon tällä erää. Muutun kalpeaksi isiksi, jonka lapset ”mä haluun”. Pitää hankkia sopiva paita, rusketusvoidetta, eikä saa näyttää tuskaiselta, vaikka aamiaispöydän puurot leviävät pitkin lattioita.

Hauskaa lomaa muillekin, joilla sellainen vielä on edessä!

Pikipöksyt

  
Tykkään niin tosi paljon noista bulkkereista. Siellä on merenkulkijoita, joita voisi verrata entisaikojen purjelaivamiehiin.

Tänäänkin luotsasin ulos laivan, joka oli lähdössä Thaimaahan. Hyväntoivonniemen kautta. 45 päivää merellä. Oikeastaan olen vähän kateellinen. 45 päivää ilman mitään ulkoisia ärsykkeitä. Ei tarvitse käydä kaupassa eikä maksaa sähkölaskua. 

Vaikka luotsipaikalla on kiva jäädä pois, niin Uudestakaupungista Thaimaaseen… On ne kovia jätkiä.

Tekisi mieli sanoa veneelle, että ei tarvitse hakea…

Joo-o, tiedän…

…on ollut vähän hiljaista täällä blogissa. Olen kirjoitellut sitä nyt muistaakseni kaksi ja puoli vuotta, ja tuntuu hieman välillä siltä, että (niin mukavaa kun blogia onkin kirjoitella) kaipaan pientä taukoa siitä. Ja kuka sitä nyt somessa kesällä muutenkaan roikkuu??

Kesään kuuluu niin paljon kaikkea muuta, ettei yksinkertaisesti ole vaan huvittanut bloggailla. Niin kuin juoksuharjoittelu, rasitusvammat, perheen kanssa reissailu, golfpallojen lyöminen metsään (ja niiden etsiminen sieltä), vain noin muutamia mainitakseni. Ja toisaalta jos kivasta harrastuksesta alkaa tulla velvollisuus, sisältö kärsii väistämättä. Tämän blogin kohdalla tosin siitä huolimatta.

Mutta mutta… Ilouutisia teille, jotka kaipaatte kiivasti luotsausuutisia ja tiedonjyväsiä rikkonaisen rannikkomme ja somien sisävesiemme syrjäisimmistäkin kolkista: Finnpilot Pilotage Oy on tänään avannut Facebook-sivut sekä Twitter-tilin!! (@finnpilot_) Ei kun tykkäämään ja seuraamaan! Toivottavasti saamme välitettyä teille näin luotsaustietoutta entistä paremmin.

Palataan viimeistään, kun olen löytänyt kaikki golfpallot metsästä!

Vakaasti väylällä -Firmly on the fairway

Alma

Edellisessä postauksessa käsiteltiin ennen luotsausta tapahtuvia toimenpiteitä. Nyt siirrymme itse luotsaukseen –  piti siirtyä jo aiemmin viikolla, mutta eihän tässä ole kerinnyt kuin lentää paikasta toiseen. Ja kolmanteenkin.

On siis onnellisesti kivuttu laivaan ja saavuttu huohottaen brygalle. ”Guudmorrning mistö Pailot, hauaa juu?” Näin alkaa noin 97 % luotsauksista, morningin tilalla voi olla muu paremmin kyseistä vuorokaudenaikaa kuvaava termi. Kätellään siis kuin valtionpäämiehet konsanaan ja vaihdetaan alkukohteliaisuudet. Ensivaikutelma on tärkeä niin parisuhteessa kuin luotsauksessakin, sillä se vaikuttaa myöhempiin tapahtumiin ja siinä rakennetaan luottamusta.

Tämän jälkeen yleensä alkaa mantra, jota kutsutaan kansainvälisesti pilot/master information exchange. ”Shiislefthändidpitspropellerwenjyymeikästöönbougoustopootnegativpitsonziirou, boutrastörfaifhanridkilowattstriisteps…” kajahtaa kuin aamurukous minareetista. Käydään siis läpi aluksen ohjailuominaisuudet, miten käytetään autopilottia ja mistä nappulasta saa käsiruorin päälle. Luotsi käy läpi reittisuunnitelmansa ja näyttää laituripaikat ja mahdolliset kääntöpaikat ja niin edelleen. Allekirjoitellaan papereita, joissa vakuutetaan kaiken mahdollisen olevan käyty läpi. Sovitaan kuka manoveeraa, tutustutaan vallitsevaan liikennetilanteeseen, tarkistellaan viimeiset tuulitiedot ja niin edelleen.

Luotsauksen aloituksen varsinkin mereltä päin ovat kriittisiä paikkoja, koska asiaa on lyhyessä ajassa paljon. Laiva on liikkeessä koko ajan ja ensimmäisiä käännöksiä väylällä suoritetaan mahdollisesti samanaikaisesti.

Ainoastaan yksi asia keskeyttää tuon rituaalin, kysymys, joka kuuluu lähes joka kerta heti ensimmäisenä: ”Kofii, mistö Pailot, milkoorsugaar?” Erään kerran olin vielä luotsileidareilla pää kannen tasolla, kun ystävällinen filippiinonaama ilmeistyi näkökenttään ja esitti em. kysymyksen.

Niinpä. First things first.

Luotsausteoriaa, osa 1

Boarding

Tuli hyviä kysymyksiä luotsausprosessista ja sen hoitamisesta käytännössä. Joskus purjelaiva-aikaanhan luotsipaikkaa lähestyvä alus nosti tietynlaisen lipun salkoon halutessaan luotsin. Nykyään se ei välttämättä riitä, vaan tiettyjä ennakkotoimia vaaditaan.

Jokaisella Suomessa vierailevalla aluksella on täällä laiva-asiamies eli agentti, joka hoitaa aluksen paperisotaa muun muassa tullin ja muiden viranomaisten suhteen. Agentti hoitaa yhteyksiä myös satamiin ja järjestää alukselle luotsin, jos se sitä on velvollinen käyttämään.

Finnpilotilla on oma luotsinvälitys (on hyvä, että luotseistakin joku välittää), jota kutsutaan nimellä Fokka. Fokka päivystää 24/7. Agentti ilmoittaa Fokkaan ennakkotiedot saapuvasta/lähtevästä aluksesta, jolloin se ilmestyy järjestelmään nimeltä Pilotweb. Pilotwebiä voi rajoitetusti tarkastella kuka vaan osoitteessa finnpilot.fi. Sitovan luotsintilauksen agentti tekee mereltä kolme tuntia ennen ja satamasta kaksi tuntia ennen. Fokka vastaanottaa tilauksen ja lähettää keikalle vuorossa olevan luotsin.

Näin siis teoriassa pähkinänkuoressa. Käytännössä joudutaan monta kertaa miettimään kuviot uusiksi, koska esim. sääolot aiheuttavat muutoksia ennakkoaikoihin, matkat luotsipaikoille eivät aina ole itsestäänselvyyksiä ja luotsejakin on käytössä rajallinen määrä. Yli 99 %:sesti luotsi on kuitenkin ajallaan siellä, missä pitääkin.

Itse luotsiin alus on yhteydessä vasta hieman ennen luotsauksen alkua. Mereltä päin tuleville aluksille luotsi antaa toimintaohjeet VHF-radiolla. Tähän kuuluu esim. mille puolelle luotsileidarit viritellään, paljonko pidetään vauhtia luotsinoton aikana ja pitääkö tehdä leetä, eli kääntää johonkin suuntaan, ettei pilottiparan kalsarit kastu aallokon ansiosta.

Tässä part 1 dokumentista ”Onnistunut luotsausprosessi, ja sen edellytykset – kommunikoinnin välttämättömyys hyvän asiakaspalvelun osana”. Pysy kanavalla, lisää seuraa.

Minä menen nyt Turkuun.

Kesän merkit

Kesä tulee, ja kärpäset. Meillä täällä myös bulkkerit. Yleensä niitä käy vain kesäisin, sillä niillä harvemmin on jääluokkaa. Bulkkeri -nimitystä käytetään isohkosta irtolastialuksesta. Nimitys tulee englanninkielisestä termistä Bulk Carrier. Ne taas voidaan jakaa eri lajeihin koon mukaan, kuten esim. Panamax, Handy size, Cape size ja niin edelleen. Wikipedia auttaa kiinnostuneita.

Nämä meidän vieraat ovat enimmäkseen Handy sizea, eli händäreitä. Händäri on yleensä karvaa alle parisataametrinen, kolmisenkymmentä leveä ja lastaa noin kymmeneen metriin. Kantavuus siinä 40000 tonnin molemmin puolin. Nimityksen keksijä ei ole kyllä manoveerannut niitä kovin ahtaissa paikoissa, sillä eivät ne erityisen händejä siinä suhteessa ole. Keulapotkuria ei yleensä varustelistalta löydy ja alakerrassa on yliheittokone. Pakki laitetaan siis päälle pysäyttämällä pääkone ja starttaamalla se toisinpäin. Kun kone on käynnissä, paatti kiihdyttää sinne 5-6 solmun välille minimikierrosluvulla. Jotta laivan saa turvallisesti laituriin, tarvitaan avuksi hinaajia.

Ja näinhän se homma sitten etenee:

Bulkkeri
Bongataan sisäänpyrkivä alus. Kiivettävää kylkeä on toistakymmentä metriä, joten kyljelle on asennettu niin sanottu kombinaattori eli laskusillan ja luotsileidarien yhdistelmä. Sinnepä sitten voimistelemaan.
kyydissä
Kyydissä! Näyttää aluksi isolta, mutta onneksi laivat aina kutistuvat vähän matkan varrella. Nyt tutustutaan työmaahan, jotta ollaan valmiina pelipaikoille päästessä.
haidus
Nyt on tarkkaa kuin lannan ajo ilman perälautaa. Hinaajat ovat jo kiinni molemmissa päissä talutushihnat löysänä. Muun liikenteen kanssa on sovittu marssijärjestyksestä ja lähestytään satama-allasta. Tämä kyseinen valioyksilö on 189 m pitkä ja kääntöpaikka noin 240 m leveä. Luotsi antaa hinaajille ohjeita vetää tiettyyn suuntaan ja laivan miehistölle kone- ja ruorikäskyjä. Kapellimestarin hommia, jotta sinfonia soi puhtaasti…
alongside
Selvittiin! Ollaan turvallisesti laiturissa ja hinaajat ovat kyljellä painamassa niin kauan, kun narut saadaan kiinni. Satamanosturit ovat lähellä laiturin reunaa, joten tarkkana pitää olla, ettei tule yhtään vinossa kiinni. Olosuhteet olivat mahtavat, joten tällä kerralla se helpotti asioita. Tuulipintaa löytyy parituhatta neliötä ja syväyttä vain reilu 6 metriä. Näistä luvuistahan olisi kuka tahansa purjehtija kateellinen 🙂

Mukavia luotsauksia nämä. Maisemat ovat komeat ylhäältä ja paljon on puuhaa matkan varrella.